lauantai 31. joulukuuta 2016

Mrs Karlsson Book Award 2016



Kyllä, luitte oikein! Vuoden vanha blogistinne on joutunut hybriksen valtaan ja päättänyt perustaa oman kirjapalkinnon! Säännöt ovat selkeät:

1) Palkinnosta kilpailevat vuoden aikana kaikki Mrs Karlssonin käsiin päätyneet kirjat. Kirja voi olla mukana lajista tai kielestä huolimatta.

2) Voittaja on kirja, joka on tehnyt suurimman vaikutuksen Mrs Karlssoniin.

3) Voittaja julistetaan klo 23.59 (Suomen aikaa) vuoden viimeisenä päivänä.

Ja täten julistan ensimmäisen Mrs Karlsson Book Award -palkinnon saajan, joka on:

HELENA RUUSKA kirjallaan Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija!


Henkilön Mrs Karlsson lukee kuva.


Tämä kirja oli se kirja tänä vuonna, joka veti mukaansa niin intensiivisesti että elin pari kesäistä päivää täysin Eeva Joenpellon kyljessä. Tajusin myös kuinka vähän tiesinkään Joenpellon elämästä mikä johtunee siitä, että kirjailija ei mielellään puhunut yksityiselämästään julkisuudessa. Joenpellon elämässä oli paljon tragediaa mutta vahva ja tarmokas nainen meni eteenpäin usein pelkällä tahdonvoimalla. Helena Ruuska kuvaa kohdettaan sellaisella kunnioituksella ja tahdikkuudella, että lukijan ei tarvitse tuntea minkäänlaista tirkistelyn tuskaa. Kunnioitus syvenee mitä edemmäksi kirjassa päästään Joenpellon elämän kuvauksessa. Kiitos kirjasta, Helena Ruuska!

Blogipostaukseni kirjasta löytyy täältä!




Toivotan täten kaikille kirjaystävilleni lukurauhaisaa kirjavuotta 2017!

maanantai 26. joulukuuta 2016

Amy


Eilen saimme kuulla uutisen George Michaelin äkillisestä kuolemasta. "Taas yksi tähti poissa!" Tähtiä lähtee mutta harvat heistä kuitenkaan jäävät loistamaan kollektiiviseen tajuntaamme kuten esimerkiksi Elvis tai Marilyn. Mutta yhden soisin jäävän muistoihimme - ei kohtalonsa vuoksi vaan nimenomaan musiikillisen suuruutensa vuoksi.

Amy Winehouse on edelleen suuri arvoitus. Mistä sielujensa syövereistä hän ammensi kaiken sen lyriikan, musiikin ja käsittämättömän vivahteikkaan äänensä? Hänhän oli julkisuuteen tullessaan vielä käytännöllisesti katsoen lapsi mutta kuulosti jo kaiken nähneeltä.

I can't play myself again
I should just be my own best friend
Not fuck myself in the head
With stupid men...

Amy astui elämääni vasta pari vuotta kuolemansa jälkeen kun satuin näkemään televisiossa konserttinauhoituksen Amyn uran alkuvaiheilta. Siihen asti olin mielessäni yhdistänyt Amy Winehousen "siihen julkkislaulajaan joka kuoli huumeisiin" mutta yhtäkkiä seisoin suu auki television edessä. Se tyttöhän osasikin oikeasti laulaa! Ja mikä ääni... Hankin Amyn isän kirjoittaman kirjan tyttärestään ja järkytyin. Isä kertoi koko tarinan lapsuutta ja huumetaistelua myöten. Amyn itsetuhoisuus tuntui käsittämättömältä.

I don't ever want to drink again
I just need a friend
I'm not gonna spend ten weeks
Have everyone think I'm on the mend.
And it's not just my pride
It's just till these tears have dried.

Mutta palaset loksahtivat paikoilleen vasta kun näin Asif Kapadian dokumenttielokuvan "Amy". Se paikkaa kaikki ne aukkokohdat, jotka isä oli - nyt ymmärrettävistä syistä - jättänyt pois omasta kirjastaan. Amy oli kärsinyt jo lapsena masennuksesta ja bulimiasta saamatta niihin kunnon apua. Viimeinen tikki oli vanhempien avioero, jolloin isän läsnäolo Amyn elämässä väheni. Amy tunsi jääneensä tuuliajolle ja otti ohjat omiin käsiinsä.

Suurin tragedia lienee kuitenkin ollut se, että Amy oli sielunpohjiaan myöten lauluntekijä ja jazzmuusikko. Kuten Tony Bennett sanoo dokumentissa, Amy ei ollut suurten lavojen artisti vaan Ella Fitgeraldin ja Billie Holidayn veroinen intiimien klubien esiintyjä. Amyn henkivartija kertoi Amyn jopa sanoneen, että antaisi pois lauluäänensä jos vain saisi kävellä rauhassa kadulla. Hänelle julkisuus ja menestys olivat musiikintekemisen varjopuolia.

Näin dokumentin eilen toistamiseen ja kaivoin hyllystä esiin myös Mitch Winehousen kirjan. Suosittelen Kapadian Amy-elokuvaa, jossa on paljon videomateriaalia Amysta itsestään "puhuvien päiden" sijaan. Amyn isän kirjaa en suosittele muuten kuin pinttyneimmille faneille. Mutta kuunnelkaa Amy Winehousea ja muistakaa hänet!

Kaikkia liian varhain lähteneitä tähtiä muistaen... "When I am laid, am laid in earth, may my wrongs create. No trouble, no trouble in thy breast. Remember me, remember me, but ah! Forget my fate..."





**
Amy Winehouse: Tears Dry On Their Own
Amy Winehouse: Rehab

Mitch Winehouse: My Daughter Amy (2013)

Asif Kapadia: Amy (2015)

Henry Purcell: Didon valitus oopperasta 'Dido ja Aeneas'

perjantai 23. joulukuuta 2016

Anne Enright: The Green Road (2015)


Joulu! Nyt se on täällä taas, halusimme tai emme. Itse nautin joulusta mutta ymmärrän heitä joille se aiheuttaa lähinnä ahdistusta. Jouluun latautuu niin paljon odotuksia ja vaatimuksia joten ei ihme, että joskus menee pieleen.

Anne Enrightin romaani The Green Road (ei vielä suomennettu) rakentuu perinteisen "jouluksi kotiin"- teeman ympärille. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka on nimetty "Leaving" ja "Coming home".  Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne, se alkaa nimittäin viidellä novellin tyyppisellä luvulla, joissa kussakin esitellään yksi kirjan henkilöistä. Lisäksi kirjailija on valinnut novelleille eri ajat ja paikat mikä tuo tehokkaasti esille kirjan "hajonneen perheen" asetelman.

Aloitusnovelli kuvaa perheen nuorimmaista Hannaa lapsuudenkodissa vuonna 1980, jolloin perhe on vielä alkuperäisessä koossa. Seuraavassa novellissa olemme New Yorkissa ja vuodessa 1991. Papin uraa suunnitellut Dan on muuttanut kaupunkiin ja yrittää kotiutua aids-epidemian haavoittamaan homoyhteisöön. Constancen saamme tavata 1997. Hän asuu edelleen lähellä äitiään ja on perustanut oman perheen. Perheen toinen poika Emmet on avustustyöntekijänä Afrikassa, jossa hänet kuvataan Malissa vuonna 2002. Lopuksi saamme tavata vielä perheen äidin Rosaleenin perheen kodissa 2005.

Toisessa osassa perheen lapset tulevat viettämään joulua kotipaikkakunnalleen. Äiti on ilmoittanut myyvänsä talon, jossa hän asuu nyt yksin perheen isän kuoltua, joten tämä olisi viimeinen joulu lapsuudenkodissa. Tarinan taustalla häilyy se varjo, jonka me lukijat jälkiviisaana osaamme jo arvata - kiinteistökauppa käy vielä kuumana ja tästä kultasuonesta haluaa Rosaleenkin osansa.

Mutta kaikki nämä ulkoiset tapahtumat ovat vain rekvisiittaa Enrightin romaanissa. Pääosaan nousevat perheenjäsenten väliset jännitteet ja perheen sisäinen dynamiikka, erityisesti suhteessa äitiin. Enright kuvaa pirullisen taitavasti ne pienet kommentit ja silmäykset, jotka hallitsevat perheenjäsenten välisiä suhteita. Lisäksi pidin erityisesti siitä miten kirjailija myös jättää kertomatta, jolloin lukijan on itse mietittävä mahdollisia selityksiä aukkokohdille. Harvoin haluan lukea kirjoja uudestaan mutta tämä kirja suorastaan vaatii sitä!

Kirjan lopussa, itse joulupäivänä, tapahtuu käänne, jolloin perhe joutuu unohtamaan erimielisyytensä ja kokoamaan voimansa. Enright onnistuu välttämään turhan sentimentaalisuuden ja pystyy pitämään jännitteen loppuun asti.

She looked on her children as though we were a wonder to her, and indeed we were a bit of a wonder to ourselves. We had been, for those hours on the dark mountainside, a force. A family.

LUKURAUHAISAA JOULUA!

**
Anne Enright: The Green Road
Jonathan Cape. London 2015
Kirjastokappale

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat (1994)


Tänään olen viuhtonut tuulispäänä jotta saisin kodin joulusiistiksi ja aaton pakolliset laatikot paistettua. Urakka on nyt ohi ja voinkin näin keskittyä enemmän fiilistelyyn! Lapsen kanssa olemme tunnelmoineet jo ensimmäisestä adventista lähtien lukemalla Viirun ja Pesosen jouluvalmisteluista. Stressiltä ei välty Pesonenkaan vaikka puuhat ovatkin hiukan toisenlaiset...

Miten ihmeessä selviän kaikesta, hän ajatteli huolissaan. Kuinka osaan rakentaa pukin joka koputtaa ovelle ja astuu eteiseen, menee vierashuoneeseen ja sanoo: "Onko täällä kilttejä kissoja?", jättää sitten paketin ja pääsee ulos Viirun huomaamatta että pukki oli pelkkä kone? Ei käy. Kaikkea on liian kanssa. Minun on kerrottava kissalle ettei pukkia ole olemassakaan, muuten en selviä tästä urakasta.

En aluksi oikein lämmennyt Pesoselle ja Viirulle kun luimme ensimmäisiä kirjoja lapsen kanssa. En osannut edes keksiä sopivaa ääntä Viirulle! Mutta sitten katsoimme viime jouluna SVT:n vanhan joulukalenterin vuodelta 1993, jonka pohjalta Nordqvist kirjoitti myös tämän joulukirjan, ja silloin ymmärsin vihdoin hahmojen suuruuden. Varsinkin Viirua näytellyt Ika Nord ja tämän tulkinta jäivät mieleeni. Sarjan jaksoja löytyy muuten myös netistä hakusanalla "Tomtemaskinen".

Kirjassa riittää mukavasti luettavaa pidempäänkin joulunodotukseen. Pidin paljon kirjan tunnelmasta, jossa oli sekä huumoria että salaperäisiä hahmoja. Kaija Pakkasen suomennos istuu niin luontevasti suussa, ettei edes muista lukevansa käännöstä. Ihana joulukirja sekä lapselle että aikuiselle!

**
Sven Nordqvist: Tomtemaskinen
Viirun ja Pesosen joulupuuhat
Suomentanut Kaija Pakkanen
Tammi 1995

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kun kirja ei maistu


Tämä viikko meni kirjojen osalta vähän harakoille. Luin kyllä paljonkin mutta mikään ei iskenyt ja lukeminen tuntui työläältä. Kirjapinossa odottivat päällimmäisinä kaksi kirjaa, joiden lukemista todella odotin mutta molemmissa jouduin luovuttamaan jo 50 sivun jälkeen.

Elena Ferranten "Min fantastiska väninna" (Loistava ystäväni) iskettiin käteeni lukupiirissä, jossa peräti kaksi piiriläistä keskusteli siitä innostuneesti. Kirja oli kuulemma paras kirja aikoihin! Niinpä aloin lukea suurin odotuksin, halusin todella uppoutua sisälle tähän napolilaiseen maailmaan ja kahden ystävättären elämään. Mutta ei, aika pian jouduin toteamaan, että teksti on aivan liian tiivistä minun makuuni. Kirjailija kirjoittaa toki elävästi ja tarkasti mutta ei jätä lukijalle tilaa omiin tulkintoihin. Kaikki tarjoillaan valmiiksi aseteltuna ja tarkasti raportoiden. Lisäksi minua häiritsee jo kirjan alkuasetelma - kuinka kukaan voi kirjoittaa omasta lapsuudestaan näin yksityiskohtaisesti kun ajasta on kulunut jo vuosikymmeniä?

I början stod jag gömd bakom ett hörn och kikade fram för att se om Lila kom. När jag såg att hon inte rörde sig ur fläcken tvingade jag mig att gå bort till henne, räckte henne stenar och kastade jag också. Men jag gjorde det utan övertygelse, som så mycket annat jag har gjort i mitt liv utan att vara övertygad, jag har alltid haft en viss distans till mina handlingar.

Seuraavaksi otin pinosta Jari Tervon uusimman, "Matriarkan", josta olin lähettänyt ostopyynnön kirjastooni ja niinpä sain sen täysin iskemättömänä. Olin kuullut Tervon puhuvan uusimmastaan Turun kirjamessuilla ja hän onnistui todella herättämään kiinnostukseni kirjaan ja sen aiheeseen. Olin vain unohtanut yhden seikan - vaikka rakastan Tervoa silloin kun hän on äänessä esimerkiksi Uutisvuodossa niin en voi sietää hänen kirjojaan! Muistin sen sitten noin kymmenen sivun jälkeen...

Loviisa Skotti parahti. Hänen pohkeessaan hekkuman harjalla veti suonta. Naakka heräsi yhdistettyyn kiima- ja piinahuutoon halkovaraston katolla. Vai liekö tuo varis. Lapsenpäästäjä kuljetti lystimehunsa maustamia sormia sylistään silmiensä eteen ja nyyhkäisi, kun näki niitten surkastuneen jumalallisesta kalukkuudestaan maallisiksi tikuiksi.

Ehkä se on tuo Tervon käyttämä huumori joka ei sekään anna hengähdystilaa lukijalle. Jokaikinen sana on viimeiseen merkitykseen asti ladattu ja lopulta tekstiä ei enää jaksa kahlata eteenpäin.

Niinpä olikin todellinen nautinto kun avasin Emmi Itärannan "Teemestarin kirjan". Siihen pujahdin heti sisään ja annoin sanojen soljua vapaasti mieleni läpi.

Tänä aamuna tyhjensin lopun veden leilistä pataan, hain kuivattua turvetta vajasta teemajaan ja asetin tulensytyttimen tulisijan vieteen. Ajattelin isää, jonka toiveita vastaan olin rikkonut, ja ajattelin äitiä, joka ei koskaan nähnyt päivää, jolloin minusta tuli teemestari.
   Ajattelin Sanjaa. Toivoin, että hän oli jo siellä, minne minä olin lähdössä.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin... Lukuiloa neljänteen adventtiin!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Sari Vuoristo: Loppu hyvin (2006)


Kirjastomme piskuiselta suomenkieliseltä osastolta osui silmiini Sari Vuoriston kirja. Hetkinen, enkös ole lukenut Vuoristoa aiemminkin ja peräti pitänytkin? Kyllä vain, kotoa löytyi jostakin alelaatikosta ostamani novellikokoelma "Säätiedotus merenkulkijoille" (2008) jonka avausnovelli "Sumu" on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Vuoristo kirjoittaa kaunista ja soinnikasta suomea ja tarinat ovat kuin akvarelleja, jotka jättävät lukijan mieleen tunnemuiston pitkäksi aikaa.

Myös tämä nyt lukemani "Loppu hyvin" on aihepiiriltään merellinen. Kaikki alkaa Jäämereltä:

Minä opin Jäämeressä uimaan.
     Minulla on siitä selvä muistikuva, laihoista käsistä jotka lohkaisivat vettä, ja kuinka vesi ympäröi ensiksi nilkat.
     Mutta: höpöhöpö, ne sanovat. Mitä sinä nyt oikein puhut, ethän sinä ole millään voinut, usko jo. Höpö höpö, emmehän me ole koskaan edes olleet siellä.

Karoliinalla on muisto, joka on seurannut häntä koko elämän. Jäämeri ei jätä häntä rauhaan vaikka perhe väittää kaiken olevan vain mielikuvitusta. Aikuisena Karoliina saa vihdoin tietää häntä koskevan suuren salaisuuden ja välit äitiin katkeaa. Äiti on valehdellut, pimittänyt totuuden mutta pahin petos on se kuinka äiti on mitätöinyt Karoliinan vahvimman lapsuudenmuiston. Totuuden paljastuttua Karoliinan on koottava lapsuutensa palaset uudelleen yhteen.

"Loppu hyvin" on psykologisen tarkasti kirjoitettu kuvaus perhesuhteista ja erityisesti sisarten välisestä tasapainoilusta. Kirjan teema, petos, kytee jossakin pinnan alla muuttumatta kuitenkaan koskaan avoimeksi kismaksi. Tarinan kulkua avataan eri näkökulmista jolloin lukija saa mahdollisuuden luoda oman mielipiteensä tapahtuneesta. Ja lopussa, kuten kirjan nimikin lupaa, Karoliina tekee sovinnon menneisyytensä kanssa. Klassisesti tämä tapahtuu kun hän synnyttää oman lapsen.

Vastaavia perhesalaisuuksia on maailma pullollaan ja kuten kirjassa, aina niitä ei pystytä selvittämään aikuismaisen asiallisesti. Elämä kulkee kulkuaan ja mikä oli tarkoitus kertoa jääkin kaiken elämisen tohinassa sanomatta. Tarkoituksella tai sitten ilman sen kummempaa tarkoitusperää. Vuoriston kirja on hieno todistus yhdestä prosessista, jossa tehty saadaan korjattua ja osapuolet lähestyvät toisiaan ymmärryksen kautta. Kirjan sanoma lienee kuitenkin selvä: kertokaa hyvät vanhemmat lapsillenne jo näiden ollessa pieniä kaikki mikä kerrottava on!

Yritin muuten löytää lisätietoja kirjailijasta itsestään mutta nähtävästi häneltä ei ole ilmestynyt uutta teosta vuoden 2010 jälkeen. Listalta löytyy kuitenkin kahdeksan teosta ja muun muassa Runeberg-ehdokkuus. Kahden lukemani kirjan jälkeen aion ehdottomasti tutustua myös muuhun tuotantoon!

**
Sari Vuoristo: Loppu hyvin
Gummerus 2006
Kirjastokappale


lauantai 10. joulukuuta 2016

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (2014)


Luin Pirjo Hassisen Sauna Paradisin jo muutama viikko sitten joten se on saanut muhia mielessä ennen tätä postausta. Ja mikä on ollut muhiessa, kirja sisältää nimittäin paljon sellaista joka vaatii ihmettelyä ja pohdintaa. Hassisen teoksilla on tapana jättää lukijansa miettimään, että mitä tulikaan luettua ja niin myös tässä.

Ehdin jo aikaisemmassa postauksessa julistaa, että jos luette vain yhden hassisen niin lukekaa 'Sano että haluat' mutta ei, perun nyt sanani. Lukekaa tämä! Sauna Paradisissa Hassinen on onnistunut terävöittämään niitä kirjojensa hienoja ominaisuuksia jotka joskus menevät vähän ylikin. Tällä kertaa eivät mene vaan pitävät tarinan hallitusti kasassa. Hassinen ei ole kirjoittanut kirjaansa sata lasissa vaan lukijalla on mahdollisuus pysyä hengästymättä vauhdissa mukana.

Olen myös joidenkin kirjojen kohdalla moittinut Hassisen henkilöhahmoja, varsinkin miessellaisia, pinnallisuudesta. Olen kaivannut sitä tunnetta kun jokin henkilö menee "ihon alle" ja koskettaa syvästi. Tässä kirjassa se vihdoin tapahtuu, Hassinen kuvaa tarinan Laurin niin koskettavasti että olen häntä koko tämän syksyn kantanut mukanani. Olisiko taikatemppu sitten siinä, että kirjassa kuvataan päähenkilöiden muistumia lapsuudesta? Lapsen täydellinen luottamus ja usko vanhempiensa kaikkivoipaisuuteen tekee heistä haavoittuvaisia ja lukija, joka yhtäkkiä ymmärtää mitä on tapahtumassa, haluaisi palavasti rynnätä tarinan sisään ja pelastaa lapsen.

Tarinan juonta en halua paljastaa liikaa sillä kirjan lumo perustuu juuri siihen vähitellen hahmottuvaan tapahtumien kulkuun joka järkyttää sekä kirjan henkilöitä että lukijaa. Kaikki on jo elettyä ja koettua mutta tapahtumat lapsuudessaan kokenut Lauri on ne unohtanut. Hänellä on kuitenkin vahva tunne siitä, että on syyllinen isänsä kuolemaan. Isä katosi Laurin ollessa lapsi mutta isän hukkunut ruumis löydettiin myöhemmin vuosien kuluttua järvestä. Lauri pyytää apua kirjailija-Annelta, joka paria vuotta vanhempana ja samalla kadulla lapsuutensa asuneena jakaa Laurin kanssa unohdetun ajan ja paikan.

Minä muistan jokaisen talon ja pihan meidän kadullamme, Lauri oli sanonut naulakolla. - Mutta ihmisiä en, enkä syitä enkä seurauksia. Siksi minä pyydän sinulta apua. Muistamisessa.

Tehtävä osoittautuu vaikeaksi sillä Annen ja Laurin lapsuudenmuistot eivät näytä olevan päällekkäisiä vaan lähinnä limittyvät toistensa viereen. Ainoa yhteinen nimittäjä on Annen isän sauna jossa korttelin perheet käyvät viikottain saunomassa.

Muistoista syntyy kuitenkin kaiken kattava tilkkutäkki ja kirjan lopussa sekä Annella että Laurilla on kaiken mullistava kokemus. Lapsuus ei olekaan enää se sama minkä on luullut olevan.

**
Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Otava 2014
Kirjastokappale

perjantai 2. joulukuuta 2016

Anja Snellman: Lähestyminen (2016)


Anja Snellmanin uusin saa minut hieman nostalgiseksi. Edellinen kirja Antautuminen oli nimittäin ihan ensimmäinen blogipostaukseni! Aloitin silloin kehumalla kirjastojani täällä Tukholmassa ja näin haluan tehdä myös tällä kertaa. Kuulin Anja Snellmanin puhuvan kirjastaan Turun kirjamessuilla ja pistinkin saman tien hankintapyynnön kotikirjastoni suomenkieliselle kirjastonhoitajalle. Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin, kirja on kädessäni.

Snellman kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla todella mielenkiintoa herättävästi. Ymmärsin että kirja olisi monitasoinen, niinkuin onkin mutta kirja on ennen kaikkea kirja - Anja Snellmanista... Tai siitä Snellmanin näköisestä kirjailija-terapeutista, jolla on talo Kreetalla, kaksi tytärtä ja avioero. Eikä siinä mitään, kirja on kiinnostava ja teksti miellyttävää luettavaa mutta ennakko-odotuksissani odotin kirjalta jotain paljon enemmän.

Snellmanin teksti on täydellisen kaunista, harkittua, symmetristä ja loppuunajateltua. Siinä on myös sen heikkous - tekstistä on vaikea saada otetta koska siinä ei ole pienintäkään merkkiä rosoisuudesta. Kirjassa kuvattu kirjailijan perhe kirmaa Kreetan hiekkarannoilla kuin matkatoimiston tv-mainoksessa ja kirjailija itse syö olohuoneessaan paljaat jalat lasipöydän päällä artisokansydämiä ja Kalamatas-oliiveja "Kalamakin Sofian savipajan sinivalkoisilta lautasilta" - klassinen instagram-lavastus! Hetken leikin ajatuksella, että kirjailijapariskunnan nimet olisivatkin Eila ja Rampe (tulkitkaa tämä kunnianosoituksena Sinikka Nopolalle!) satunimiltä kuulostavien Tindran ja Edin sijaan.

Ile Zorbas Ojanen, joka lienee tarkoitettu kirjan päähenkilöksi, jää aika haaleaksi vaikka paikoin häntä kuvataankin rankan realistisesti. Mutta kaikki tämä nähdään kirjan minän silmin ja Ile jää harmi kyllä statistin rooliin. Olen toisaalta todella vaikuttunut siitä kuinka paljon Snellman saa tähän pieneen, 143-sivuiseen kirjaansa mahtumaan tasoja ja aineksia joista kaikista voisi kirjoittaa monen monta uutta kirjaa. Kertojaminän kokema keskenmeno on yksi koko kirjan läpikantavia aiheita ja siitä Snellman kirjoittaa kauniisti ja kaihoisasti. Mutta jälleen kerran jään ihmettelemään miksi se ei minua kosketa...

Pidin kirjan laiva-symboliikasta - kuinka huumeklinikan nimi on Titanic samalla kun kertojaminä seuraa upean Karibian-risteilijän valmistumista ja lopulta sen ylvästä liukumista pois telakalta. Joidenkin laiva uppoaa, toisilla se kantaa pitkälle.

Telakka kumisee, aluksen sydänäänet kiihtyvät, neitsytmatka lähestyy päivä päivältä. Naapurihuoneessa Titanicin uusi diakoni harjoittelee pian eläkkeelle jäävän papin kanssa joululauluja. Olen pitänyt nuorelle diakonille suomi-nisti-suomi-kielenopetusta. Opareita, teloja, barbeja, hän on toistanut perässäni ja painanut mieleensä millaisista substansseista on kysymys.

**
Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016
Kirjastokappale

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kulttuuria lapsen siivellä


Tänään olen nauttinut täysin siemauksin valtionavusteisesta kulttuurista! Jos jokin asia on vielä pyhää täällä Ruotsinmaalla niin se on lastenkulttuuri. Lisätään siihen vielä aluepoliittisesti painottunut kulttuuribudjetti niin tällainen "syrjäkylienkin" asukas saa helposti osasensa kulttuurikakusta. Syrjäkylällä tarkoitan tässä tapauksessa suurkaupungin lähiötä, joka monessa muussa maassa jää helposti sivuun kulttuuritarjonnasta.

Päivämme alkoi 10 minuutin metromatkalla Skärholmeniin jossa sijaitsee Tukholman kaupunginteatterin filiaali. En ollut siellä aikaisemmin käynytkään joten yllätyin iloisesti kun perillä odotti viihtyisästi sisustettu ja erityisesti lapsia ajatellen suunniteltu teatteriaula. Sieltä löytyi jopa  pieni hyllyllinen lastenkirjoja joita voi odotellessa lueskella.

Meidät oli paikalle houkutellut alkysyksyllä loistavat arvostelut saanut esitys "Guldet". Lyhyesti tiivistäen kyseessä on 45 minuutin lastenteatteriesitys Wagnerin Reininkulta-oopperasta. Esityksen ohjauksesta ja dramaturgiasta vastaa ruotsalainen ohjaaja-performanssitaiteilija Charlotte Engelkes joka on tehnyt Wagner-tulkintoja aikaisemmin aikuisyleisölle. Jos joskus osutte kaupunkiin jossa menee jokin Charlotte Engelkesin produktio menkää ihmeessä katsomaan!



Olen seurannut Engelkesin uraa ja käynyt katsomassa hänen teoksiaan koko Ruotsissa oloni ajan ja tiesin, että luvassa on jotain vähintäänkin omaperäistä. Mutta olin hiukan epävarma kuinka 7-vuotias lapsemme ottaisi esityksen vastaan. En kertonut esityksestä mitään etukäteen etten pilaisi kokemusta millään turhilla ennakkokäsityksillä. Strategia toimi sillä lapsi oli haltioissaan koko esityksen ajan!

Iltapäivällä pysyimme kotikylällä, jossa majaansa pitää maailmankuulu Cirkus Cirkör. Voimme siis käydä katsomassa kävelymatkan päässä huippulaatuisia uussirkusesityksiä! Lisäksi ruotsalaiseen tyyliin sirkuksella on kattava pedagoginen ohjelma johon kuuluu myös lasten sirkuskoulu. Monet paikkakunnan lapsista käyvätkin siellä viikottain harjoittelemassa nuorallakävelyä ja jonglöörausta. Lisäksi kerran kuussa sirkuksessa on avoimet ovet jolloin sinne pääsee ilmaiseksi kokeilemaan - niin lapset kuin aikuisetkin - sirkustaitoja. Tätä tilaisuutta käytimme tänään hyväksi!

Vielä on mainittava ensimmäisen adventtisunnuntain iloinen yllätys eli lumisade - ollaan jo iso askel lähempänä joulua!


lauantai 26. marraskuuta 2016

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä (1997)


Nyt otetaan Ilkka Remes haltuun! Vuorossa on Remeksen esikoisromaani vuodelta 1997, Pääkallokehrääjä. Kirjan takakansi lupaa todella kutkuttavan asetelman - Suomi on ollut toisesta maailmansodasta lähtien  Neuvostoliiton miehittämä Suomen Demokraattinen Tasavalta mutta Tukholmassa asuva suomalaisemigrantti ja liikemies Heikki Ervasti on keksinyt keinon jolla vapauttaa Suomi. Remes käyttää tässä esikoisessa paljolti samoja aineksia kuin ensimmäisessä lukemassani remeksessä, Ruttokellot. Kuningasajatuksen saanut mies, jolla on myös rahaa toteuttaa suunnitelmansa. Paljon aseita, autoja ja lentokoneita.

Jostain syystä näin tarinan mielessäni elokuvana eikä minä tahansa elokuvana vaan aitona Renny Harlin/Markus Selin-tuotantona! Tässähän on kaikki tyypilliset ainekset: autonrenkaiden kirskuntaa, aseiden räiskintää, isänmaallista paatosta (jääkärimarssi-soundtrack), yksiulotteisia naishahmoja ja tönkkö dialogi. Näin sieluni silmin jopa yhden slow motion- kohtauksen kun M15-ryhmä tekee rynnäkön terroristien alppitaloon. Ei muuta kuin elokuvantekoon, pojat!

Oikeastaan tällaisen humanisti-feministin ei pitäisi lukea yhden yhtä Ilkka Remestä. Eikä varsinkaan kirjoittaa niistä blogipostauksia. Sillä ennemmin tai myöhemmin on pakko ottaa puheeksi tämä lajiille tyypillinen heikkous: naiskuva. Aika monta huokausta ja kulmakarvankohotusta sain suorittaa tämän Remeksen esikoisromaanin aikana. Ja lopulta oli todettava, että kirjan takakannen lupaaman "elävän henkilökuvauksen" on pakko tarkoittaa autojen kuvausta joka oli huomattavasti monisyisempää kuin naishenkilöiden kuvaus.

Musta Tšaika kääntyi kovalla vauhdilla tihkusateiselle Dzeržinskikadulle kori kallistuen ja renkaat vinkuen. Auto pysähtyi keula niiaten Dzeržinskiaukion laidalla olevan korttelinkokoisen uusklassisen rakennuksen eteen. Kuljettaja loikkasi ulos, avasi takaoven ja veti kätensä lippaan.

Mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön ja jos aion remeksiä lukea enemmänkin niin saan luvan oppia nauttimaan autojen ja aseiden vivahteikkaasta kuvauksesta. Mutta täytyy kuitenkin jälleen kerran todeta, että Remes osaa juonenkuljetuksen ja cliffhangereiden rakentamisen. En kai muuten olisi lukenut tätäkin kirjaa lähestulkoon yhdeltä istumalta.

Mutta tuli nyt mieleeni, että onkohan olemassa jännityskirjallisuutta jota tällainen naisihminenkin voisi lukea ilman myötähäpeän punaa poskillaan...?

**
Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä
WSOY 1997
Kirjastokappale

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Hannu Mäkelä: Onnen maa - L. Onervan elämä ja runot (2007)


Viimeksi lukupiirissä puhuimme runojen lukemisesta. Jotkut hehkuttivat omia suosikkejaan (Södergran, Viita), toiset taas tyrmäsivät runot täysin koska eivät "ymmärrä" niistä mitään. Kuulin itseni yhtäkkiä julistavan itsevarmana, että eihän runoja tarvitse ymmärtää, kunhan vain "antautuu niiden tunnelmaan". Ja pah, nuo sanat olin valmis pyörtämään jo pari päivää myöhemmin.

Käsiini osui nimittäin sattumalta Hannu Mäkelän kirja L. Onervan elämästä ja runoudesta jonka luin työreissuni lentomatkoilla. Ja kyllä se vain on niin, että runoista nauttii todella vasta kun ne "ymmärtää". Hannu Mäkelän kirjaa voinkin suositella kaikille "lukisin runoja jos ymmärtäisin"-arkailijoille, tässä on kirja teille! Mäkelä johdattaa meidät lukijat lempeästi mutta päättäväisesti läpi koko L. Onervan elämän selittäen Onervan elämänkaaren vaiheet ja yhdistäen ne samalla Onervan runouteen. Lopputulos on maaginen!

Olin todella liikuttunut tämän kirjan luettuani, Onervan elämä ja kohtalo liikutti minua syvästi. Vaikka olen lukenut muitakin kirjoja hänestä niin vasta tämä hänen runoudestaan kertova kirja sai minut ymmärtämään kaiken sen kaipuun, traagisuuden ja korkealle tähtäävät päämäärät joita Onerva kantoi sisällään. Mikä nainen, mikä elämä! 

Valokuva L. Onervasta ja Madetojasta Yölauluja-kirjasta.

Mäkelä kuvaa asianmukaisesti Onervan onnettomat miessuhteet mutta nostaa kuitenkin mielestäni oikein etusijalle sen kaikista suurimman vääryyden eli Onervan sulkemisen mielisairaalaan. Aikalaisten todistusten mukaan Onerva ei ollut "mielisairas" saati dementikkokaan minkä Mäkelä pystyy mielestään päättelemään myös Onervan senaikaisista kirjoituksista ja korkeatasoisista käännöstöistä. Mäkelä myös kritisoi aiemmin julkaistua kokoelmaa Onervan ja aviomiehensä Madetojan välisestä kirjeenvaihdosta (Yölauluja, SKS 2006) josta välittyy harhaanjohtava kuva parin avioliitosta. Molemmat kärsivät alkoholismista mutta Mäkelän mukaan muistinmenetys koski lähinnä Madetojaa. Lisäksi Madetojan aktiivista osuutta Onervan mielisairaalaan sulkemisessa on aikaisemmin vähätelty.

Ja sitten on Leino! Siitä suhteesta Mäkelä kirjoitti jo ennen tätä teosta (Nalle ja Moppe, Otava 2003) jota suosittelen myös. Mäkelähän on kirjoittanut Eino Leinosta paljon ja oli kai vain ajan kysymys milloin hän syventyisi Onervan ja Leinon väliseen suhteeseen. Leino, Onervan "jättipalleroinen" ja ainaisen huolen kohde, ei pystynyt vastaamaan Onervan rakkaudenkaipuuseen vaan jäi ikuiseksi haavekuvaksi.

Haaveeksi jäi myös oma lapsi ja äidiksi tuleminen, josta Onerva kirjoitti runoissaan liikuttavasti. Tätäkään en olisi ehkä osannut ymmärtää niin syvällisesti jollei Mäkelä olisi ollut vierellä osoittamassa sormellaan:

Myöhemmin kokoelmasta löytyy myös runo Äiti, jossa L. Onerva tahtoo määritellä äidin osan totuttua äitiyttä laveammin, jotta itsekin mahtuisi käsitteen piiriin. Runo alkaa suoraan siitä:

    On äiti jokainen,
    ken elämän vain jollekin on antanut,
    se liekö sitten lihaa, verta, - hataraa elonunta ihmisen
    tai kenties eksynyt vain ajatus
    hyvyydestä ja uhrimielestä sydämen.
    On äiti - hyvä nainen jokainen.

Onnellinen se runoilija joka saa käydä läpi samanlaisen lempeän "mankelin" kuin L. Onerva tässä Mäkelän kirjassa! Näin lämmintä ja sydämellistä tekstiä saa harvoin lukea ja tämä kirja L. Onervasta tulee säilymään mielessäni pitkään.

**
Hannu Mäkelä: Onnen maa. L. Onervan elämä ja runot.
Minerva 2007
Kirjastokappale

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (1976)


"Fedja-setä, kissa ja koira" on lastenkirjaklassikko jonka olen tiennyt olevan olemassa mutta josta en sitten sen enempää tiennytkään kuin nimen. Koska oma tyttöni on juuri sopivassa ääneenlukuiässä, yritänkin nyt paikkailla näitä aukkoja sivistyksessäni. Luimme juuri kesällä esimerkiksi Maija Poppasen ja tällä hetkellä luemme Pinokkiota sen alkuperäisversiona. Kiirettä tosin pitää jos aion kaikki lastenklassikot ehtiä kahlata läpi ennen kuin lapsi kasvaa liian vanhaksi iltasatuilemaan...

Eduard Uspenski oli kirjailijana tuttu, hän on nimittäin "seikkaillut" Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisissa teoksissa. Ja nimenomaan siis seikkaillut, Uspenski kun vaikuttaa olevan varsin persoonallinen tapaus. Mäkelä on myös kirjoittanut Eduard Uspenskista elämäkerran "Eetu". Mäkelä muuten löysi tämän kirjan alunperin Moskovan kirjamessuilta 1974 toimiessaan silloin Otavan kustannuspäällikkönä ja kirja julkaistiin Suomessa pari vuotta myöhemmin Martti Anhavan suomennoksena.

Monen muun lukijan tavoin luulin, että kirja kertoisi jostakin vanhasta sedästä (boooring...!!) mutta heti ensiriviltä selviää, että päähenkilö onkin pieni poika, jota pikkuvanhuutensa takia kutsutaan sedäksi. Fedja-sedän äiti ei suostu ottamaan kotiin kissaa ja niinpä eläinrakas Fedja-setä päättää muuttaa pois kotoa. Joukkoon liittyy mukaan vielä Musti-koira ja näin syntyy kirjan nimen kolmikko.

Kirjassa on paljon lämmintä huumoria ja sanailua joka näyttää uppavan täysillä myös nykyajan lapsiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa kolmikko yrittää keksiä nimeä vastasyntyneelle vasikalle, piti meillä lukea monta kertaa:

Musti mietti ja mietti mutta ei keksinyt yhtään mitään. Ja se päätti:
- Minä kirjoitan ensimmäisen sanan joka päähän pälähtää.
Ja sen päähän pälähti sana "teekannu". Se kirjoittikin sen paperille ja oli oikein tyytyväinen. Teekannu - koirasta se oli hyvä nimi. Siinä oli jotakin jaloa, espanjalaista. Ja kun ruvettiin nostamaan nimeä hatusta, nostettiin tietenkin tuo Teekannu. Kissa voihkaisi:
- No on siinä nimi! Voisi yhtä hyvin olla Paistinpannu tai Pakki. Olisit saman tien nimittänyt sen Liemikauhaksi.


Kirjassa esiintyy vanhoja neuvostoajan käsitteitä, jotka minulle 70-luvun lapselle olivat tuttuja mutta omalle lapselle piti tietysti selittää niin miliisit kuin arbuusitkin. Joissakin kohdin pistin tosin mutkat suoriksi ja vaihdoin esimerkiksi "kolhoositalonpojan" tutummaksi "maanviljelijäksi". Lisäksi kirjassa on hienovaraista satiiria sen ajan neuvostobyrokratiaa kohtaan joka näin 40 vuotta myöhemmin huvitti aikuislukijaa. Tosin jäi sellainen tunne, että siellä rivien välissä olisi ollut enemmänkin yhteiskuntakritiikkiä jos sitä ulkopuolinen olisi osannut etsiä. Neuvostoviranomaiset joka tapauksessa löysivät kirjasta paljonkin sanottavaa sillä Uspenski ei saanut julkaista kymmeneen vuoteen tämän kirjan ilmestymisen jälkeen.

Kirjan teema - yksin asuva tai karkuteille lähtenyt pieni lapsi - on aika yleinen lastenkirjallisuudessa mutta se tuntuu koskettavan lapsilukijaa todella syvältä. Ja vaikka ajatus yksinasumisesta on lapsen mieltä kutkuttava ajatus niin tässäkin tarinassa huokaisimme helpotuksesta kun äiti ja isä lopulta löysivät Fedja-sedän.

"Fedja-setä, kissa ja koira" oli todella ikimuistoinen lukukokemus sekä minulle että 7-vuotiaalle! Tässä kirjastosta lainaamassani kirjassa oli muuten mukana myös myöhemmin ilmestyneet jatko-osat mutta pari lukua jatkettuamme emme kuitenkaan saaneet samanlaista tuntumaa kuin oli ensimmäisessä kirjassa.

**
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Otava 2008 uusintapainos nimellä "Fedja-setä"
Suomennos: Martti Anhava
Kuvitus Gennadi Kalinovski
Kirjastokappale

torstai 10. marraskuuta 2016

Pirjo Hassinen: Kalmari (2016)


Tätä kirjoittaessani korvissa kaikuvat vielä Trumpin kannattajien huudot "Lock her in, lock her in" Trumpin pitäessä voitonpuhettaan. Trumphan oli kampanjansa aikana luvannut pistää Hillary Clintonin vankilaan sähköpostijupakan vuoksi. Se viha ja halveksunta, jota populistit kylvävät ympärilleen, ei ole mielestäni kaukana esimerkiksi ääri-islamistien vastaavasta toiminnasta.

Viha lienee yksi perustunteista johon monet hakevat oikeutusta eri uskontojen tai poliittisten liikkeiden kautta. Myös Pirjo Hassinen on kertonut tuntevansa vihaa mutta viha kohdistuu meidän kotoisiin persuihimme ja laajemmin oikeistopopulismiin. Tästä vihasta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä on syntynyt Kalmari.

Kirjan keskushahmot ovat kolmikko Katja, Kaius ja Marke. Katja ja Kaius ovat ex-aviopari joita edelleen kuitenkin yhdistää vahva henkinen kumppanuus. Katja työskentelee sosiaalialalla mutta on vuorotteluvapaalla työuupumuksen vuoksi. Kaius, yllättävän perinnön avulla omassa asunnossaan lymyilevä "peräkammarinpoika", sattuu löytämään populistijohtaja Kalmarin nuoruudenvuosien päiväkirjan josta paljastuu järkyttävä tapahtuma. Kaius ymmärtää omaavansa aseen jolla syöstä vihaamansa Kalmari vallasta. Hän ylipuhuu Katjan mukaan "projektiin" ja mukaan löydetään vielä juorutoimittaja Marke. Seikkailu voi alkaa!

Se Kalmari oli kokonaan heidän, heidän oma maalitaulunsa ja voodoo-nukkensa ja paha pehmonsa. Katja näki Kalmarin ihon, joka maanalaisen parkkihallin valoissa oli harmaankalpea ja jonka jokaisesta huokosesta tunki maskuliinisuus, aikuisen miehen aamupäiväturpea pöhötys. Heidän kohteensa jatkoi matkaa autolle mustat kengät plankattuina, eleissään pitkään passatun herran helppo röyhkeys.

Hassinen on mestarijuonenkutoja ja tässäkin romaanissa verkko levittäytyy laajalle. Henkilöitä riittää joka lähtöön mutta jokaisella on oma tarkoituksensa. Katjan sisko, huumeriippuvainen Sari, jää mielestäni hiukan irralliseksi mutta peilaa tässä sosiaalityöntekijäsiskonsa huonoa omaatuntoa. Myös Katjan mies Arto jää laimeaksi mutta on selvä vastakohta Kaiukselle. Katjan suhde näihin kahteen mieheen vie ajatukset esimerkiksi jungilaisiin animus/anima-käsitteisiin tai taolaisiin perusvoimiin jin (Kaius) ja jang (Arto).

Kalmari on  monin tavoin tyypillistä Hassista mutta siitä jää kuitenkin uupumaan jotain. Se vimma ja kiihko, joka Hassisen tekstissä usein näkyy, on tässä kirjassa laimeampaa. Se on sääli sillä Hassisen tarinat ovat parhaimmillaan hengästyttävän intensiivisiä. Kirjasta paistaa läpi tietty varovaisuus minkä arvelisin juontavan juurensa kirjailijan hämmennyksestä omaa vihantunnettaan kohtaan. Onko tunne ollut niin pelottava, että sitä on pitänyt käsitellä varovaisemmin kuin kirjailijan aikaisempia aiheita?

Uskon kuitenkin, että Kalmari on kulmakivi Pirjo Hassisen tuotannossa mutta aihe vaatii selvästi vielä jatkokäsittelyä. Kirjassa on paljon tarkkanäköistä pohdintaa ja julmia ajankuvia mutta se sielunpalo, joka tekisi kirjasta mestariteoksen, jää puuttumaan.

Meissä suomalaisissa on tapahtunut muutos ihmisestä, joka odottaa luottavaisesti hyviä uutisia, ihmiseksi joka ainoastaan toivoo ettei tulisi huonoja, ja siihen me tyydymme. Meistä ei enää ole turvaa toisillemme, me emme enää voi luottaa siihen, että tuo tapaamani ihminen pitää minua ihmisenä!

Ilahduin muuten kun Hassinen tekee kirjassaan sivupolun tänne Ruotsiin ja luo yhdeksi sivuhahmoksi ruotsinsuomalaisen Virpi Kalmari-Onwudiwen. Pyrähdys on lyhyt mutta lämmittää sitäkin enemmän Ruotsissa asuvan suomalaisen sydäntä - meitä saisi käyttää mielellään useamminkin hahmoina suomalaisessa nykykirjallisuudessa! Myös kirjan loppukohtaus tapahtuu omissa kotimaisemissani täällä Tukholmassa.

"Det är aldrig för sent för kärleken", hän aloitti. Katja tunsi puun rungon vahvan pihkaisen tuoksun. Hän ei nähnyt, mutta aavisti että Kaius ja Marke puristivat toisiaan kädestä. Olisiko hullua, jos hänkin jännityksessään tarttuisi Kaiuksen käsipuoleen?

Kirjan loppuratkaisu, joka on yllättävän sovinnollinen,  haiskahtaa vahvasti klassiselta Hollywood-lopulta ja olin suoraan sanoen vähän pettynytkin. Mutta sitten ymmärsin: tämä lienee juuri se kirjan sanoma. Jos pahaa vastustaa pahalla, se tuottaa vain lisää pahaa. Korvissani alkoivat soida tutut sanat - "I have a dream..." Yritänkin nyt siis unohtaa nuo lynkkausmielialaa lietsovat "lock her in"-huudot ja kantaa mielessäni niitä sanoja jotka Martin Luther King lausui 53 vuotta sitten:

Let us not seek to satisfy our thirst for freedom by drinking from the cup of bitterness and hatred...


**
Pirjo Hassinen: Kalmari
Otava 2016
Arvostelukappale kustantajalta

maanantai 7. marraskuuta 2016

Syyslomailua ja Finlandia-pettymyksiä


Ruotsissa vietettiin viime viikolla syyslomaa ja suuntasimme luonnollisesti auton nokan kohti Suomea. Mukava yllätys oli, että syyslomasta tulikin yllättäen talviloma ja Kotkassa vallitsi melkeinpä joulutunnelma! Tässä kuvassa ollaan tosin vielä Turussa mutta sielläkin oli jo maa valkeana.


Kotimatkalla pakkasimme auton perinteisillä suomalaistuotteilla joita Ruotsissa ikävöimme, mm. sen tuhannen sortin puurohiutaleilla. Ruotsalaiset eivät ole mitään puurokansaa ja parhaat hiutaleet tulevat Suomesta. Mutta enpä malttanut olla ostamatta uusinta Remestä, nyt kun olen jo vannoutunut Remes-fani. En kerta kaikkiaan jaksa odottaa, että tämä uusi tulisi tänne paikalliskirjastooni! Lisäksi löysin tarjouksesta Kätilö-elokuvan - kirjaa en pystynyt lukemaan loppuun sen vahvan kielen takia (taidan olla vähän herkkis...) mutta kokeillaan menisikö tämä elokuvaversiona sulavammin.

Matkan aikana sain myös luettua loppuun Pirjo Hassisen Kalmarin. Sitä ei valittu tällä kertaa Finlandia-ehdokkaaksi vaikka omat odotukseni olivat kovat kirjan suhteen. Toivoisin niin Hassiselle jo sen Finlandian! Mutta luettuani kirjan loppuun oli pakko todeta, että esiraati oli tehnyt oikean päätöksen. Kalmari ei ole parasta Hassista vaikkakin ehkä hänen tärkein kirjansa. Mutta lisää Kalmarista seuraavassa postauksessa!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja (2016)

En koskaan tavannut Kekkosta mutta hänen kotinsa tunnen läpikotaisin, olin nimittäin siellä aikojen alussa jonkin aikaa museo-oppaana. Maarit Tyrkön Kekkoskirjat olen siis hankkinut käsiini niin pian kuin täkäläinen kirjasto ne ehti ostaa. Ja varsinkin tämä Tyrkön muistelmien kakkososa on herättänyt paljon muistoja Tamminiemestä, talo on nimittäin yksi kirjan "päähenkilöistä".

Tunnelma Tamminiemessä oli epävirallisen leppoisa ja jouluinen. Valot loistivat kirkkaasti suuressa kristallikruunussa, ikkunoista avautui luminen maisema kohti meren jäätä ja Seurasaarta. Joulukukat tuoksuivat huumaavasti. Juhla ja joulun rauha olivat selvästi astuneet sisään taloon.

Aivan ensimmäiseksi täytyy todeta, että Tyrkön kirja on aikamoinen sekahedelmäsoppa. Alkumetreillä meinasi iskeä epätoivo jo piintyneeseen Kekkosfaniinkin kun kirjassa luetellaan sikin sokin verenpainelukemia, kalasaaliita, hiihtokilometrejä ja aamiaisia/lounaita/päivällisiä. Mutta pikkuhiljaa tekstistä alkaa muodostua kuva UK:sta ja hänen arkirutiineistaan. Ja se oli ainakin itselleni se kiehtovin anti tässä kirjassa. Herranen aika niitä aterioita! Olin useammankin kuin kerran vesi kielellä kun Tyrkkö raportoi Aimi Sotamaan Kekkoselle valmistamista aterioista tämän vieraillessa ystäviensä luona Laukaassa. Myös Tamminiemessä pidettiin presidentistä hyvää huolta. Tyrkkö mainitsee usein hovimestarit ja taloudenhoitajan Essun eli Ester Markkolan. Essu hieroi ja rasvasi Kekkosen jalkoja ja kielsi myös lähtemästä ulos hiihtolenkille jos ilma ei ollut suotuisa.

UK: " Minulla on kaksi ihmistä, joihin voin luottaa 1) Ester, Tamminiemen kaikki kaikessa ja 2) sinä, mutta vasta tarkkojen ohjeitten jälkeen..."

Tyrkkö kuvaa Kekkosen viimeiset vuodet piinallisen tarkasti. Sieltä näkyy vanhenevan miehen epätoivoinen kamppailu hiihtokilometrejä keräten. Kalastus oli toinen intohimoinen harrastus ja kalaretkiä tehtiin saman tutun porukan kanssa. "Meijän porukka" kuten ryhmä kutsui itseään Tyrkön mukaan. Vastapuolella oli A, "Idän tietäjä", eli Anita Hallama jota porukka yritti vältellä parhaansa mukaan. Tyrkkö ei myöskään peittele kielteistä suhtautumistaan, ajoittain saaden minut lukijana vaivaantuneeksi. Ihan kaikkea ei ehkä olisi tarvinnut paljastaa, varsinkin kun Kekkonen itse tuntuu kuitenkin olleen hienotunteinen naisystäviään kohtaan.

Mutta Tyrkköä tuntuu velvoittaneen Kekkosen pyyntö kirjoittaa hänestä "kirja ihmisenä". Niinpä tässä on sitten listattu koko se ihmisen elämän kirjo, vatsantoiminnoista ihmissuhdehässäkkään. Ihmetyttää todella Tyrkön systemaattinen tapa työskennellä, hänhän siis piti esimerkiksi puhelinpäiväkirjaa johon kirjasi käymänsä puhelut ja tämän ansiosta meillä on nyt luettavana Kekkosen kanssa käydyt puhelut sanatarkasti lähes neljänkymmenen vuoden takaa. Puhelinlinjat ovat käyneet kuumina ja Tyrkkö oli itsekin ihastunut ajatukseen, että hänen numeronsa oli tallennettu suoranumerona Kekkosen työpuhelimeen.

Mikä sitten oli Tyrkön ja Kekkosen välinen suhde? Kirjailija itse huomauttaa, että Kekkosen aikaan presidentillä ei ollut vielä tiedotuksesta vastaavaa henkilökuntaa, niinpä Tyrkkö pikku hiljaa täytti tuon selvästi kaivatun toiminnon. Hänen kauttaan otettiin yhteyttä, tunnusteltiin mahdollisuuksia haastatteluihin ja Tyrkkö avusti esimerkiksi puheiden kirjoittamisessa. Mutta kirjan sivuilta välittyy myös vanhenevan miehen joutsenlaulu -  haave rakkaudesta, rakastamisesta vaikka on tiennyt sen olevankin epärealistinen. Kyseessä oli selvästikin läheinen ystävyys johon kuuluivat aamuiset ja iltamyöhäiset puhelinsoitot joissa käytiin läpi päivän tapahtumia. Arkista rakkautta siis. Tyrkkö toteaa lakonisesti olleensa "pollyanna, lotta ja martta".

Kello 16.30 ajelin Tamminiemeen. UK istui yläkerrassa avonaisen parvekkeen oven suussa (ja nautti vielä hetken lämmittävästä auringosta). Kohensin hänen ympärillään olevaa huopaa ja levitin rasvaa poskiin. Join puoli kuppia kahvia ja lähdin sen jälkeen yhteisestä sopimuksesta hakemaan kirjaan tulevan viimeisen luonnosluvun.

Kirjan todellinen ansio on sen loppuosassa, jossa päiväkirjamaisen tarkasti selviää kuinka nopeasti Kekkosen tilanne lopulta huononi. Paljonhan on spekuloita sillä olisiko Kekkosen pitänyt vetäytyä jo aikaisemmin ja Tyrkön mukaan hän todellakin suunnitteli eläkkeellejäämistään. Kohtauksia oli harvakseltaan jo 70-luvun alussa mutta ne menivät nopeasti ohi. Kunnes sitten surullisenkuuluisa kalastusmatka Islantiin sai presidentin terveydentilan romahtamaan. Tyrkön kuvaus kohtaamisesta, jolloin presidentti ei enää tunnistanut Tyrkköä, on pitkän ystävyyden lyhyt ja kylmä päätöspiste.

Lopuksi täytyy vielä kiittää Maarit Tyrkköä siitä, että hän sai kirjallaan kiven vierähtämään sydämeltäni. Kaikki nämä vuodet olen nimittäin miettinyt erästä opastustani jolloin yhdessä ryhmässä kysyttiin soittiko Kekkonen mitään soitinta. Kerroin, että Kekkonen soitti huuliharppua jolloin sain vastaani kolmekymmentä epäuskoista katsetta. Niinkö todella? Mielessäni yritin muistella mistä olinkaan nyt sellaisen tiedonjyvän onnistunut noukkimaan ja kyselin vielä opastuksen jälkeen kollegoiltani mutta kukaan ei tuollaista muistanut kuulleensa. Mutta mitä luinkaan sivulta 141:

Välillä laulettiin ulkomuistista ja välillä otettiin Riskilän laulukirjat esille. Presidentti viihtyi, rentoutui ja oli niin  hyvällä tuulella, että kaivoi saranahuuliharppunsa esille ja piti konsertin.

I rest my case...

Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja
WSOY 2016
Kirjastokappale

tiistai 25. lokakuuta 2016

Annika ja minä



Nyt esittelen teille erään ruotsalaisnaisen joka on ollut henkinen tukeni viimeiset 16 vuotta eli koko Ruotsissa oloni ajan. Emme ole koskaan tavanneet vaikkakin eräässä vaiheessa menimme usein aamuisin töihin samalla tunnelbanalla. (Lisäksi luin tästä uudesta kirjasta, että meillä molemmilla on tiivis suhde sekä Skärholmenin ostoskeskukseen että Ruotsin itärannikolla sijaitsevaan Västervikin kaupunkiin.)

Annika tunkeutui tajuntaani jo pian tänne muutettuani. Muutin Tukholmaan 1. marraskuuta 2000 ja 8. tammikuuta 2001 lähetettiin ensimmäisen kerran "Lantz i P3". Siitäkös melu nousi, nuori nainen jolla oma huumoriohjelma radiossa! Ja mistä hän vitsaili: naisen elämästä, seksuaalisuudesta, kuukautisista!! Oliko mokomaa kuultu... Ja eihän hän oikeasti edes ollut hauska, väittivät (mies)kriitikot.

Jag har aldrig kunnat använda tampong.
Sådär, nu är det sagt.

Minua nauratti! Ja hauska sattuma oli myös se, että olimme samanikäisiä. Sitten Annika sai lapsia ja kirjoitti kirjan "9 1/2 månad" lapsiperheen "ihanuudesta" jonka luin muutamaa vuotta myöhemmin odottaessani omaa esikoistani. Yhtäkkiä Annika hävisi jonnekin, myöhemmin kuulin että hän oli sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Tämä samoihin aikoihin kun itse kärsin keskivaikeasta masennuksesta. Annika ja minä <3

Nyt Annika ja minä olemme saavuttaneet 48 vuoden iän ja kokeneet ensimmäiset merkit vaihdevuosista. Paitsi että Annikalla todettiin samassa rytäkässä kohdunkaulansyöpä. Siitä kaikesta syntyi annikamaisesti kirja "Vad ska en flicka göra. Konsten att vara riktigt rädd". Lisäksi hän kertoi syövästään viime kesänä Ruotsin suosituimmassa radio-ohjelmassa "Sommar i P1".

Jag säger det här bara en gång: Jag var över fyrtio år innan jag insåg att jag inte längre var ung och begåvad. Inte konstigt att jag behövde professionell hjälp.

Lantzin kirja on oikeastaan kirja hänen koko tähänastisesta elämästään. Siihen sisältyvät lapsuus tukholmalaislähiössä, kolme vuotta Algeriassa isän työn takia, Madonna-wanna-be-vaihe, näyttelijähaaveet ja niiden kariutuminen ja lopulta pitkä ura Ruotsin radiossa ja ammattititteli "koomikko".

Mutta ennen kaikkea tämä on kirja vanhenemisesta. "Miten muka voin olla keski-ikäinen. Olen liian lyhyt viisikymppiseksi!". Lantz - kuten minäkään - ei voi ymmärtää, että onkin yhtäkkiä "keski-ikäinen".

För så är det ju, att vi alla vet att vi ska dö, men många av oss i länder med tillgång till rent vatten och fungerande sjukvård hamnar dessförinnan i det vi definierar som medelåldern. Men det är inget vi förbereder oss på. 

Lantz on parantumaton hypokondrikko, terveyskeskusten kanta-asiakas. Kirjan keskivaiheilla Lantz vitsailee menevänsä taas jälleen kerran gynekologin tarkastukseen mutta tuleekin takaisin uutispommi mukanaan - tutkimuksissa on havaittu solumuutoksia jotka saattavat merkitä syöpää. Kirjan loppuosa meneekin sitten tutkimuksissa ja hoidoissa joita Lantz kuvaa humoristiseen tyyliinsä mutta samalla sydäntäsärkevän rehellisesti.

Min mens har alltså upphört. Det är det absolut enda positiva med detta jag råkat ut för. Mensen som upphört. Jag har inte mens längre. Jag är mensfri. Jag och min mens har tagit en paus som aldrig kommer att ta slut. Prata med min mens och den kommer inte att lyssna för DEN FINNS INTE LÄNGRE!

Mutta varsinainen uutispommi jonka luen tästä kirjasta on tieto, että Annika Lantz on itse asiassa ruotsinsuomalainen! Tai tarkemmin ottaen ruotsinsuomenruotsalainen. Lantzin isä on nimittäin kotoisin Pohjanmaalta, Petolahdelta vaikkakin muutti Ruotsiin jo lapsena. Mutta tämä siis selittää Lantzin huumorin jota ei ole aina hyvällä täällä Ruotsissa katsottu. Suomalaista mustaa huumoriahan se! Sitä samaa, jota ruotsalaismieheni kutsuu niin kauniisti "brutaaliksi". Annikan ja minun matka jatkuu...

Annika Lantz: Vad ska en flicka göra? Konsten att vara riktigt rädd
Wahlström & Widstrand 2016

lauantai 22. lokakuuta 2016

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani!

Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo.

Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana.

Olen suoraan sanoen ällistynyt, että Suomessakin osataan kirjoittaa tämän tason thrillereitä. Olenhan minä Michael Crichtonini ja Tom Clancyni lukenut eikä Ilkka Remes heidän rinnalla jää paljoakaan varjoon, ainakaan tämän kirjan perusteella. Ja Dan Brownia lukeneet arvostanevat Remeksen suhteellisen eläväistä henkilökuvausta.

Niin, niistä henkilökuvauksista... Tätä kirjallisuudenlajia lukiessa täytyy pitää mielessä, että nyt mennään juonen ehdoilla ja henkilöt saavat kompuroida kyydissä parhaan kykynsä mukaan. Mitään psykologisia syväluotauksia ei siis ole luvassa. Remes kuitenkin yrittää luoda jonkin sortin profilointia aina sopivin väliajoin.

Johanna lusikoi mekaanisin ottein viimeiset pussikeiton rippeet lautaseltaan suuhunsa ja huuhtoi suolaisen, keinotekoisen maun vesihörpyllä.

Kirjan suomalainen naissivuhahmo Nina kuvataan ilman sen kummempia krumeluureja, liekö tämä sitten se ihannenaisen prototyyppi:

Hänellä oli suora ryhti, pitkät tummina kiiltävät hiukset ja hyvä vartalo, joka pysyi kunnossa ilman kuntoilua ja painontarkkailua.

En lähde tässä kritisoimaan Remeksen naishahmoja sillä eivät ne mieshahmotkaan sen suurempiin analyyseihin innosta. Kirjan sankaritar, poliisipsykologi Johanna Vahtera olisi kuitenkin kaivannut vähän lisätaustoitusta. Kirjassa kyllä viitataan Johannan ongelmiin luoda pysyvämpiä ihmissuhteita ja koko tarinan kantava kysymys on Johannan ammatillinen epäonnistuminen jonka hän haluaa hyvittää ratkaisemalla jutun. Mutta jotenkin nämä langat jäävät irrallisiksi. Lopussa joka tapauksessa liikutuin kun Johanna vihdoin  "antoi kyynelten tulla". Löytyihän sieltä sittenkin vähän inhimillisyyttä!

Entäpä sitten se juonipuoli? Koska en ole asiantuntija millään kirjassa esiintyvällä osa-alueella niin nielaisin koko paketin pureksimatta enkä tietenkään löytänyt mitään epäuskottavaa. Kaikki yksityiskohdat tuntuivat täysin loogisilta ja tarina eteni kuin pikajuna. Hämmennyksekseni kirjailija kuitenkin viimeisellä sivulla kirjoittaa loppukaneettinaan, että "monet todellisilta vaikuttavat faktat tässä kirjassa ovat mielikuvitukseni tuotetta, ja monet sepitetyiltä näyttävät asiat ovat totta". Jaaha...

Nyt sitten kipin kapin kirjastoon lainaamaan seuraava Remes. Mitä mahdatte suositella?

perjantai 21. lokakuuta 2016

Lukemista ja lomailua



Torni johon emme vielä tällä kertaa kiivenneet.

Blogissani on ollut hiljaiseloa, lokakuu on mennyt nopeasti töiden ja lomailun merkissä. Mutta olen siinä välissä myös lukenut! Tällä hetkellä onkin monta kirjaa levällään ja koska periaatteeni on kirjoittaa vain kirjoista jotka olen lukenut kokonaan niin mitään blogipostattavaa ei ole ollut. Mutta viiden päivän loma Splitissä oli sen verran tuottoisa, että pian täälläkin näkyy taas liikettä.

Näkymä "Marjaniemen" huipulta.

Ensimmäinen kirja jonka sain luetuksi loppuun oli Ilkka Remeksen Ruttokellot. Kirjan juoni oli todella jännittävä ja vetävä ja sitä ahmin joka käänteessä. Tämä oli muuten ensimmäinen Remekseni! Olen myös jatkanut Pirjo Hassisen tuotannon läpikahlaamista ja nyt osuikin kohdalle oikea helmi, Sauna Paradis. Tätä kirjaa en halunnut missään nimessä lukea hötkyillen vaan nauttia hitaasti. Sauna Paradis on ehdottomasti paras tähän asti lukemistani Hassisen teoksista. Aikaisemmista kirjoista poiketen Sauna Paradisin henkilöt tulevat lukijaa lähelle ja todella liikuttavat.


Yöpöydällä lojuu Maarit Tyrkön jatko-osa Kekkosmuistelmiinsa jota olen lueskellut silloin tällöin. Harmi, että kirja on melkoinen sillisalaatti. Sekava rakenne ei houkuta lukemaan jos ei nyt satu olemaan tällainen Kekkosfani. Menneisyyteeni kun kuuluu pesti Tamminiemessä joten luen aina kaikki Kekkosta käsittelevät kirjat.


Välipalakirjana olen lukenut ranskansuomalaisen Helena Liikanen-Rengerin "Maman finlandaise"-kirjaa jossa hän kertoo perheensä elämästä Ranskassa. Näitä ulkosuomalaisten elämäntarinoita on todella mielenkiintoista lukea, varsinkin kun itsekin sattuu olemaan ulkosuomalainen. Lapsen kanssa olemme vielä lukeneet iltaisin Risto Räppääjiä sekä vihdoin ja viimein Eduard Uspenskin Fedja-setää (aivan mahtava kirja!!) joten kirjoitettavaa riittää kunhan saan ajatukseni koottua kustakin kirjasta.


Eräs kissatuttavistamme.

Split oli mukava myös syysmatkakohteena. Vaikka meitä sateellakin siunattiin niin saimme myös kaksi oikein aurinkoista ja lämmintä päivää. Kävelimme paljon sekä kaupungilla että lähellä sijaitsevassa Marjanin luonnonpuistossa. Lisäviehätyksen matkaan toi vuokraemäntämme joka oli hyvin puheliasta sorttia ja kohteli meitä kuin lähisukulaisiaan. Saimmekin tietää paljon kroatialaisesta elämänmenosta!


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Erään itsemurhan anatomia


Självmord är en permanent lösning på ett tillfälligt problem.

Muuttaessani Ruotsiin 16 vuotta sitten tilasin heti alkajaisiksi Dagens Nyheterin ja se on siitä lähtien ollut oma korkeakouluni ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja mielentilaan. Vakiolukemistani oli sunnuntaisin ilmestynyt pääkirjoittajatoimittajan Niklas Ekdalin kolumni joka mielestäni osui aina täsmälleen naulan kantaan. Kunnes sitten Ekdal ilmoitti lopettavansa lehdessä ja jatkavansa vapaana kirjoittajana. Siinä vaiheessa meidän tiemme erosivat kunnes tänä syksynä luin juuri ilmestyneestä kirjasta jossa Ekdal kertoo itsemurhayrityksestään.

Ekdal, joka kaiken muun ohella on intohimoinen jalkapalloilija, lyö eräässä "ikämiesten" treenipelissä päänsä pahasti törmätessään toiseen pelaajaan. Ekdal palaa kotiin käymättä lääkärillä, tuntee olonsa huonoksi mutta uskoo saaneensa vain lievän aivotärähdyksen.

Tästä alkaa yli vuoden mittainen piina jolloin Ekdal menettää työkykynsä lääkärien kuitenkaan löytämättä mitään fyysistä vaivaa pään alueelta. Aivotärähdyksen olisi pitänyt parantua jo aikoja sitten mutta Ekdal ei siedä ääniä tai kirkkaita valoja, useimmiten hän ei pysty edes nousemaan sängystä ylös. Lopulta hän tyhjentää lääkekaapin ja menee talon kellarivarastoon nauttimaan tappavan coctailinsa. On hiuskarvan varassa, että Ekdal ylipäänsä selviää kirjoittamaan tämän kirjan.

Kirja ei ole pelkästään Ekdalin elämänkerta vaan kirjoittajalle tyypilliseen tapaan kirjasta muodostuu laajempi kuvaus ajastamme. Ekdal on uravalintansa ansiosta aina siellä missä tapahtuu, YK-joukoissa Libanonissa ja toimittajana maailman alati vaihtuvissa kriisipesäkkeissä. Mutta kirja on ennenkaikkea yritys ymmärtää itsemurhan mekanismia.

En vanlig dag tar fem människor sitt liv i Sverige.

Ekdal muistuttaa useaan otteeseen kirjan kuluessa - itsemurha on Ruotsissa yleisempi kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet ja Yhdysvalloissa itsemurhissa kuolee kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin muihin kohdistuvissa murhissa. Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?

Kirja on vahva dokumentti eräästä itsemurhasta josta oli vähällä tulla yksi lisänumero tilastoihin. Mutta kuten Ekdal toteaa, useimmat itsemurhasta selviytyneet tuntuvat katuvan tekoaan ja ovat onnellisia selvittyään hengissä. Niin myös Ekdal. Kirja on samalla puolustuspuhe kiistellyn ECT- eli sähköshokkihoidon puolesta joka sai myös Ekdalin lopulta takaisin jaloilleen.

Den friske har tusen önskningar men den sjuke bara en.

Kirjoittaja ottaa kantaa myös suurempiin kysymyksiin kuten eutanasiaan (miten olenkaan kaivannut Ekdalin kolumneja, näitä moraalisia kompasseja!) Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista jossa eräältä keuhkosyöpään sairastuneelta potilaalta evättiin 4000 dollaria maksanut hoito mutta tarjottiin sen sijaan 50 dollaria maksava kuolinapu. Tämän hetkisessä Euroopassa tällainen tilanne saattaa tuntua kaukaiselta mutta kuten jo olemme huomanneet, poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Eutanasiasta voi vääränlaisessa yhteiskunnassa tulla "arvottomien" ihmiselämien eliminoimista.

Sjukdom är det mest politiska som finns, och ingenstans är man sjukare, mer sårbar, än inom psykiatrin. Att vara sjuk ger unik erfarenhet. Ju närmare döden, desto mer värd att lyssna på är människan. Men nästan ingen vill höra vad åldringar, psyksjuka eller presumtiva självmördare har att säga.

Ekdal päättää kantaa kortensa kekoon kirjoittamalla tämän kirjan. Vaikka kuolemaa käsitteleviä kirjoja on Ruotsissa ilmestynyt viime vuosina useita ja ne ovat saaneet paljon sekä julkisuutta että lukijoita niin juuri itsemurha tuntuu olevan vielä tabu. Ekdal toteaa loppukaneetissaan, että itsemurha on tarpeeton keino ennenaikaisesti lopettaa jo muutenkin niin nopeasti kuluva elämä ja toivoo yhtä tehokasta työtä itsemurhien estämiseksi kuin esimerkiksi mitä on tehty liikenneturvallisuuden kehittämisessä.

Ruotsinkielisiä kirjoja lukiessani mietin aina kannattaako niistä kirjoittaa täällä blogissani, kävijätilastoista nimittäin näkee selvästi että ne eivät lukijoita liiemmin houkuttele. Mutta koska tämä on ennen kaikkea lukupäiväkirja itseäni varten niin kyllä niistä aina joku postaus tulee tehtyä. Lisäksi uskon, että ehkä löytyy muita jotka ovat kiinnostuneita tietämään mistä kirjoista Ruotsissa puhutaan, usein nämä lukemani ruotsalaiskirjat ovat nimittäin niitä joista on paljon "pöhisty" julkisuudessa.

Niin myös tämä Ekdalin kirja ja jos ruotsinkielen taito ei taivu koko kirjan lukemiseen mutta aihe kiinnostaa niin tässä muutama linkki: Dagens Nyheter julkaisi otteen Ekdalin kirjasta, lisäksi Ekdalia on luonnollisesti haastateltu moneen otteeseen sekä radiossa että muussa mediassa tämän kirjan ilmestymisen myötä.

Niklas Ekdal: Hur jag dog. Och fick klart för mig hur allt hänger ihop.
Brombergs 2016

perjantai 30. syyskuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma (2015)




On kirjoja. Ja sitten on Sofi Oksasen kirjoittamia kirjoja. Ja jos sattuu olemaan se jälkimmäinen kirja niin odotukset ovat korkealla. Oksanen, meidän seuraava Nobelkirjailijamme! Kysymys on enää vain milloin hän sen Nobelinsa saa käydä hakemassa Tukholmasta.

Olin tätä kirjaa itsekin jo odottanut mutta Suomesta kantautuneet arvostelut olivat aika laimeita joten pistin kirjan odotuslistalle. Tänä syksynä Norma sitten julkaistiin täällä Ruotsissa ja media antoi Oksaselle paljon palstatilaa. Hänhän on täällä suosittu vieras ja haastateltava koska  ruotii maailmanpoliittista tilannetta terävin sanoin. Esimerkiksi juuri olleilla Göteborgin kirjamessuilla Oksanen oli näyttävästi esillä.

Mutta sitten tulivat täkäläiset arvostelut... Niistä pystyi aistimaan  kuinka todella oltiin odotettu sitä suurta romaania mutta pettymys oli enemmän kuin käsin kosketeltava. Kuten eräs arvostelija asian ilmaisi: kirja on kuin se hyvännäköinen mies baaritiskillä joka suunsa avattuaan osoittautuu pelkäksi kauniiksi ulkokuoreksi. Ei sillä mitään sanottavaa ollutkaan.

Näiden odotuksien saattelemana sitten varasin vihdoin kirjan lähikirjastostani ja ajattelin, että kyllä tämä nyt pitää kahlata läpi. Onhan se sentään Oksasen kirjoittama... Mutta miten kävikään, luin kirjan nopeasti ja jopa pidin siitä! Sanon nyt heti suoraan, ettei Norma todellakaan yllä Oksasen aikaisempien kirjojen tasolle mutta ei se nyt mikään huono kirjakaan ole. Se on vain...vähän erilainen!

Oksanen on kirjoittanut sadun ja dekkarin yhdistelmän. Kirjan teema on hyvin omalaatuinen puhumattakaan sen päähenkilöstä. Normalla on nimittäin suvussa esiintyvä geenivirhe jonka vuoksi hänen tukkansa kasvaa hallitsemattoman nopeasti. Lisäksi hän pystyy hiusten kautta aistimaan muiden ihmisten terveydentiloja, sairauksia ja heidän nauttimiansa ravintoaineita. Norman äiti Anita on tietysti huolissaan tyttärestään ja ennen kaikkea tämän tulevaisuudesta. Normahan ei tässä tilassa pysty esimerkiksi elämään normaalia perhe-elämää. Mutta Anita luulee keksineensä keinon auttaakseen Normaa ja näin hän joutuu vedetyksi mukaan rikollispiiriin joka käy kauppaa sekä irtohiuksilla että vuokrakohduilla.

Koska luen tällä hetkellä paljon kirjoja lapseni kanssa, oli helppo lukea kirjaa satuna. Oksanen onkin kertonut, että kirjan lähtökohtana oli Rapunzel-satu. Asetelmat olivat tutut lapsen kanssa luetuista satukirjoista - hyvä vastaan paha. Romantiikkaakin kirjassa esiintyi yllättäen loppuosassa mutta siinä Oksanen ei onnistunut kovin hyvin. Intohimo jäi aika laimeaksi. Ylipäänsä kirja jäi aika haaleaksi kokemukseksi, henkilöt eivät tuntuneet todellisilta vaan paperisilta satuhahmoilta. Juonen kuljettamisessa Oksanen sen sijaan onnistuu mistä osoituksena siis se, että luin kirjan nopeasti koska oli yksinkertaisesti pakko saada tietää miten tarina päättyy.

Kirjassa on paljon asiaa ja moraalisia kannanottoja. Yksi kirjan peruskysymyksiä on se, miten naiset ovat kautta historian tehneet kauppaa oman kehonsa tuotteilla mutta aina ne kuitenkin päätyvät miesten hallitsemaksi kaupankäynniksi. Nainen tuottaa, mies rahastaa. Ruotsalainen media on keskittynyt haastatteluissa ja arvioissa juuri tähän kirjan teemaan.

Oksanen saa todennäköisesti nyt vielä odottaa sitä Nobeliansa muutaman vuoden, Norma ei sitä ainakaan nopeuttanut. Mutta ihan luettava kirja tämä on. Musiikkitermejä lainatakseni tämä taisi olla sellainen etydi, kirjailijan sormiharjoitus. Ehkäpä sieltä on seuraavaksi tulossa massiivisempi teos?

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja (2015)

Suvi Aholan kirjan ulkoasu pettää. Kannessa viiniä naukkailevat ja kirjoja hymyillen selaavat tyylikkäät naiset menee hiukan överiksi mutta kirjan sisältö on onneksi sitten jalat maassa -asenteella kirjoitettu. Tämä on kirja lukupiireistä ja niissä suosituista kirjoista. Kirjassa on myös ruokaohjeita eri lukupiireiltä, monissa piireissä nimittäin ruoka tuntuu olevan yllättävänkin suuressa roolissa. Varsinainen sillisalaatti siis tämä kirja mutta se toimii!

Kirjassa esitellään kymmenen kirjapiiriä, joiden jäsenet ovat enimmäkseen naisia mutta joukossa on myös yksi miespiiri. Itse piirien toiminta on aika samankaltaista mutta mielenkiintoisin osa näistä kuvauksista on juuri se jossa kerrotaan kuinka kukin piiri on saanut alkunsa. Hyviä vinkkejä omaa lukupiiriä haikaaville!

Esittelyjen välissä Ahola kirjoittaa kirjoista jotka ovat olleet lukupiirien suosiossa. Näitä kirja-arvioita on helppo käyttää oman lukemisensa tukena ja inspiraationa, Ahola kirjoittaa usein myös kirjan taustoista ja yhteyksistä muuhun kirjallisuuteen. Kirjaa oli mukava lukea kaunokirjallisuuden välissä ja saada Aholan analyyseista mallia siihen miten omaakin lukemistaan voisi paremmin jäsentää.

Ja sitten ne ruokavinkit! Monet kirjassa esitellyt lukupiirit saavat innoitusta illan tarjoiluun käsiteltävän kirjan aihepiiristä mikä saisi kyllä tämän emännän viettämään useammankin unettoman yön. Onneksi omalla lukupiirilläni ei ole näin korkeita tavoitteita! Mutta kirjan vinkit ovat hauskoja lukea ja yhtä jo ehdin kokeillakin suurella menestyksellä. Tämä kirjassa esitelty "Pariisilainen omenakakku Virosta" sai perheeltä täydet pisteet!

Taikina:
1,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 rkl leivinjauhetta
1,5 tl vaniljasokeria
1/4 tl suolaa
3 munaa
3 rkl ruokaöljyä
1 dl maitoa tai piimää
800 g omenalohkoja

Kuorrute:
3/4 dl sokeria
1 muna
50 g voita sulatettuna

Lämmitä uuni 200-asteiseksi

Vuoraa halkaisijaltaan 24 sentin kakkuvuoka leivinpaperilla.

Sekoita jauhot, sokerit, leivinjauhe ja suola kulhossa ja lisää munat, öljy ja maito tai piimä. Sekoita taikinaksi (pallovispilä sopii tähän hyvin).

Lisää omenalohkot taikinaan ja kaada taikina vuokaan.

Paista 35-40 minuuttia.

Levite kuorrute pinnalle ja paista vielä 10 minuuttia.

Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä, kermavaahdon tai vaniljajäätelön kera tarjottuna.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)



Tässä se on! Jos aiot lukea vain yhden kirjan Pirjo Hassiselta niin olkoon se tämä vuonna 2009 ilmestynyt "Sano että haluat". 410 sivua omaperäisiä kielikuvia, erotiikkaa, seksiäkin ja ennen kaikkea sekavaa ihmissuhdehässäkkää. Ainoa Hassiselle ominainen teema joka tästä puuttuu on monimutkainen äiti-tytär-suhde mutta muuten tämä kirja on paraatiesimerkki Hassisen sanataiteesta.

Kirja muistuttaa perusrakenteeltaan dekkaria - yksi päähenkilöistä on kadonnut ja löytyy myöhemmin kuolleena joten läpi koko kirjan kulkee klassinen whodunnit-asetelma. Päähenkilö Laura alkaa sitä jopa osaltaan selvittää. Mutta tämä ei ole kuitenkaan kirjan suurin kysymys vaan lähinnä sivujuonne. Sillä Hassisen mielessä on paljon suuremmat kysymykset.

Halusin kolmannen lapsen. Halusin raskausajan. Halusin tuntea kivun, jota ei päässyt huutamallakaan pakoon, sen kun norsu lähtee laskeutumaan koko painollaan alas kohti reisien väliä ja alkaa kaivaa luisella otsallaan ulostuloa. Halusin tuntea poskeani vasten pienet, vielä vieraat kasvot, ja kantaa lapseni hyvin palvelleessa kastemekossa kirkkoon, jonka uskoa tenttaavat ja vaativat seinät eivät mahtaisi minulle mitään, sillä olin täynnä rakkautta.

Kirjan perusteema on halu, intohimo. Kirjan henkilöt pyörivät oman halun kohteensa ympärillä sokeina näkemättä ympärillään sitä mikä voisi tarjota heille ehkä jopa paljon enemmän. Kirjassa unelmoidaan mm. ruokaelämyksistä, siitä ensimmäisestä täydellisestä seksikokemuksesta, rakkaudesta ja vauvasta. Lukija lähestulkoon tukahtuu kaikkien niiden unelmien alle, jotka kirjassa vyörytetään esiin. Beetasalpaajat siis käden ulottuville!

Hassinen on paikoin liiankin runsas, puolessa välin kirjaa olin jo aivan varma että kirja päätyy täydelliseen mahalaskuun. Mutta kirjailija onnistuu kokoamaan romaanin ainekset tyylikkääseen loppuun, vaikkakin ehkä harmittavan pliisuun. Kun näin monta sivua pidetään mittaria satasessa niin olisi odottanut jotain tajunnan räjäyttävää ratkaisua. Mutta sekin on tyypillistä Hassista, romaanien loput jäävät yleensä aina vähän avoimiksi ja ikäänkuin hiipuvat loppua kohti.

En voi kuin jälleen kerran ihailla Hassisen tyyliä ja kielikuvien kekseliäisyyttä. Tosin se voi välillä kääntyä liiallisuuteen, miten nämä romaanihahmot muka joka hetki pystyvät ajattelemaan näin kaunokirjallisesti, joka ikisestä arkisesta hetkestä? Mutta suotakoon se heille tässä kirjallisessa todellisuudessa jossa nyt sattuvat elämään. Lukijana voin vain kiitollisena ottaa vastaan jokaisen tuoreen ja omaperäisen kielikuvan.

Ruislinnun piha kukki. Essi hengitti ilmaa, joka oli yön jäljiltä viileää, ja ajatteli että Jimissä oli samaa kuin toukokuisissa aamuissa. Toukokuu liitettiin nuoriin tyttöihin, mutta varhaisissa aamuissa, kun kukat olivat vielä aivan kuin kädet silmillä ja ruoho jähmettynyt ihmettelemään kasvuaan - siinä oli Jimi.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Marutei Tsurunen: Sinisilmäinen samurai (2015)

Näin ulkosuomalaisena aina automaattisesti bongaa muiden ulkosuomalaisten kirjoittamat kirjat. On jännä lukea muiden kuvauksia siitä prosessista jonka itse on käynyt läpi ja joka yllättävän usein on hyvin samanlainen myös muilla ulkomaille pysyvästi muuttaneilla. Useimmat meistä elävät aivan tavallista perus-svenssonin tai tavis-millerin elämää mutta sitten on joitakin poikkeustapauksia kuten tämä Martti Turunen Pohjois-Karjalasta josta tuli ensimmäinen ulkomaalainen jäsen Japanin parlamenttiin. Muistan lukeneeni hänestä jo 90-luvulla ja nyt kun näin tämän kirjan kirjastossa niin nappasin tietysti mukaani.

Kirja oli nopealukuinen ja paikoin mielenkiintoinen mutta ikävä kyllä vain paikoin. Kirjan kustantaja ei ole selvästikään pistänyt sen kummemmin ruutia tämän kirjan tuotantoprosessiin vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin.

Ensimmäinen ongelma lienee se, että Tsurunen ei ole mikään erityisen taitava kirjoittaja. Hän kirjoittaa kyllä sujuvasti ja on tietysti oman elämänsä asiantuntija mutta hän ei hallitse näinkin mittavan kirjan rakennetta tai dramatiikan kaarta. Lisäksi hän ei ole myöskään mikään luotettava kirjoittaja. On monia paikkoja joissa lukija aavistaa, että nyt pistetään mutkat suoriksi ja jätetään paljon kertomatta. Jos kirjoittaa omasta elämästään eikä halua kertoa kaikkea niin kannattaa miettiä kirjoittaako sitten ollenkaan.

Toinen selvä ongelma on, että kirja sisältää oikeastaan monta eri kirjaa ja tarinaa. Tsurunen kirjoittaa ensinnäkin oman elämänpolkunsa tarinan, sitten hän keskittyy kertomaan japanilaisesta kulttuurista ja lopuksi on vielä osio hänen poliittisesta urastaan. Kaikki nämä osiot jäävät kuitenkin vain pintakosketuksiksi.

Harmittaa myös kirjoittajan itsensäkin puolesta se miten vähän kustantaja on panostanut esimerkiksi oikolukuun, kirjassa esiintyy nimittäin yllättävän paljon kirjoitusvirheitä siihen nähden kuinka isosta kustantajasta on kysymys. Lisäksi kirjan kuvaliite on taitamattomasti toimitettu, olisi kannattanut valita vähemmän kuvia ja näin saada niitä isommiksi. Kirjan kansikaan ei ole mitenkään erityisen houkutteleva. Olisin Tsurusen naaman sijasta asettanut hänet vaikka sen kukkivan kirsikkapuun alle, sekin klisee olisi ollut parempi kuin tämä valittu passikuvaa muistuttava muotokuva.

Mutta lopuksi kirjan hyvät puolet! Tsurunen kirjoittaa mielenkiintoisesti Japanin kulttuurista ja historiasta ja itse asiassa  kirjailija kirjansa viimeisellä sivulla paljastaakin juuri sen olleen kirjansa tarkoitus. Missä oli siis se kustannustoimittaja joka olisi osannut ohjata Tsurusta kirjoitustyön aikana ja houkutella esiin enemmän näitä oikeasti kiinnostavia puolia? Harmittaa, että hyvän kirjan ainekset on heitetty näin hukkaan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma (1989)

Aika on arvokkainta
mitä me voimme toisillemme antaa.

Tällä sitaatilla Eeva Kilpi aloittaa sota-ajan muistelmiensa ensimmäisen osan. Itse evakkoperheen jälkeläisenä tunnistan tuon moton myös oman perheeni historiasta. Kun ne nyssäkät ja mööpelit jäivät aikoinaan Viipuriin, kahteenkin otteeseen, niin mitä meillä on jäljellä enää kuin toisemme ja yhdessä vietettävä aika.

Eeva Kilpi kantaa mukanaan lapsuudestaan sitä arvokkainta. Mielessä on muistoja - vaikka osin hajanaisiakin - mutta niistä muodostuu lukijan eteen kokonainen maailma. Kilpi saa muutamin fraasein maalattua tunnelmakuvia "luovutetusta maasta", jossa perhe ja suku eli tiiviissä vuorovaikutuksessa.

On kesä. On hellepäivä. Isä ja mummi kulkevat verkkaisesti, silloin osattiin vielä se taito. Molemmilla on kädet selän takana niin kuin kuninkaallisilla valokuvissa. He kulkevat rinnakkain edellä, minä heidän perässään.

Mutta sitten tulee sota, jota on jo pidempään uumoiltu vaikka ei ihan täysin uskottu sen mahdollisuuteen. Muistin kätköistä palautuu lapsen muistoja, arkipäivän tapauksia, tunnelmia, lehtiotsikoita. Kilpi tosin epäilee välillä omaa muistiaan, varsinkin kuluneen ajan osalta. Ja toteaa välillä suoraan "Ei mielikuvan häivää. Miten muisti valitsee, minkä säilyttää, minkä pyyhkii pois?"

Mutta tallessa muistissa ovat tietysti ne lapselle tärkeät tapahtumat - kuinka eläimille kävi sodan jaloissa ja kuinka Eeva pääsi mummin mukana todistamaan nuorentädin sota-ajan häitä. Mutta myös pelko on jäänyt mieleen.

Noina aikoina minä luultavasti ensimmäisen kerran aloin pohtia, miten hätätilassa saisi itsensä hengiltä, ettei tarvitsisi kärsiä eikä joutua Siperiaan.

Yllättävän vähän Kilpi kuitenkin  kertoo suoranaisesta pelosta. Ilmahyökkäyksien aikanakin hän lapsen muistinsa mukaan piti suorastaan kunnia-asiana käyttäytyä rauhallisesti ja pelottomasti.

Kilpi on kirjoittanut tämän muistelmasarjansa yli 40 vuotta itse tapahtumien jälkeen joten kirjassa on mukana myös paljon iän mukanaan tuomaa etäisyyttä. Kirjailija pohtii miten lapsuudenajan tapahtumat ovat vaikuttaneet myöhempään elämään. Ja kirjailijan tavoin olen myös taipuvainen uskomaan, että tuon ajan traumat ja tunnelmat tallentuivat solumuistiin. Ehkä sitä myöten myös meille jälkipolville?

Epäilen että kiintymykseni pakattuihin tavaroihin, myyskiin ja nyytteihin on peräisin tuolta ajalta, vaikka saattaa se liittyä muihinkin vaiheisiin, niitähän on ollut monia samantapaisia jälkeenpäinkin. Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla.

Kirja oli minulle evakon lapselle mielenkiintoinen lukea. Isäni oli Kilpeä kolme vuotta nuorempi joten haluan kuvitella, että tämän kirjan avulla ymmärtäisin paremmin myös isäni lapsuutta. Olen aina ihmetellyt miten perheeni selvisi sodasta niinkin selväjärkisinä kuin selvisi (vaikkakin isoäitini kärsi myöhemmin masennuksesta) mutta Kilpikin puhuu ajanhengestä joka kannusti kansaa yhtenäisyyteen ja uhrautumiseen. Tuskan kollektiivisuus auttoi kestämään.

Meihin koski kovasti, mutta se ei kaatanut meitä. Me emme kaatuneet edes rauhaan, vaikka koville otti.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Syyskuun lastenkirjakimara

Meillä luetaan joka ilta kuusivuotiaan kanssa iltasatu, joka toinen ilta suomeksi ja joka toinen ruotsiksi. Kirjoja siis kuluu ja kirjastosta niitä lähtee mukaan aina iso pino. Koska suomen kieli on Ruotsissa virallinen vähemmistökieli saavat kirjastot määrärahaa suomenkielisen kirjallisuuden hankkimiseen. Meidän kotikirjastossakin on ihan kiitettävä määrä lastenkirjallisuutta mutta ah onnea kun päästään käymään Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa!






Tässä makupaloja loppukesän ja alkusyksyn iltasaduistamme:




Sinikka Nopola & Tiina Nopola (kuvitus Aino Havukainen & Sami Toivonen): Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö (2007)


Risto Räppääjä on sarjana aika epätasainen, jotkut kirjoista ovat täysosumia ja toiset taas harmillisen teennäisiä. Tämänkertainen iltasatu-kirjamme "Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö" oli jotain siltä väliltä - itse juoni oli aika heppoinen mutta sitä paikkasi onnistunut huumori. Vähän jännittäväkin se oli 6veen mielestä. Mutta missä on Elvi Räppääjä?!






Riina Katajavuori, Riikka Toivanen, Maiju Tokola (kuvitus Christel Rönns): Meidän pihan perhesoppa (2015)


Voi apua, joskus pitäisi katsoa tarkemmin mitä kirjastosta ottaa mukaansa, varsinkin jos haluaa valmistautua selittämään lapselle ns. elämän perusasioita. "Meidän pihan perhesoppa" kertoo erilaisista perhekuvioista ja siinä sinänsä ei ollut mitään ongelmaa mutta yhtäkkiä sivun käännettyäni olin tilanteessa, että piti selittää 6veelle miten lapset saavat alkunsa. Erilainen iltasatu tällä kertaa!


Kerttu Ruuska (kuvitus Nadja Sarell): Elsa ja Lauri matkustavat (2015)


Kerttu Ruuskan ja Nadja Sarellin "Elsa ja Lauri matkustavat" ei ole varmastikaan mitään eksoottista luettavaa nykylapsille, päinvastoin. Kirjan viehätys on siinä, että lapsi tunnistaa siitä lentomatkustamisen jokaisen vaiheen, turvatarkastuksesta lentokoneen turbulenssiin. Kirjassa käydään koko prosessi tarkasti läpi mutta siinä juuri on myös kirjan heikkous - se on nimittäin vähän tylsä... Meille riitti yksi lukemiskerta.


Pilvipaimen. Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut (kuvittanut Maija Karma) (1976)


Tämän kesän suosituin iltasatukirja oli Marjatta Kurenniemen saduista koottu Pilvipaimen. Kirja on ilmestynyt jo 1976 mutta se toimii edelleen, sadut ovat ajattomia ja mielenkiintoisia nykylapsenkin lukea. Sadut ovat myös sopivan pituisia juuri iltasaduiksi. Lisänä Maija Karman nostalginen kuvitus josta tulee mieleen oma lapsuus.




P.L. Travers: Maija Poppanen (Suomennos Jaana Kapari-Jatta, kuvittanut Marika Maijala) (2010)


Nyt kun saan lukea lapselle ääneen kirjoja otan kaikki irti ja luen paljon kirjoja joita en jostain syystä itse koskaan lapsena lukenut. Yksi niistä kirjoista on Maija Poppanen jonka satuin löytämään kirjastosta uutena käännöksenä (Jaana Kapari-Jatta). Pirteä kuvitus on Marika Maijalan käsialaa. Täytyy myöntää, että olin aika hämmentynyt kirjan luettuani, kirjassa oli nimittäin hyvin vähän itse Maija Poppasesta ja se vähäkin oli melkoisen tylsää luettavaa. Maija joko niiskutti, ärtyili tai peilaili itseään näyteikkunoista. Mutta kirjassa tapahtuikin sitten paljon muuta jännää ja tämä oli todella hauska iltasatukirja 6veen mielestä.