Mrs Karlsson lukee...

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens Nyh

  Näyttelijä Kati Outisen muistelmakirja ei ollut millään kirjalistallani, tuskin olin edes huomannut kirjan ilmestymistä. Ja tästä voin kyllä syyttää lähinnä itseäni, minäkin bongailen useimmiten niitä kirjoja, joista iltapäivälehdet repivät otsikoita. Outisen kirjasta ei ole otsikoita tehty ja se johtuu varmasti siitä, että Outisen kirja on harvinaisen lämminhenkinen ja sympaattinen kuvaus teatterimaailmasta ja sen tekijöistä.  Outisella ei tunnu olevan paljoakaan hampaankolossa ja jos on, ne kohdat ohitetaan lyhyesti eikä jäädä märehtimään. Tässä kirjassa etuallalla ovat kaikki ne upeat kollegat, oppilaat ja perheenjäsenet, jotka ovat olleet tärkeitä Outiselle tämän elämän aikana. Kirja ei ole myöskään mikään perinteinen kronologisesti etenevä muistelmateos. Outinen oli siivoamassa omia vuosikymmenten aikaisia muistiinpanojaan, lippusiaan ja lappusiaan, kun sai yllättäen soiton kustantamosta, joka ehdotti muistelmia. Outinen oli tavallaan itse muisteluprosessin jo aloittanutkin, jot

Jestas, tuliko tässä nyt luettua vuoden paras kirja jo ihan alkumetreillä? Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron ilmestyi kirjapinooni vasta nyt, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta ehkä tämä oli nyt se aika ja paikka, jota kirja lukijaltaan vaatii. Itselleni tämä oli joka tapauksessa lähes hypnoottinen lukukokemus. Oneiron kertoo seitsemän naisen kohtaamisesta tuonpuoleisessa ja heidän yhteisestä lyhyestä hetkestä ennen kuin kukin vuorollaan päästää viimeisen hengenvetonsa. Tämä kuulostaa sinänsä ihan järkeenkäyvältä tarinalta (tai sitten ei...), mutta Lindstedt rakentaa tästä asetelmasta huiman spektaakkelin. Tosin Goodreadsin arvosteluja selatessani huomaan, että tämä kirja todella jakaa mielipiteitä laidasta laitaan. Ja aika monella oli mielessä ihan aiheellinen kysymys: mitä kirjailija tällä oikein haluaa sanoa? En todellakaan tiedä mikä Lindstedtin sanoma on, mutta sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä. Nautin täysin siemauksin kirjan ennalta arvaamattomuudesta ja

  Vuoden lopulla ilmestyneet kirjabloggaajien Vuoden parhaat -postaukset nostivat esille yhden selkeän tähden - ruotsalaisen Alex Schulmanin ja tämän uusimman romaanin 'Överlevarna' (suomennettuna 'Eloonjääneet', Nemo 2021). Olen lukenut pari aikaisempaa Schulmanin kirjaa, mutta tätä uusinta en ole vielä ehtinyt hankkia käsiini. Täytyy myös tunnustaa, että Schulmanin ristiriitainen julkinen imago täällä Ruotsissa vaikuttaa edelleen lukuhaluihini. Schulman tuli julkisuuteen 00-luvun puolivälissä mm. blogillaan, jossa hän kommentoi hyvinkin räväkästi ajankohtaisia tapahtumia ja julkisuuden henkilöitä. Lisäksi hän oli seurapiiripalstojen vakioseurattava yhdessä vauhdikkaan puolisonsa kanssa. Ohjelmassa oli myös mahtipontiset häät, vaikkakin avioero astui voimaan jo vuoden kuluttua. Schulman oli siinä vaiheessa tavannut nykyisen puolisonsa, jonka kanssa hänellä on nykyään kolme lasta. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä Schulman alkoi kirjoittaa uutta blogia, Att vara Charlie Sc