sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kulttuuria lapsen siivellä


Tänään olen nauttinut täysin siemauksin valtionavusteisesta kulttuurista! Jos jokin asia on vielä pyhää täällä Ruotsinmaalla niin se on lastenkulttuuri. Lisätään siihen vielä aluepoliittisesti painottunut kulttuuribudjetti niin tällainen "syrjäkylienkin" asukas saa helposti osasensa kulttuurikakusta. Syrjäkylällä tarkoitan tässä tapauksessa suurkaupungin lähiötä, joka monessa muussa maassa jää helposti sivuun kulttuuritarjonnasta.

Päivämme alkoi 10 minuutin metromatkalla Skärholmeniin jossa sijaitsee Tukholman kaupunginteatterin filiaali. En ollut siellä aikaisemmin käynytkään joten yllätyin iloisesti kun perillä odotti viihtyisästi sisustettu ja erityisesti lapsia ajatellen suunniteltu teatteriaula. Sieltä löytyi jopa  pieni hyllyllinen lastenkirjoja joita voi odotellessa lueskella.

Meidät oli paikalle houkutellut alkysyksyllä loistavat arvostelut saanut esitys "Guldet". Lyhyesti tiivistäen kyseessä on 45 minuutin lastenteatteriesitys Wagnerin Reininkulta-oopperasta. Esityksen ohjauksesta ja dramaturgiasta vastaa ruotsalainen ohjaaja-performanssitaiteilija Charlotte Engelkes joka on tehnyt Wagner-tulkintoja aikaisemmin aikuisyleisölle. Jos joskus osutte kaupunkiin jossa menee jokin Charlotte Engelkesin produktio menkää ihmeessä katsomaan!



Olen seurannut Engelkesin uraa ja käynyt katsomassa hänen teoksiaan koko Ruotsissa oloni ajan ja tiesin, että luvassa on jotain vähintäänkin omaperäistä. Mutta olin hiukan epävarma kuinka 7-vuotias lapsemme ottaisi esityksen vastaan. En kertonut esityksestä mitään etukäteen etten pilaisi kokemusta millään turhilla ennakkokäsityksillä. Strategia toimi sillä lapsi oli haltioissaan koko esityksen ajan!

Iltapäivällä pysyimme kotikylällä, jossa majaansa pitää maailmankuulu Cirkus Cirkör. Voimme siis käydä katsomassa kävelymatkan päässä huippulaatuisia uussirkusesityksiä! Lisäksi ruotsalaiseen tyyliin sirkuksella on kattava pedagoginen ohjelma johon kuuluu myös lasten sirkuskoulu. Monet paikkakunnan lapsista käyvätkin siellä viikottain harjoittelemassa nuorallakävelyä ja jonglöörausta. Lisäksi kerran kuussa sirkuksessa on avoimet ovet jolloin sinne pääsee ilmaiseksi kokeilemaan - niin lapset kuin aikuisetkin - sirkustaitoja. Tätä tilaisuutta käytimme tänään hyväksi!

Vielä on mainittava ensimmäisen adventtisunnuntain iloinen yllätys eli lumisade - ollaan jo iso askel lähempänä joulua!


lauantai 26. marraskuuta 2016

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä (1997)


Nyt otetaan Ilkka Remes haltuun! Vuorossa on Remeksen esikoisromaani vuodelta 1997, Pääkallokehrääjä. Kirjan takakansi lupaa todella kutkuttavan asetelman - Suomi on ollut toisesta maailmansodasta lähtien  Neuvostoliiton miehittämä Suomen Demokraattinen Tasavalta mutta Tukholmassa asuva suomalaisemigrantti ja liikemies Heikki Ervasti on keksinyt keinon jolla vapauttaa Suomi. Remes käyttää tässä esikoisessa paljolti samoja aineksia kuin ensimmäisessä lukemassani remeksessä, Ruttokellot. Kuningasajatuksen saanut mies, jolla on myös rahaa toteuttaa suunnitelmansa. Paljon aseita, autoja ja lentokoneita.

Jostain syystä näin tarinan mielessäni elokuvana eikä minä tahansa elokuvana vaan aitona Renny Harlin/Markus Selin-tuotantona! Tässähän on kaikki tyypilliset ainekset: autonrenkaiden kirskuntaa, aseiden räiskintää, isänmaallista paatosta (jääkärimarssi-soundtrack), yksiulotteisia naishahmoja ja tönkkö dialogi. Näin sieluni silmin jopa yhden slow motion- kohtauksen kun M15-ryhmä tekee rynnäkön terroristien alppitaloon. Ei muuta kuin elokuvantekoon, pojat!

Oikeastaan tällaisen humanisti-feministin ei pitäisi lukea yhden yhtä Ilkka Remestä. Eikä varsinkaan kirjoittaa niistä blogipostauksia. Sillä ennemmin tai myöhemmin on pakko ottaa puheeksi tämä lajiille tyypillinen heikkous: naiskuva. Aika monta huokausta ja kulmakarvankohotusta sain suorittaa tämän Remeksen esikoisromaanin aikana. Ja lopulta oli todettava, että kirjan takakannen lupaaman "elävän henkilökuvauksen" on pakko tarkoittaa autojen kuvausta joka oli huomattavasti monisyisempää kuin naishenkilöiden kuvaus.

Musta Tšaika kääntyi kovalla vauhdilla tihkusateiselle Dzeržinskikadulle kori kallistuen ja renkaat vinkuen. Auto pysähtyi keula niiaten Dzeržinskiaukion laidalla olevan korttelinkokoisen uusklassisen rakennuksen eteen. Kuljettaja loikkasi ulos, avasi takaoven ja veti kätensä lippaan.

Mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön ja jos aion remeksiä lukea enemmänkin niin saan luvan oppia nauttimaan autojen ja aseiden vivahteikkaasta kuvauksesta. Mutta täytyy kuitenkin jälleen kerran todeta, että Remes osaa juonenkuljetuksen ja cliffhangereiden rakentamisen. En kai muuten olisi lukenut tätäkin kirjaa lähestulkoon yhdeltä istumalta.

Mutta tuli nyt mieleeni, että onkohan olemassa jännityskirjallisuutta jota tällainen naisihminenkin voisi lukea ilman myötähäpeän punaa poskillaan...?

**
Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä
WSOY 1997
Kirjastokappale

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Hannu Mäkelä: Onnen maa - L. Onervan elämä ja runot (2007)


Viimeksi lukupiirissä puhuimme runojen lukemisesta. Jotkut hehkuttivat omia suosikkejaan (Södergran, Viita), toiset taas tyrmäsivät runot täysin koska eivät "ymmärrä" niistä mitään. Kuulin itseni yhtäkkiä julistavan itsevarmana, että eihän runoja tarvitse ymmärtää, kunhan vain "antautuu niiden tunnelmaan". Ja pah, nuo sanat olin valmis pyörtämään jo pari päivää myöhemmin.

Käsiini osui nimittäin sattumalta Hannu Mäkelän kirja L. Onervan elämästä ja runoudesta jonka luin työreissuni lentomatkoilla. Ja kyllä se vain on niin, että runoista nauttii todella vasta kun ne "ymmärtää". Hannu Mäkelän kirjaa voinkin suositella kaikille "lukisin runoja jos ymmärtäisin"-arkailijoille, tässä on kirja teille! Mäkelä johdattaa meidät lukijat lempeästi mutta päättäväisesti läpi koko L. Onervan elämän selittäen Onervan elämänkaaren vaiheet ja yhdistäen ne samalla Onervan runouteen. Lopputulos on maaginen!

Olin todella liikuttunut tämän kirjan luettuani, Onervan elämä ja kohtalo liikutti minua syvästi. Vaikka olen lukenut muitakin kirjoja hänestä niin vasta tämä hänen runoudestaan kertova kirja sai minut ymmärtämään kaiken sen kaipuun, traagisuuden ja korkealle tähtäävät päämäärät joita Onerva kantoi sisällään. Mikä nainen, mikä elämä! 

Valokuva L. Onervasta ja Madetojasta Yölauluja-kirjasta.

Mäkelä kuvaa asianmukaisesti Onervan onnettomat miessuhteet mutta nostaa kuitenkin mielestäni oikein etusijalle sen kaikista suurimman vääryyden eli Onervan sulkemisen mielisairaalaan. Aikalaisten todistusten mukaan Onerva ei ollut "mielisairas" saati dementikkokaan minkä Mäkelä pystyy mielestään päättelemään myös Onervan senaikaisista kirjoituksista ja korkeatasoisista käännöstöistä. Mäkelä myös kritisoi aiemmin julkaistua kokoelmaa Onervan ja aviomiehensä Madetojan välisestä kirjeenvaihdosta (Yölauluja, SKS 2006) josta välittyy harhaanjohtava kuva parin avioliitosta. Molemmat kärsivät alkoholismista mutta Mäkelän mukaan muistinmenetys koski lähinnä Madetojaa. Lisäksi Madetojan aktiivista osuutta Onervan mielisairaalaan sulkemisessa on aikaisemmin vähätelty.

Ja sitten on Leino! Siitä suhteesta Mäkelä kirjoitti jo ennen tätä teosta (Nalle ja Moppe, Otava 2003) jota suosittelen myös. Mäkelähän on kirjoittanut Eino Leinosta paljon ja oli kai vain ajan kysymys milloin hän syventyisi Onervan ja Leinon väliseen suhteeseen. Leino, Onervan "jättipalleroinen" ja ainaisen huolen kohde, ei pystynyt vastaamaan Onervan rakkaudenkaipuuseen vaan jäi ikuiseksi haavekuvaksi.

Haaveeksi jäi myös oma lapsi ja äidiksi tuleminen, josta Onerva kirjoitti runoissaan liikuttavasti. Tätäkään en olisi ehkä osannut ymmärtää niin syvällisesti jollei Mäkelä olisi ollut vierellä osoittamassa sormellaan:

Myöhemmin kokoelmasta löytyy myös runo Äiti, jossa L. Onerva tahtoo määritellä äidin osan totuttua äitiyttä laveammin, jotta itsekin mahtuisi käsitteen piiriin. Runo alkaa suoraan siitä:

    On äiti jokainen,
    ken elämän vain jollekin on antanut,
    se liekö sitten lihaa, verta, - hataraa elonunta ihmisen
    tai kenties eksynyt vain ajatus
    hyvyydestä ja uhrimielestä sydämen.
    On äiti - hyvä nainen jokainen.

Onnellinen se runoilija joka saa käydä läpi samanlaisen lempeän "mankelin" kuin L. Onerva tässä Mäkelän kirjassa! Näin lämmintä ja sydämellistä tekstiä saa harvoin lukea ja tämä kirja L. Onervasta tulee säilymään mielessäni pitkään.

**
Hannu Mäkelä: Onnen maa. L. Onervan elämä ja runot.
Minerva 2007
Kirjastokappale

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (1976)


"Fedja-setä, kissa ja koira" on lastenkirjaklassikko jonka olen tiennyt olevan olemassa mutta josta en sitten sen enempää tiennytkään kuin nimen. Koska oma tyttöni on juuri sopivassa ääneenlukuiässä, yritänkin nyt paikkailla näitä aukkoja sivistyksessäni. Luimme juuri kesällä esimerkiksi Maija Poppasen ja tällä hetkellä luemme Pinokkiota sen alkuperäisversiona. Kiirettä tosin pitää jos aion kaikki lastenklassikot ehtiä kahlata läpi ennen kuin lapsi kasvaa liian vanhaksi iltasatuilemaan...

Eduard Uspenski oli kirjailijana tuttu, hän on nimittäin "seikkaillut" Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisissa teoksissa. Ja nimenomaan siis seikkaillut, Uspenski kun vaikuttaa olevan varsin persoonallinen tapaus. Mäkelä on myös kirjoittanut Eduard Uspenskista elämäkerran "Eetu". Mäkelä muuten löysi tämän kirjan alunperin Moskovan kirjamessuilta 1974 toimiessaan silloin Otavan kustannuspäällikkönä ja kirja julkaistiin Suomessa pari vuotta myöhemmin Martti Anhavan suomennoksena.

Monen muun lukijan tavoin luulin, että kirja kertoisi jostakin vanhasta sedästä (boooring...!!) mutta heti ensiriviltä selviää, että päähenkilö onkin pieni poika, jota pikkuvanhuutensa takia kutsutaan sedäksi. Fedja-sedän äiti ei suostu ottamaan kotiin kissaa ja niinpä eläinrakas Fedja-setä päättää muuttaa pois kotoa. Joukkoon liittyy mukaan vielä Musti-koira ja näin syntyy kirjan nimen kolmikko.

Kirjassa on paljon lämmintä huumoria ja sanailua joka näyttää uppavan täysillä myös nykyajan lapsiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa kolmikko yrittää keksiä nimeä vastasyntyneelle vasikalle, piti meillä lukea monta kertaa:

Musti mietti ja mietti mutta ei keksinyt yhtään mitään. Ja se päätti:
- Minä kirjoitan ensimmäisen sanan joka päähän pälähtää.
Ja sen päähän pälähti sana "teekannu". Se kirjoittikin sen paperille ja oli oikein tyytyväinen. Teekannu - koirasta se oli hyvä nimi. Siinä oli jotakin jaloa, espanjalaista. Ja kun ruvettiin nostamaan nimeä hatusta, nostettiin tietenkin tuo Teekannu. Kissa voihkaisi:
- No on siinä nimi! Voisi yhtä hyvin olla Paistinpannu tai Pakki. Olisit saman tien nimittänyt sen Liemikauhaksi.


Kirjassa esiintyy vanhoja neuvostoajan käsitteitä, jotka minulle 70-luvun lapselle olivat tuttuja mutta omalle lapselle piti tietysti selittää niin miliisit kuin arbuusitkin. Joissakin kohdin pistin tosin mutkat suoriksi ja vaihdoin esimerkiksi "kolhoositalonpojan" tutummaksi "maanviljelijäksi". Lisäksi kirjassa on hienovaraista satiiria sen ajan neuvostobyrokratiaa kohtaan joka näin 40 vuotta myöhemmin huvitti aikuislukijaa. Tosin jäi sellainen tunne, että siellä rivien välissä olisi ollut enemmänkin yhteiskuntakritiikkiä jos sitä ulkopuolinen olisi osannut etsiä. Neuvostoviranomaiset joka tapauksessa löysivät kirjasta paljonkin sanottavaa sillä Uspenski ei saanut julkaista kymmeneen vuoteen tämän kirjan ilmestymisen jälkeen.

Kirjan teema - yksin asuva tai karkuteille lähtenyt pieni lapsi - on aika yleinen lastenkirjallisuudessa mutta se tuntuu koskettavan lapsilukijaa todella syvältä. Ja vaikka ajatus yksinasumisesta on lapsen mieltä kutkuttava ajatus niin tässäkin tarinassa huokaisimme helpotuksesta kun äiti ja isä lopulta löysivät Fedja-sedän.

"Fedja-setä, kissa ja koira" oli todella ikimuistoinen lukukokemus sekä minulle että 7-vuotiaalle! Tässä kirjastosta lainaamassani kirjassa oli muuten mukana myös myöhemmin ilmestyneet jatko-osat mutta pari lukua jatkettuamme emme kuitenkaan saaneet samanlaista tuntumaa kuin oli ensimmäisessä kirjassa.

**
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Otava 2008 uusintapainos nimellä "Fedja-setä"
Suomennos: Martti Anhava
Kuvitus Gennadi Kalinovski
Kirjastokappale

torstai 10. marraskuuta 2016

Pirjo Hassinen: Kalmari (2016)


Tätä kirjoittaessani korvissa kaikuvat vielä Trumpin kannattajien huudot "Lock her in, lock her in" Trumpin pitäessä voitonpuhettaan. Trumphan oli kampanjansa aikana luvannut pistää Hillary Clintonin vankilaan sähköpostijupakan vuoksi. Se viha ja halveksunta, jota populistit kylvävät ympärilleen, ei ole mielestäni kaukana esimerkiksi ääri-islamistien vastaavasta toiminnasta.

Viha lienee yksi perustunteista johon monet hakevat oikeutusta eri uskontojen tai poliittisten liikkeiden kautta. Myös Pirjo Hassinen on kertonut tuntevansa vihaa mutta viha kohdistuu meidän kotoisiin persuihimme ja laajemmin oikeistopopulismiin. Tästä vihasta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä on syntynyt Kalmari.

Kirjan keskushahmot ovat kolmikko Katja, Kaius ja Marke. Katja ja Kaius ovat ex-aviopari joita edelleen kuitenkin yhdistää vahva henkinen kumppanuus. Katja työskentelee sosiaalialalla mutta on vuorotteluvapaalla työuupumuksen vuoksi. Kaius, yllättävän perinnön avulla omassa asunnossaan lymyilevä "peräkammarinpoika", sattuu löytämään populistijohtaja Kalmarin nuoruudenvuosien päiväkirjan josta paljastuu järkyttävä tapahtuma. Kaius ymmärtää omaavansa aseen jolla syöstä vihaamansa Kalmari vallasta. Hän ylipuhuu Katjan mukaan "projektiin" ja mukaan löydetään vielä juorutoimittaja Marke. Seikkailu voi alkaa!

Se Kalmari oli kokonaan heidän, heidän oma maalitaulunsa ja voodoo-nukkensa ja paha pehmonsa. Katja näki Kalmarin ihon, joka maanalaisen parkkihallin valoissa oli harmaankalpea ja jonka jokaisesta huokosesta tunki maskuliinisuus, aikuisen miehen aamupäiväturpea pöhötys. Heidän kohteensa jatkoi matkaa autolle mustat kengät plankattuina, eleissään pitkään passatun herran helppo röyhkeys.

Hassinen on mestarijuonenkutoja ja tässäkin romaanissa verkko levittäytyy laajalle. Henkilöitä riittää joka lähtöön mutta jokaisella on oma tarkoituksensa. Katjan sisko, huumeriippuvainen Sari, jää mielestäni hiukan irralliseksi mutta peilaa tässä sosiaalityöntekijäsiskonsa huonoa omaatuntoa. Myös Katjan mies Arto jää laimeaksi mutta on selvä vastakohta Kaiukselle. Katjan suhde näihin kahteen mieheen vie ajatukset esimerkiksi jungilaisiin animus/anima-käsitteisiin tai taolaisiin perusvoimiin jin (Kaius) ja jang (Arto).

Kalmari on  monin tavoin tyypillistä Hassista mutta siitä jää kuitenkin uupumaan jotain. Se vimma ja kiihko, joka Hassisen tekstissä usein näkyy, on tässä kirjassa laimeampaa. Se on sääli sillä Hassisen tarinat ovat parhaimmillaan hengästyttävän intensiivisiä. Kirjasta paistaa läpi tietty varovaisuus minkä arvelisin juontavan juurensa kirjailijan hämmennyksestä omaa vihantunnettaan kohtaan. Onko tunne ollut niin pelottava, että sitä on pitänyt käsitellä varovaisemmin kuin kirjailijan aikaisempia aiheita?

Uskon kuitenkin, että Kalmari on kulmakivi Pirjo Hassisen tuotannossa mutta aihe vaatii selvästi vielä jatkokäsittelyä. Kirjassa on paljon tarkkanäköistä pohdintaa ja julmia ajankuvia mutta se sielunpalo, joka tekisi kirjasta mestariteoksen, jää puuttumaan.

Meissä suomalaisissa on tapahtunut muutos ihmisestä, joka odottaa luottavaisesti hyviä uutisia, ihmiseksi joka ainoastaan toivoo ettei tulisi huonoja, ja siihen me tyydymme. Meistä ei enää ole turvaa toisillemme, me emme enää voi luottaa siihen, että tuo tapaamani ihminen pitää minua ihmisenä!

Ilahduin muuten kun Hassinen tekee kirjassaan sivupolun tänne Ruotsiin ja luo yhdeksi sivuhahmoksi ruotsinsuomalaisen Virpi Kalmari-Onwudiwen. Pyrähdys on lyhyt mutta lämmittää sitäkin enemmän Ruotsissa asuvan suomalaisen sydäntä - meitä saisi käyttää mielellään useamminkin hahmoina suomalaisessa nykykirjallisuudessa! Myös kirjan loppukohtaus tapahtuu omissa kotimaisemissani täällä Tukholmassa.

"Det är aldrig för sent för kärleken", hän aloitti. Katja tunsi puun rungon vahvan pihkaisen tuoksun. Hän ei nähnyt, mutta aavisti että Kaius ja Marke puristivat toisiaan kädestä. Olisiko hullua, jos hänkin jännityksessään tarttuisi Kaiuksen käsipuoleen?

Kirjan loppuratkaisu, joka on yllättävän sovinnollinen,  haiskahtaa vahvasti klassiselta Hollywood-lopulta ja olin suoraan sanoen vähän pettynytkin. Mutta sitten ymmärsin: tämä lienee juuri se kirjan sanoma. Jos pahaa vastustaa pahalla, se tuottaa vain lisää pahaa. Korvissani alkoivat soida tutut sanat - "I have a dream..." Yritänkin nyt siis unohtaa nuo lynkkausmielialaa lietsovat "lock her in"-huudot ja kantaa mielessäni niitä sanoja jotka Martin Luther King lausui 53 vuotta sitten:

Let us not seek to satisfy our thirst for freedom by drinking from the cup of bitterness and hatred...


**
Pirjo Hassinen: Kalmari
Otava 2016
Arvostelukappale kustantajalta

maanantai 7. marraskuuta 2016

Syyslomailua ja Finlandia-pettymyksiä


Ruotsissa vietettiin viime viikolla syyslomaa ja suuntasimme luonnollisesti auton nokan kohti Suomea. Mukava yllätys oli, että syyslomasta tulikin yllättäen talviloma ja Kotkassa vallitsi melkeinpä joulutunnelma! Tässä kuvassa ollaan tosin vielä Turussa mutta sielläkin oli jo maa valkeana.


Kotimatkalla pakkasimme auton perinteisillä suomalaistuotteilla joita Ruotsissa ikävöimme, mm. sen tuhannen sortin puurohiutaleilla. Ruotsalaiset eivät ole mitään puurokansaa ja parhaat hiutaleet tulevat Suomesta. Mutta enpä malttanut olla ostamatta uusinta Remestä, nyt kun olen jo vannoutunut Remes-fani. En kerta kaikkiaan jaksa odottaa, että tämä uusi tulisi tänne paikalliskirjastooni! Lisäksi löysin tarjouksesta Kätilö-elokuvan - kirjaa en pystynyt lukemaan loppuun sen vahvan kielen takia (taidan olla vähän herkkis...) mutta kokeillaan menisikö tämä elokuvaversiona sulavammin.

Matkan aikana sain myös luettua loppuun Pirjo Hassisen Kalmarin. Sitä ei valittu tällä kertaa Finlandia-ehdokkaaksi vaikka omat odotukseni olivat kovat kirjan suhteen. Toivoisin niin Hassiselle jo sen Finlandian! Mutta luettuani kirjan loppuun oli pakko todeta, että esiraati oli tehnyt oikean päätöksen. Kalmari ei ole parasta Hassista vaikkakin ehkä hänen tärkein kirjansa. Mutta lisää Kalmarista seuraavassa postauksessa!