tiistai 22. maaliskuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2 (2012)

Pakko se on tunnustaa: olen Knausgård-fani. Tai siis Knasuksihan häntä jo kutsun, sen verran läheisiä ollaan toki jo tämän kirjan jälkeen.


Ei tätä hurmiota voinut ymmärtää ennen kuin itse siihen joutui mukaan. Knausgårdin teksti on jotenkin hypnoottista joka vie mukanaan kuin virta. Ei kannata pyristellä vastaan vaan mennä virran mukana ja sinulle tarjoillaan koko ihmiselämän kirjo kaikessa arkipäiväisyydessään. Sieltä ne löytyy, ylipursuavat tiskipöydät ja avovaimon murhaavat katseet. Ja sitten ne arkipäivän juhlahetket - kun lapsi ottaa ensimmäiset askeleensa, kun työ vie mukanaan ja flow iskee päälle, lumisade, rakkaan otsa omaasi vasten.


Työtoverini Berit vinkkasi, että jos nyt edes yhden Knausgårdin luet niin lue kakkososa. Niin tein ja hyvin vinkkasi. Kirja oli sellaista itsellekin tuttua ihmissuhdepohdiskelua, vaipanvaihtoa ja päiväkotirumbaa. Välillä vähän syvällisempää kirjallisuuspohdiskelua kunnes tuli taas uusi tiukka paikka. Onko se anoppi Ingrid joka naukkailee salaa viinakaapista? Miten ihmeessä Karl Oven kännykkä päätyi Israelin suurlähetystössä työskentelevän käsilaukkuun? Onnistuuko alakerran venakko häätämään nuoren perheen asunnostaan?


Jännitystä lukemiseen toi se, että Knausgård kuljeskeli pitkin Tukholmaa jonne itsekin olin muuttanut samoihin aikoihin. Koska kirjassa kuvaillaan ihmisiä tarkasti ohikulkijoita myöten niin aina piti vähän jännittää, että en kai se nyt vain ollut minä... Se Centralenin mäkkärissä hampurilaista syövä mies on muuten ihan kuin mieheni! Työpaikkani mainitaan joka tapauksessa kaksi kertaa.


En ole maratonia koskaan juossut mutta Sulkavan souduissa olen soutanut viisi kertaa ja siihen voisin hyvinkin verrata tätä urakkaa. Ensimmäinen Knausgård luettu, viisi edessä eli 60 km:n soudusta ollaan päästy kai jo Varmavirran kohdalle. Fiilis on vielä hyvä ja odottava, alku on mennyt yllättävänkin hyvin ja sää suosii. Kerroin toiselle Knausgårdit lukeneelle työtoverilleni, että olen nyt lukemassa ensimmäistäni ja tämä heti onnittelemaan, että sinullahan on vielä suuri osa edessä odottamassa! Pitäisi vain osata päättää mihin osaan seuraavaksi tarttuisin...

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita!

Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa.

Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätöntä käydä läpi kaikki purjehduksen nippelitiedot, itse asiassa koko se osa jossa Johan purjehtii Kreivin kanssa etsiessään tytärtään on mielestäni aika turha.


Niin, ne nippelitiedot - purjehduksesta en tiedä mitään mutta kun sattumalta löydän kohdan joka selvästikään ei pidä paikkansa, luottamus kirjailijaan alkaa horjua. Illuusio katoaa kun muistaa, että kirjailijakin on vain satujen sepittäjä eikä tämä oikeasti ole totta. Tässä kirjassa se osui kohtaan, jossa Johan tapaa ruotsalaisia turisteja Saint-Barthélemyn saarella. Raittila kirjoittaa kuinka ruotsalaiset hokivat "Stefans dag" ja siitä Johan ymmärsi näiden puhuvan tsunamista. Tämä pieni lipsahdus paljastaa, että turistit eivät missään nimessä voineet olla ruotsalaisia koska Ruotsissa tapaninpäivä tunnetaan nimella "annandag jul". Ja jos he saisivat päähänsä alkaa puhua päivästä nimipäiväsankarin mukaan niin todennäköisempää on, että silloin puhuttaisiin Staffanista joka liittyy ruotsalaiseen jouluperinteeseen ja erityisesti Lucian-päivän viettoon. Olen aika pettynyt, että Raittila on päästänyt tällaisen lapsuksen tekstiinsä!


Mutta kirjan keskivaiheen horjuvuuden jälkeen loppu on taas hienoa ammattilaisen tekstiä, kirjan osaset kootaan yhteen ja lopussa voi hyvillä mielin todeta, että ympyrä sulkeutuu tässäkin tarinassa. Romaanissa on monta tasoa ja teemaa mutta kun lukee kirjan näin vuonna 2016, erityisen kiinnostava sivujuonne on Syyrian sota joka siis sekin saadaan limitettyä tarinan kulkuun. Raittilalla lienee oraakkelin kykyjä, kirja on nimittäin paikoin pelottavan ajankohtainen.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Lukupäiväkirja 1 / Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2

Pari päivää sen jälkeen kun haikailin Knausgårdin perään ja mietin tohdinko tuohon tarttua, ruotsalainen kirjailija ja kolumnisti Bengt Ohlsson mietiskeli Dagens Nyheterissä samaa.


Karl Ove Knausgård är en författare som jag undvikit in i det längsta. ”Min kamp” har varit snackislitteraturens Matterhorn, en hyllmeter som det skrikits om så gällt att det skurit genom märg och ben, och ju fler omdömesgilla kompisar som sagt att böckerna ”faktiskt” är riktigt bra, desto tjurigare har mitt motstånd blivit.

Men nu är tiden mogen. Böckerna har fått svalna. Dessutom ser ingen att jag läser dem – eller typ läser dem – eftersom jag går med anonyma hörlurar på öronen, under hundpromenader och storhandlingar.


Ohlssonin ratkaisu oli tarttua äänikirjaan, itse otin rohkeasti härkää sarvista ja aloin lukea Knausgårdin Taisteluni kakkososaa. Ja mitä tapahtui? Kirja kulkee tällä hetkellä mukanani joka paikkaan - ruokapöytään, työmatkalle, tunnelbanaan, vessaan... Tänään nukuin aamulla pommiin koska en malttanut lopettaa lukemista ennen kuin yhdeltä yöllä.


Ymmärrän jo kyllä täysin Knausgårdin lumon. Kaikki se arkipäivän tarkkailu ja ajatusten raportointi on jotenkin hypnoottista. Ja hyvin usein voin lukijana samastua Knausgårdin ajatuksenkulkuun. Pelottavankin usein... Hiukan kyllä edelleenkin ahdistaa se tekstimassa, ilman pienintäkään taukoa ja hengähdyspaikkaa. Tekstiin sukeltaa sisälle ja kun siellä on niin ei malta millään tulla takaisin pintaan. Niin kävi viime yönäkin kunnes yhtäkkiä huomasin kauhukseni kuinka myöhä jo oli.


Olen tällä hetkellä sivulla 96 ja ehtinyt käydä Karl Oven kanssa jo vaikka missä - viisivuotissynttäreillä, vauvamuskarissa, tivolissa. Mihin tässä vielä päädytäänkään!

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Tämän kirjan haluaisin lukea - ehkä...

Kun muutin Tukholmaan 15 vuotta sitten muistan, että tunnelbanassa kaikki lukivat yhtä ja samaa kirjaa - Mikael Niemen "Populärmusik från Vittula". Ihmettelin kirjan nimeä ja olin hiljaisessa mielessäni närkästynyt tuosta rumasta sanasta joka kohtasi minut joka aamu ja iltapäivä. Kirjasta kohkattiin joka mediassa ja lopulta päätin sitten lainata kirjan ja lukea sen. Mikä pettymys! Sain ensimmäisen kosketuksen ruotsalaiseen huumoriin, joka ikävä kyllä aika harvoin naurattaa minua.


Pari vuotta myöhemmin tukholmalaiset joutuivat uuden kirjallisen joukkohypnoosin valtaan kun kaikki lukivat Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Niin, siihen aikaanhan ihmiset vielä lukivat kirjoja tunnelbanassa... En tietenkään heti rynnännyt kirjakauppaan vaan ominaiseen tapaani katselin ja kuuntelin kunnes päätin ostaa kirjat ja luinkin ne sitten yhteen menoon. Ruotsalaiset osaavat kyllä jännityskirjojen kirjoittamisen!


Pari vuotta sitten syntyi seuraava kirjallinen massaliike, Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni. Huomaan itsestäni, että ryhdyn välittömästi epäilevälle kannalle jos joku kirja saa sellaisen huomion kuin Knausgård on ainakin täällä Ruotsissa saanut. Työkaverit lukivat sarjan kesälomillaan ja kahvitunneilla vertasivat mikä osa oli paras. Itse katselin kauhulla kirjakaupassa yhä uusia ruotsinnoksia, paksu opus toisensa perään. Milloin ehtisin muka nuo tiiliskivet hotkaisemaan?


Knausgård kyllä kiinnostaa kovasti, jo senkin vuoksi että olemme samanikäisiä - Knausgård on minua 64 päivää nuorempi. Ja niin pitkälle olen ehtinyt, että kirjahyllyyni on ilmestynyt sarjan kolme ensimmäistä osaa joita käyn aina välillä selailemassa josko lukuinto lähtisi käyntiin. Nyt ne ovat tuossa taas esillä luettuani eilen lentokoneessa N by Norwegian-lehdestä (03/2016) brittiläisen matkatoimittajan Paul Richardsonin kuva-artikkelin pyhiinvaellusmatkastaan Knausgårdin Kristiansandiin. Artikkeli sinänsä oli aika kevyttä lukemista mutta hyvä muistutus siitä, että Knausgård on jo saavuttanut melkoiset mittasuhteet. Sisäinen kirjallisuustieteilijäni siis painostaa entistä voimakkaammin tarttumaan tähän sarjaan.


Tai sitten teen kuten työkaverini Berit vinkkasi ja luen vain kakkososan, jossa Knausgård kertoo elämästään muutettuaan Ruotsiin. Hän muutti tänne noin vuosi sen jälkeen kun itse olin muuttanut ja koko 2000-luvun olimme siis molemmat tuoreita maahanmuuttajia. Knausgård tunnetaan täällä myös yhteiskunnallisena kirjoittajana joka on arvostellut kärkkäästi nykyistä asuinmaataan, kutsuen ruotsalaisia mm. yksisilmäisiksi kykloopeiksi.


Te, jotka olette Knausgårdinne lukeneet, mitä osaa suosittelette? Vai pitäisikö lukea kaikki järjestyksessä?

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni ...