Siirry pääsisältöön

Kun kirja ei maistu


Tämä viikko meni kirjojen osalta vähän harakoille. Luin kyllä paljonkin mutta mikään ei iskenyt ja lukeminen tuntui työläältä. Kirjapinossa odottivat päällimmäisinä kaksi kirjaa, joiden lukemista todella odotin mutta molemmissa jouduin luovuttamaan jo 50 sivun jälkeen.

Elena Ferranten "Min fantastiska väninna" (Loistava ystäväni) iskettiin käteeni lukupiirissä, jossa peräti kaksi piiriläistä keskusteli siitä innostuneesti. Kirja oli kuulemma paras kirja aikoihin! Niinpä aloin lukea suurin odotuksin, halusin todella uppoutua sisälle tähän napolilaiseen maailmaan ja kahden ystävättären elämään. Mutta ei, aika pian jouduin toteamaan, että teksti on aivan liian tiivistä minun makuuni. Kirjailija kirjoittaa toki elävästi ja tarkasti mutta ei jätä lukijalle tilaa omiin tulkintoihin. Kaikki tarjoillaan valmiiksi aseteltuna ja tarkasti raportoiden. Lisäksi minua häiritsee jo kirjan alkuasetelma - kuinka kukaan voi kirjoittaa omasta lapsuudestaan näin yksityiskohtaisesti kun ajasta on kulunut jo vuosikymmeniä?

I början stod jag gömd bakom ett hörn och kikade fram för att se om Lila kom. När jag såg att hon inte rörde sig ur fläcken tvingade jag mig att gå bort till henne, räckte henne stenar och kastade jag också. Men jag gjorde det utan övertygelse, som så mycket annat jag har gjort i mitt liv utan att vara övertygad, jag har alltid haft en viss distans till mina handlingar.

Seuraavaksi otin pinosta Jari Tervon uusimman, "Matriarkan", josta olin lähettänyt ostopyynnön kirjastooni ja niinpä sain sen täysin iskemättömänä. Olin kuullut Tervon puhuvan uusimmastaan Turun kirjamessuilla ja hän onnistui todella herättämään kiinnostukseni kirjaan ja sen aiheeseen. Olin vain unohtanut yhden seikan - vaikka rakastan Tervoa silloin kun hän on äänessä esimerkiksi Uutisvuodossa niin en voi sietää hänen kirjojaan! Muistin sen sitten noin kymmenen sivun jälkeen...

Loviisa Skotti parahti. Hänen pohkeessaan hekkuman harjalla veti suonta. Naakka heräsi yhdistettyyn kiima- ja piinahuutoon halkovaraston katolla. Vai liekö tuo varis. Lapsenpäästäjä kuljetti lystimehunsa maustamia sormia sylistään silmiensä eteen ja nyyhkäisi, kun näki niitten surkastuneen jumalallisesta kalukkuudestaan maallisiksi tikuiksi.

Ehkä se on tuo Tervon käyttämä huumori joka ei sekään anna hengähdystilaa lukijalle. Jokaikinen sana on viimeiseen merkitykseen asti ladattu ja lopulta tekstiä ei enää jaksa kahlata eteenpäin.

Niinpä olikin todellinen nautinto kun avasin Emmi Itärannan "Teemestarin kirjan". Siihen pujahdin heti sisään ja annoin sanojen soljua vapaasti mieleni läpi.

Tänä aamuna tyhjensin lopun veden leilistä pataan, hain kuivattua turvetta vajasta teemajaan ja asetin tulensytyttimen tulisijan vieteen. Ajattelin isää, jonka toiveita vastaan olin rikkonut, ja ajattelin äitiä, joka ei koskaan nähnyt päivää, jolloin minusta tuli teemestari.
   Ajattelin Sanjaa. Toivoin, että hän oli jo siellä, minne minä olin lähdössä.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin... Lukuiloa neljänteen adventtiin!

Kommentit

  1. Tervo näyttää menneen tyylissään todella raskaaseen suuntaan. Tuo kuulostaa jotenkin Katja Ketun sanastolta. Eräs ystäväni sanoi Matriarkasta samaa mitä sinä, hänkin taisi lopettaa sen kesken. Harmi, Tervo on itse kokenut Matriarkan pääteoksekseen. En ole lukenut vielä kirjaa, mutta aion kyllä.

    Teemestarin kirja on ihana. Se tarjoaa suvantoja, on rauhallista ja jotenkin lähes harrasta.

    VastaaPoista
  2. Toisaalta muistelen edelleen Tervon Kallellaan-kirjaa, joka todella liikutti minua. Pidin myös osittain Laylasta, siis juuri niistä osista joissa Tervo ei yritä olla hauska :)

    VastaaPoista
  3. Minä en ole saanut yhtäkään Tervoa luettua kokonaan. Olen kyllä yrittänyt, mutta tyylinsä ei vain iske. Tosin viimosimmasta kokeilusta on aikaa, joten ehkä olen muuttunut. Ei vaan jotenkin innosta ja vielä vähemmän nyt tuon sitaattisi jälkeen. :D

    Ferranten lukemista pohdin edelleen: on niin paljon muuta luettavaa, että on pakko karsia jostain eli ei ainakaan kuulu lähitulevaisuuden lukuihin. Itäranta sen sijaan kiinnostaa ihan aidosti!

    VastaaPoista
  4. Itärantaa suosittelen todella! Vähän epäilin ensin kun luin jostain, että se olisi scifiä ja scifi taas ei ole minun lajini ollenkaan. Mutta tämä on sellaista "erilaista" scifiä :)

    Minua harmittaa tuo Tervo koska haluaisin oikeasti pitää hänen kirjoistaan! Pidän hänen "hahmostaan", siis sitä jota esittää julkisuudessa, mutta nämä kirjat ovat aivan liikaa :( /Mari

    VastaaPoista
  5. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kieli, tunnelma ja maailma tekivät vaikutuksen.

    VastaaPoista
  6. Kyllä, tämä on suorastaan maaginen lukuelämys!

    VastaaPoista
  7. Pidän kovasti Tervon elämäkertaromaaneista Esikoinen ja Pyrstötähti. Niissä on lempeää huumoria ja hyvää ajankuvaa eikä niitä koukeroisia juonikuvioita, mistä en joissain hänen kirjoissaan pidä, mm. Laylassa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...