lauantai 31. joulukuuta 2016

Mrs Karlsson Book Award 2016



Kyllä, luitte oikein! Vuoden vanha blogistinne on joutunut hybriksen valtaan ja päättänyt perustaa oman kirjapalkinnon! Säännöt ovat selkeät:

1) Palkinnosta kilpailevat vuoden aikana kaikki Mrs Karlssonin käsiin päätyneet kirjat. Kirja voi olla mukana lajista tai kielestä huolimatta.

2) Voittaja on kirja, joka on tehnyt suurimman vaikutuksen Mrs Karlssoniin.

3) Voittaja julistetaan klo 23.59 (Suomen aikaa) vuoden viimeisenä päivänä.

Ja täten julistan ensimmäisen Mrs Karlsson Book Award -palkinnon saajan, joka on:

HELENA RUUSKA kirjallaan Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija!


Henkilön Mrs Karlsson lukee kuva.


Tämä kirja oli se kirja tänä vuonna, joka veti mukaansa niin intensiivisesti että elin pari kesäistä päivää täysin Eeva Joenpellon kyljessä. Tajusin myös kuinka vähän tiesinkään Joenpellon elämästä mikä johtunee siitä, että kirjailija ei mielellään puhunut yksityiselämästään julkisuudessa. Joenpellon elämässä oli paljon tragediaa mutta vahva ja tarmokas nainen meni eteenpäin usein pelkällä tahdonvoimalla. Helena Ruuska kuvaa kohdettaan sellaisella kunnioituksella ja tahdikkuudella, että lukijan ei tarvitse tuntea minkäänlaista tirkistelyn tuskaa. Kunnioitus syvenee mitä edemmäksi kirjassa päästään Joenpellon elämän kuvauksessa. Kiitos kirjasta, Helena Ruuska!

Blogipostaukseni kirjasta löytyy täältä!




Toivotan täten kaikille kirjaystävilleni lukurauhaisaa kirjavuotta 2017!

maanantai 26. joulukuuta 2016

Amy


Eilen saimme kuulla uutisen George Michaelin äkillisestä kuolemasta. "Taas yksi tähti poissa!" Tähtiä lähtee mutta harvat heistä kuitenkaan jäävät loistamaan kollektiiviseen tajuntaamme kuten esimerkiksi Elvis tai Marilyn. Mutta yhden soisin jäävän muistoihimme - ei kohtalonsa vuoksi vaan nimenomaan musiikillisen suuruutensa vuoksi.

Amy Winehouse on edelleen suuri arvoitus. Mistä sielujensa syövereistä hän ammensi kaiken sen lyriikan, musiikin ja käsittämättömän vivahteikkaan äänensä? Hänhän oli julkisuuteen tullessaan vielä käytännöllisesti katsoen lapsi mutta kuulosti jo kaiken nähneeltä.

I can't play myself again
I should just be my own best friend
Not fuck myself in the head
With stupid men...

Amy astui elämääni vasta pari vuotta kuolemansa jälkeen kun satuin näkemään televisiossa konserttinauhoituksen Amyn uran alkuvaiheilta. Siihen asti olin mielessäni yhdistänyt Amy Winehousen "siihen julkkislaulajaan joka kuoli huumeisiin" mutta yhtäkkiä seisoin suu auki television edessä. Se tyttöhän osasikin oikeasti laulaa! Ja mikä ääni... Hankin Amyn isän kirjoittaman kirjan tyttärestään ja järkytyin. Isä kertoi koko tarinan lapsuutta ja huumetaistelua myöten. Amyn itsetuhoisuus tuntui käsittämättömältä.

I don't ever want to drink again
I just need a friend
I'm not gonna spend ten weeks
Have everyone think I'm on the mend.
And it's not just my pride
It's just till these tears have dried.

Mutta palaset loksahtivat paikoilleen vasta kun näin Asif Kapadian dokumenttielokuvan "Amy". Se paikkaa kaikki ne aukkokohdat, jotka isä oli - nyt ymmärrettävistä syistä - jättänyt pois omasta kirjastaan. Amy oli kärsinyt jo lapsena masennuksesta ja bulimiasta saamatta niihin kunnon apua. Viimeinen tikki oli vanhempien avioero, jolloin isän läsnäolo Amyn elämässä väheni. Amy tunsi jääneensä tuuliajolle ja otti ohjat omiin käsiinsä.

Suurin tragedia lienee kuitenkin ollut se, että Amy oli sielunpohjiaan myöten lauluntekijä ja jazzmuusikko. Kuten Tony Bennett sanoo dokumentissa, Amy ei ollut suurten lavojen artisti vaan Ella Fitgeraldin ja Billie Holidayn veroinen intiimien klubien esiintyjä. Amyn henkivartija kertoi Amyn jopa sanoneen, että antaisi pois lauluäänensä jos vain saisi kävellä rauhassa kadulla. Hänelle julkisuus ja menestys olivat musiikintekemisen varjopuolia.

Näin dokumentin eilen toistamiseen ja kaivoin hyllystä esiin myös Mitch Winehousen kirjan. Suosittelen Kapadian Amy-elokuvaa, jossa on paljon videomateriaalia Amysta itsestään "puhuvien päiden" sijaan. Amyn isän kirjaa en suosittele muuten kuin pinttyneimmille faneille. Mutta kuunnelkaa Amy Winehousea ja muistakaa hänet!

Kaikkia liian varhain lähteneitä tähtiä muistaen... "When I am laid, am laid in earth, may my wrongs create. No trouble, no trouble in thy breast. Remember me, remember me, but ah! Forget my fate..."





**
Amy Winehouse: Tears Dry On Their Own
Amy Winehouse: Rehab

Mitch Winehouse: My Daughter Amy (2013)

Asif Kapadia: Amy (2015)

Henry Purcell: Didon valitus oopperasta 'Dido ja Aeneas'

perjantai 23. joulukuuta 2016

Anne Enright: The Green Road (2015)


Joulu! Nyt se on täällä taas, halusimme tai emme. Itse nautin joulusta mutta ymmärrän heitä joille se aiheuttaa lähinnä ahdistusta. Jouluun latautuu niin paljon odotuksia ja vaatimuksia joten ei ihme, että joskus menee pieleen.

Anne Enrightin romaani The Green Road (ei vielä suomennettu) rakentuu perinteisen "jouluksi kotiin"- teeman ympärille. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka on nimetty "Leaving" ja "Coming home".  Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne, se alkaa nimittäin viidellä novellin tyyppisellä luvulla, joissa kussakin esitellään yksi kirjan henkilöistä. Lisäksi kirjailija on valinnut novelleille eri ajat ja paikat mikä tuo tehokkaasti esille kirjan "hajonneen perheen" asetelman.

Aloitusnovelli kuvaa perheen nuorimmaista Hannaa lapsuudenkodissa vuonna 1980, jolloin perhe on vielä alkuperäisessä koossa. Seuraavassa novellissa olemme New Yorkissa ja vuodessa 1991. Papin uraa suunnitellut Dan on muuttanut kaupunkiin ja yrittää kotiutua aids-epidemian haavoittamaan homoyhteisöön. Constancen saamme tavata 1997. Hän asuu edelleen lähellä äitiään ja on perustanut oman perheen. Perheen toinen poika Emmet on avustustyöntekijänä Afrikassa, jossa hänet kuvataan Malissa vuonna 2002. Lopuksi saamme tavata vielä perheen äidin Rosaleenin perheen kodissa 2005.

Toisessa osassa perheen lapset tulevat viettämään joulua kotipaikkakunnalleen. Äiti on ilmoittanut myyvänsä talon, jossa hän asuu nyt yksin perheen isän kuoltua, joten tämä olisi viimeinen joulu lapsuudenkodissa. Tarinan taustalla häilyy se varjo, jonka me lukijat jälkiviisaana osaamme jo arvata - kiinteistökauppa käy vielä kuumana ja tästä kultasuonesta haluaa Rosaleenkin osansa.

Mutta kaikki nämä ulkoiset tapahtumat ovat vain rekvisiittaa Enrightin romaanissa. Pääosaan nousevat perheenjäsenten väliset jännitteet ja perheen sisäinen dynamiikka, erityisesti suhteessa äitiin. Enright kuvaa pirullisen taitavasti ne pienet kommentit ja silmäykset, jotka hallitsevat perheenjäsenten välisiä suhteita. Lisäksi pidin erityisesti siitä miten kirjailija myös jättää kertomatta, jolloin lukijan on itse mietittävä mahdollisia selityksiä aukkokohdille. Harvoin haluan lukea kirjoja uudestaan mutta tämä kirja suorastaan vaatii sitä!

Kirjan lopussa, itse joulupäivänä, tapahtuu käänne, jolloin perhe joutuu unohtamaan erimielisyytensä ja kokoamaan voimansa. Enright onnistuu välttämään turhan sentimentaalisuuden ja pystyy pitämään jännitteen loppuun asti.

She looked on her children as though we were a wonder to her, and indeed we were a bit of a wonder to ourselves. We had been, for those hours on the dark mountainside, a force. A family.

LUKURAUHAISAA JOULUA!

**
Anne Enright: The Green Road
Jonathan Cape. London 2015
Kirjastokappale

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat (1994)


Tänään olen viuhtonut tuulispäänä jotta saisin kodin joulusiistiksi ja aaton pakolliset laatikot paistettua. Urakka on nyt ohi ja voinkin näin keskittyä enemmän fiilistelyyn! Lapsen kanssa olemme tunnelmoineet jo ensimmäisestä adventista lähtien lukemalla Viirun ja Pesosen jouluvalmisteluista. Stressiltä ei välty Pesonenkaan vaikka puuhat ovatkin hiukan toisenlaiset...

Miten ihmeessä selviän kaikesta, hän ajatteli huolissaan. Kuinka osaan rakentaa pukin joka koputtaa ovelle ja astuu eteiseen, menee vierashuoneeseen ja sanoo: "Onko täällä kilttejä kissoja?", jättää sitten paketin ja pääsee ulos Viirun huomaamatta että pukki oli pelkkä kone? Ei käy. Kaikkea on liian kanssa. Minun on kerrottava kissalle ettei pukkia ole olemassakaan, muuten en selviä tästä urakasta.

En aluksi oikein lämmennyt Pesoselle ja Viirulle kun luimme ensimmäisiä kirjoja lapsen kanssa. En osannut edes keksiä sopivaa ääntä Viirulle! Mutta sitten katsoimme viime jouluna SVT:n vanhan joulukalenterin vuodelta 1993, jonka pohjalta Nordqvist kirjoitti myös tämän joulukirjan, ja silloin ymmärsin vihdoin hahmojen suuruuden. Varsinkin Viirua näytellyt Ika Nord ja tämän tulkinta jäivät mieleeni. Sarjan jaksoja löytyy muuten myös netistä hakusanalla "Tomtemaskinen".

Kirjassa riittää mukavasti luettavaa pidempäänkin joulunodotukseen. Pidin paljon kirjan tunnelmasta, jossa oli sekä huumoria että salaperäisiä hahmoja. Kaija Pakkasen suomennos istuu niin luontevasti suussa, ettei edes muista lukevansa käännöstä. Ihana joulukirja sekä lapselle että aikuiselle!

**
Sven Nordqvist: Tomtemaskinen
Viirun ja Pesosen joulupuuhat
Suomentanut Kaija Pakkanen
Tammi 1995

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kun kirja ei maistu


Tämä viikko meni kirjojen osalta vähän harakoille. Luin kyllä paljonkin mutta mikään ei iskenyt ja lukeminen tuntui työläältä. Kirjapinossa odottivat päällimmäisinä kaksi kirjaa, joiden lukemista todella odotin mutta molemmissa jouduin luovuttamaan jo 50 sivun jälkeen.

Elena Ferranten "Min fantastiska väninna" (Loistava ystäväni) iskettiin käteeni lukupiirissä, jossa peräti kaksi piiriläistä keskusteli siitä innostuneesti. Kirja oli kuulemma paras kirja aikoihin! Niinpä aloin lukea suurin odotuksin, halusin todella uppoutua sisälle tähän napolilaiseen maailmaan ja kahden ystävättären elämään. Mutta ei, aika pian jouduin toteamaan, että teksti on aivan liian tiivistä minun makuuni. Kirjailija kirjoittaa toki elävästi ja tarkasti mutta ei jätä lukijalle tilaa omiin tulkintoihin. Kaikki tarjoillaan valmiiksi aseteltuna ja tarkasti raportoiden. Lisäksi minua häiritsee jo kirjan alkuasetelma - kuinka kukaan voi kirjoittaa omasta lapsuudestaan näin yksityiskohtaisesti kun ajasta on kulunut jo vuosikymmeniä?

I början stod jag gömd bakom ett hörn och kikade fram för att se om Lila kom. När jag såg att hon inte rörde sig ur fläcken tvingade jag mig att gå bort till henne, räckte henne stenar och kastade jag också. Men jag gjorde det utan övertygelse, som så mycket annat jag har gjort i mitt liv utan att vara övertygad, jag har alltid haft en viss distans till mina handlingar.

Seuraavaksi otin pinosta Jari Tervon uusimman, "Matriarkan", josta olin lähettänyt ostopyynnön kirjastooni ja niinpä sain sen täysin iskemättömänä. Olin kuullut Tervon puhuvan uusimmastaan Turun kirjamessuilla ja hän onnistui todella herättämään kiinnostukseni kirjaan ja sen aiheeseen. Olin vain unohtanut yhden seikan - vaikka rakastan Tervoa silloin kun hän on äänessä esimerkiksi Uutisvuodossa niin en voi sietää hänen kirjojaan! Muistin sen sitten noin kymmenen sivun jälkeen...

Loviisa Skotti parahti. Hänen pohkeessaan hekkuman harjalla veti suonta. Naakka heräsi yhdistettyyn kiima- ja piinahuutoon halkovaraston katolla. Vai liekö tuo varis. Lapsenpäästäjä kuljetti lystimehunsa maustamia sormia sylistään silmiensä eteen ja nyyhkäisi, kun näki niitten surkastuneen jumalallisesta kalukkuudestaan maallisiksi tikuiksi.

Ehkä se on tuo Tervon käyttämä huumori joka ei sekään anna hengähdystilaa lukijalle. Jokaikinen sana on viimeiseen merkitykseen asti ladattu ja lopulta tekstiä ei enää jaksa kahlata eteenpäin.

Niinpä olikin todellinen nautinto kun avasin Emmi Itärannan "Teemestarin kirjan". Siihen pujahdin heti sisään ja annoin sanojen soljua vapaasti mieleni läpi.

Tänä aamuna tyhjensin lopun veden leilistä pataan, hain kuivattua turvetta vajasta teemajaan ja asetin tulensytyttimen tulisijan vieteen. Ajattelin isää, jonka toiveita vastaan olin rikkonut, ja ajattelin äitiä, joka ei koskaan nähnyt päivää, jolloin minusta tuli teemestari.
   Ajattelin Sanjaa. Toivoin, että hän oli jo siellä, minne minä olin lähdössä.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin... Lukuiloa neljänteen adventtiin!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Sari Vuoristo: Loppu hyvin (2006)


Kirjastomme piskuiselta suomenkieliseltä osastolta osui silmiini Sari Vuoriston kirja. Hetkinen, enkös ole lukenut Vuoristoa aiemminkin ja peräti pitänytkin? Kyllä vain, kotoa löytyi jostakin alelaatikosta ostamani novellikokoelma "Säätiedotus merenkulkijoille" (2008) jonka avausnovelli "Sumu" on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Vuoristo kirjoittaa kaunista ja soinnikasta suomea ja tarinat ovat kuin akvarelleja, jotka jättävät lukijan mieleen tunnemuiston pitkäksi aikaa.

Myös tämä nyt lukemani "Loppu hyvin" on aihepiiriltään merellinen. Kaikki alkaa Jäämereltä:

Minä opin Jäämeressä uimaan.
     Minulla on siitä selvä muistikuva, laihoista käsistä jotka lohkaisivat vettä, ja kuinka vesi ympäröi ensiksi nilkat.
     Mutta: höpöhöpö, ne sanovat. Mitä sinä nyt oikein puhut, ethän sinä ole millään voinut, usko jo. Höpö höpö, emmehän me ole koskaan edes olleet siellä.

Karoliinalla on muisto, joka on seurannut häntä koko elämän. Jäämeri ei jätä häntä rauhaan vaikka perhe väittää kaiken olevan vain mielikuvitusta. Aikuisena Karoliina saa vihdoin tietää häntä koskevan suuren salaisuuden ja välit äitiin katkeaa. Äiti on valehdellut, pimittänyt totuuden mutta pahin petos on se kuinka äiti on mitätöinyt Karoliinan vahvimman lapsuudenmuiston. Totuuden paljastuttua Karoliinan on koottava lapsuutensa palaset uudelleen yhteen.

"Loppu hyvin" on psykologisen tarkasti kirjoitettu kuvaus perhesuhteista ja erityisesti sisarten välisestä tasapainoilusta. Kirjan teema, petos, kytee jossakin pinnan alla muuttumatta kuitenkaan koskaan avoimeksi kismaksi. Tarinan kulkua avataan eri näkökulmista jolloin lukija saa mahdollisuuden luoda oman mielipiteensä tapahtuneesta. Ja lopussa, kuten kirjan nimikin lupaa, Karoliina tekee sovinnon menneisyytensä kanssa. Klassisesti tämä tapahtuu kun hän synnyttää oman lapsen.

Vastaavia perhesalaisuuksia on maailma pullollaan ja kuten kirjassa, aina niitä ei pystytä selvittämään aikuismaisen asiallisesti. Elämä kulkee kulkuaan ja mikä oli tarkoitus kertoa jääkin kaiken elämisen tohinassa sanomatta. Tarkoituksella tai sitten ilman sen kummempaa tarkoitusperää. Vuoriston kirja on hieno todistus yhdestä prosessista, jossa tehty saadaan korjattua ja osapuolet lähestyvät toisiaan ymmärryksen kautta. Kirjan sanoma lienee kuitenkin selvä: kertokaa hyvät vanhemmat lapsillenne jo näiden ollessa pieniä kaikki mikä kerrottava on!

Yritin muuten löytää lisätietoja kirjailijasta itsestään mutta nähtävästi häneltä ei ole ilmestynyt uutta teosta vuoden 2010 jälkeen. Listalta löytyy kuitenkin kahdeksan teosta ja muun muassa Runeberg-ehdokkuus. Kahden lukemani kirjan jälkeen aion ehdottomasti tutustua myös muuhun tuotantoon!

**
Sari Vuoristo: Loppu hyvin
Gummerus 2006
Kirjastokappale


lauantai 10. joulukuuta 2016

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (2014)


Luin Pirjo Hassisen Sauna Paradisin jo muutama viikko sitten joten se on saanut muhia mielessä ennen tätä postausta. Ja mikä on ollut muhiessa, kirja sisältää nimittäin paljon sellaista joka vaatii ihmettelyä ja pohdintaa. Hassisen teoksilla on tapana jättää lukijansa miettimään, että mitä tulikaan luettua ja niin myös tässä.

Ehdin jo aikaisemmassa postauksessa julistaa, että jos luette vain yhden hassisen niin lukekaa 'Sano että haluat' mutta ei, perun nyt sanani. Lukekaa tämä! Sauna Paradisissa Hassinen on onnistunut terävöittämään niitä kirjojensa hienoja ominaisuuksia jotka joskus menevät vähän ylikin. Tällä kertaa eivät mene vaan pitävät tarinan hallitusti kasassa. Hassinen ei ole kirjoittanut kirjaansa sata lasissa vaan lukijalla on mahdollisuus pysyä hengästymättä vauhdissa mukana.

Olen myös joidenkin kirjojen kohdalla moittinut Hassisen henkilöhahmoja, varsinkin miessellaisia, pinnallisuudesta. Olen kaivannut sitä tunnetta kun jokin henkilö menee "ihon alle" ja koskettaa syvästi. Tässä kirjassa se vihdoin tapahtuu, Hassinen kuvaa tarinan Laurin niin koskettavasti että olen häntä koko tämän syksyn kantanut mukanani. Olisiko taikatemppu sitten siinä, että kirjassa kuvataan päähenkilöiden muistumia lapsuudesta? Lapsen täydellinen luottamus ja usko vanhempiensa kaikkivoipaisuuteen tekee heistä haavoittuvaisia ja lukija, joka yhtäkkiä ymmärtää mitä on tapahtumassa, haluaisi palavasti rynnätä tarinan sisään ja pelastaa lapsen.

Tarinan juonta en halua paljastaa liikaa sillä kirjan lumo perustuu juuri siihen vähitellen hahmottuvaan tapahtumien kulkuun joka järkyttää sekä kirjan henkilöitä että lukijaa. Kaikki on jo elettyä ja koettua mutta tapahtumat lapsuudessaan kokenut Lauri on ne unohtanut. Hänellä on kuitenkin vahva tunne siitä, että on syyllinen isänsä kuolemaan. Isä katosi Laurin ollessa lapsi mutta isän hukkunut ruumis löydettiin myöhemmin vuosien kuluttua järvestä. Lauri pyytää apua kirjailija-Annelta, joka paria vuotta vanhempana ja samalla kadulla lapsuutensa asuneena jakaa Laurin kanssa unohdetun ajan ja paikan.

Minä muistan jokaisen talon ja pihan meidän kadullamme, Lauri oli sanonut naulakolla. - Mutta ihmisiä en, enkä syitä enkä seurauksia. Siksi minä pyydän sinulta apua. Muistamisessa.

Tehtävä osoittautuu vaikeaksi sillä Annen ja Laurin lapsuudenmuistot eivät näytä olevan päällekkäisiä vaan lähinnä limittyvät toistensa viereen. Ainoa yhteinen nimittäjä on Annen isän sauna jossa korttelin perheet käyvät viikottain saunomassa.

Muistoista syntyy kuitenkin kaiken kattava tilkkutäkki ja kirjan lopussa sekä Annella että Laurilla on kaiken mullistava kokemus. Lapsuus ei olekaan enää se sama minkä on luullut olevan.

**
Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Otava 2014
Kirjastokappale

perjantai 2. joulukuuta 2016

Anja Snellman: Lähestyminen (2016)


Anja Snellmanin uusin saa minut hieman nostalgiseksi. Edellinen kirja Antautuminen oli nimittäin ihan ensimmäinen blogipostaukseni! Aloitin silloin kehumalla kirjastojani täällä Tukholmassa ja näin haluan tehdä myös tällä kertaa. Kuulin Anja Snellmanin puhuvan kirjastaan Turun kirjamessuilla ja pistinkin saman tien hankintapyynnön kotikirjastoni suomenkieliselle kirjastonhoitajalle. Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin, kirja on kädessäni.

Snellman kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla todella mielenkiintoa herättävästi. Ymmärsin että kirja olisi monitasoinen, niinkuin onkin mutta kirja on ennen kaikkea kirja - Anja Snellmanista... Tai siitä Snellmanin näköisestä kirjailija-terapeutista, jolla on talo Kreetalla, kaksi tytärtä ja avioero. Eikä siinä mitään, kirja on kiinnostava ja teksti miellyttävää luettavaa mutta ennakko-odotuksissani odotin kirjalta jotain paljon enemmän.

Snellmanin teksti on täydellisen kaunista, harkittua, symmetristä ja loppuunajateltua. Siinä on myös sen heikkous - tekstistä on vaikea saada otetta koska siinä ei ole pienintäkään merkkiä rosoisuudesta. Kirjassa kuvattu kirjailijan perhe kirmaa Kreetan hiekkarannoilla kuin matkatoimiston tv-mainoksessa ja kirjailija itse syö olohuoneessaan paljaat jalat lasipöydän päällä artisokansydämiä ja Kalamatas-oliiveja "Kalamakin Sofian savipajan sinivalkoisilta lautasilta" - klassinen instagram-lavastus! Hetken leikin ajatuksella, että kirjailijapariskunnan nimet olisivatkin Eila ja Rampe (tulkitkaa tämä kunnianosoituksena Sinikka Nopolalle!) satunimiltä kuulostavien Tindran ja Edin sijaan.

Ile Zorbas Ojanen, joka lienee tarkoitettu kirjan päähenkilöksi, jää aika haaleaksi vaikka paikoin häntä kuvataankin rankan realistisesti. Mutta kaikki tämä nähdään kirjan minän silmin ja Ile jää harmi kyllä statistin rooliin. Olen toisaalta todella vaikuttunut siitä kuinka paljon Snellman saa tähän pieneen, 143-sivuiseen kirjaansa mahtumaan tasoja ja aineksia joista kaikista voisi kirjoittaa monen monta uutta kirjaa. Kertojaminän kokema keskenmeno on yksi koko kirjan läpikantavia aiheita ja siitä Snellman kirjoittaa kauniisti ja kaihoisasti. Mutta jälleen kerran jään ihmettelemään miksi se ei minua kosketa...

Pidin kirjan laiva-symboliikasta - kuinka huumeklinikan nimi on Titanic samalla kun kertojaminä seuraa upean Karibian-risteilijän valmistumista ja lopulta sen ylvästä liukumista pois telakalta. Joidenkin laiva uppoaa, toisilla se kantaa pitkälle.

Telakka kumisee, aluksen sydänäänet kiihtyvät, neitsytmatka lähestyy päivä päivältä. Naapurihuoneessa Titanicin uusi diakoni harjoittelee pian eläkkeelle jäävän papin kanssa joululauluja. Olen pitänyt nuorelle diakonille suomi-nisti-suomi-kielenopetusta. Opareita, teloja, barbeja, hän on toistanut perässäni ja painanut mieleensä millaisista substansseista on kysymys.

**
Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016
Kirjastokappale

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni ...