perjantai 30. syyskuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma (2015)




On kirjoja. Ja sitten on Sofi Oksasen kirjoittamia kirjoja. Ja jos sattuu olemaan se jälkimmäinen kirja niin odotukset ovat korkealla. Oksanen, meidän seuraava Nobelkirjailijamme! Kysymys on enää vain milloin hän sen Nobelinsa saa käydä hakemassa Tukholmasta.

Olin tätä kirjaa itsekin jo odottanut mutta Suomesta kantautuneet arvostelut olivat aika laimeita joten pistin kirjan odotuslistalle. Tänä syksynä Norma sitten julkaistiin täällä Ruotsissa ja media antoi Oksaselle paljon palstatilaa. Hänhän on täällä suosittu vieras ja haastateltava koska  ruotii maailmanpoliittista tilannetta terävin sanoin. Esimerkiksi juuri olleilla Göteborgin kirjamessuilla Oksanen oli näyttävästi esillä.

Mutta sitten tulivat täkäläiset arvostelut... Niistä pystyi aistimaan  kuinka todella oltiin odotettu sitä suurta romaania mutta pettymys oli enemmän kuin käsin kosketeltava. Kuten eräs arvostelija asian ilmaisi: kirja on kuin se hyvännäköinen mies baaritiskillä joka suunsa avattuaan osoittautuu pelkäksi kauniiksi ulkokuoreksi. Ei sillä mitään sanottavaa ollutkaan.

Näiden odotuksien saattelemana sitten varasin vihdoin kirjan lähikirjastostani ja ajattelin, että kyllä tämä nyt pitää kahlata läpi. Onhan se sentään Oksasen kirjoittama... Mutta miten kävikään, luin kirjan nopeasti ja jopa pidin siitä! Sanon nyt heti suoraan, ettei Norma todellakaan yllä Oksasen aikaisempien kirjojen tasolle mutta ei se nyt mikään huono kirjakaan ole. Se on vain...vähän erilainen!

Oksanen on kirjoittanut sadun ja dekkarin yhdistelmän. Kirjan teema on hyvin omalaatuinen puhumattakaan sen päähenkilöstä. Normalla on nimittäin suvussa esiintyvä geenivirhe jonka vuoksi hänen tukkansa kasvaa hallitsemattoman nopeasti. Lisäksi hän pystyy hiusten kautta aistimaan muiden ihmisten terveydentiloja, sairauksia ja heidän nauttimiansa ravintoaineita. Norman äiti Anita on tietysti huolissaan tyttärestään ja ennen kaikkea tämän tulevaisuudesta. Normahan ei tässä tilassa pysty esimerkiksi elämään normaalia perhe-elämää. Mutta Anita luulee keksineensä keinon auttaakseen Normaa ja näin hän joutuu vedetyksi mukaan rikollispiiriin joka käy kauppaa sekä irtohiuksilla että vuokrakohduilla.

Koska luen tällä hetkellä paljon kirjoja lapseni kanssa, oli helppo lukea kirjaa satuna. Oksanen onkin kertonut, että kirjan lähtökohtana oli Rapunzel-satu. Asetelmat olivat tutut lapsen kanssa luetuista satukirjoista - hyvä vastaan paha. Romantiikkaakin kirjassa esiintyi yllättäen loppuosassa mutta siinä Oksanen ei onnistunut kovin hyvin. Intohimo jäi aika laimeaksi. Ylipäänsä kirja jäi aika haaleaksi kokemukseksi, henkilöt eivät tuntuneet todellisilta vaan paperisilta satuhahmoilta. Juonen kuljettamisessa Oksanen sen sijaan onnistuu mistä osoituksena siis se, että luin kirjan nopeasti koska oli yksinkertaisesti pakko saada tietää miten tarina päättyy.

Kirjassa on paljon asiaa ja moraalisia kannanottoja. Yksi kirjan peruskysymyksiä on se, miten naiset ovat kautta historian tehneet kauppaa oman kehonsa tuotteilla mutta aina ne kuitenkin päätyvät miesten hallitsemaksi kaupankäynniksi. Nainen tuottaa, mies rahastaa. Ruotsalainen media on keskittynyt haastatteluissa ja arvioissa juuri tähän kirjan teemaan.

Oksanen saa todennäköisesti nyt vielä odottaa sitä Nobeliansa muutaman vuoden, Norma ei sitä ainakaan nopeuttanut. Mutta ihan luettava kirja tämä on. Musiikkitermejä lainatakseni tämä taisi olla sellainen etydi, kirjailijan sormiharjoitus. Ehkäpä sieltä on seuraavaksi tulossa massiivisempi teos?

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja (2015)

Suvi Aholan kirjan ulkoasu pettää. Kannessa viiniä naukkailevat ja kirjoja hymyillen selaavat tyylikkäät naiset menee hiukan överiksi mutta kirjan sisältö on onneksi sitten jalat maassa -asenteella kirjoitettu. Tämä on kirja lukupiireistä ja niissä suosituista kirjoista. Kirjassa on myös ruokaohjeita eri lukupiireiltä, monissa piireissä nimittäin ruoka tuntuu olevan yllättävänkin suuressa roolissa. Varsinainen sillisalaatti siis tämä kirja mutta se toimii!

Kirjassa esitellään kymmenen kirjapiiriä, joiden jäsenet ovat enimmäkseen naisia mutta joukossa on myös yksi miespiiri. Itse piirien toiminta on aika samankaltaista mutta mielenkiintoisin osa näistä kuvauksista on juuri se jossa kerrotaan kuinka kukin piiri on saanut alkunsa. Hyviä vinkkejä omaa lukupiiriä haikaaville!

Esittelyjen välissä Ahola kirjoittaa kirjoista jotka ovat olleet lukupiirien suosiossa. Näitä kirja-arvioita on helppo käyttää oman lukemisensa tukena ja inspiraationa, Ahola kirjoittaa usein myös kirjan taustoista ja yhteyksistä muuhun kirjallisuuteen. Kirjaa oli mukava lukea kaunokirjallisuuden välissä ja saada Aholan analyyseista mallia siihen miten omaakin lukemistaan voisi paremmin jäsentää.

Ja sitten ne ruokavinkit! Monet kirjassa esitellyt lukupiirit saavat innoitusta illan tarjoiluun käsiteltävän kirjan aihepiiristä mikä saisi kyllä tämän emännän viettämään useammankin unettoman yön. Onneksi omalla lukupiirilläni ei ole näin korkeita tavoitteita! Mutta kirjan vinkit ovat hauskoja lukea ja yhtä jo ehdin kokeillakin suurella menestyksellä. Tämä kirjassa esitelty "Pariisilainen omenakakku Virosta" sai perheeltä täydet pisteet!

Taikina:
1,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 rkl leivinjauhetta
1,5 tl vaniljasokeria
1/4 tl suolaa
3 munaa
3 rkl ruokaöljyä
1 dl maitoa tai piimää
800 g omenalohkoja

Kuorrute:
3/4 dl sokeria
1 muna
50 g voita sulatettuna

Lämmitä uuni 200-asteiseksi

Vuoraa halkaisijaltaan 24 sentin kakkuvuoka leivinpaperilla.

Sekoita jauhot, sokerit, leivinjauhe ja suola kulhossa ja lisää munat, öljy ja maito tai piimä. Sekoita taikinaksi (pallovispilä sopii tähän hyvin).

Lisää omenalohkot taikinaan ja kaada taikina vuokaan.

Paista 35-40 minuuttia.

Levite kuorrute pinnalle ja paista vielä 10 minuuttia.

Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä, kermavaahdon tai vaniljajäätelön kera tarjottuna.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)



Tässä se on! Jos aiot lukea vain yhden kirjan Pirjo Hassiselta niin olkoon se tämä vuonna 2009 ilmestynyt "Sano että haluat". 410 sivua omaperäisiä kielikuvia, erotiikkaa, seksiäkin ja ennen kaikkea sekavaa ihmissuhdehässäkkää. Ainoa Hassiselle ominainen teema joka tästä puuttuu on monimutkainen äiti-tytär-suhde mutta muuten tämä kirja on paraatiesimerkki Hassisen sanataiteesta.

Kirja muistuttaa perusrakenteeltaan dekkaria - yksi päähenkilöistä on kadonnut ja löytyy myöhemmin kuolleena joten läpi koko kirjan kulkee klassinen whodunnit-asetelma. Päähenkilö Laura alkaa sitä jopa osaltaan selvittää. Mutta tämä ei ole kuitenkaan kirjan suurin kysymys vaan lähinnä sivujuonne. Sillä Hassisen mielessä on paljon suuremmat kysymykset.

Halusin kolmannen lapsen. Halusin raskausajan. Halusin tuntea kivun, jota ei päässyt huutamallakaan pakoon, sen kun norsu lähtee laskeutumaan koko painollaan alas kohti reisien väliä ja alkaa kaivaa luisella otsallaan ulostuloa. Halusin tuntea poskeani vasten pienet, vielä vieraat kasvot, ja kantaa lapseni hyvin palvelleessa kastemekossa kirkkoon, jonka uskoa tenttaavat ja vaativat seinät eivät mahtaisi minulle mitään, sillä olin täynnä rakkautta.

Kirjan perusteema on halu, intohimo. Kirjan henkilöt pyörivät oman halun kohteensa ympärillä sokeina näkemättä ympärillään sitä mikä voisi tarjota heille ehkä jopa paljon enemmän. Kirjassa unelmoidaan mm. ruokaelämyksistä, siitä ensimmäisestä täydellisestä seksikokemuksesta, rakkaudesta ja vauvasta. Lukija lähestulkoon tukahtuu kaikkien niiden unelmien alle, jotka kirjassa vyörytetään esiin. Beetasalpaajat siis käden ulottuville!

Hassinen on paikoin liiankin runsas, puolessa välin kirjaa olin jo aivan varma että kirja päätyy täydelliseen mahalaskuun. Mutta kirjailija onnistuu kokoamaan romaanin ainekset tyylikkääseen loppuun, vaikkakin ehkä harmittavan pliisuun. Kun näin monta sivua pidetään mittaria satasessa niin olisi odottanut jotain tajunnan räjäyttävää ratkaisua. Mutta sekin on tyypillistä Hassista, romaanien loput jäävät yleensä aina vähän avoimiksi ja ikäänkuin hiipuvat loppua kohti.

En voi kuin jälleen kerran ihailla Hassisen tyyliä ja kielikuvien kekseliäisyyttä. Tosin se voi välillä kääntyä liiallisuuteen, miten nämä romaanihahmot muka joka hetki pystyvät ajattelemaan näin kaunokirjallisesti, joka ikisestä arkisesta hetkestä? Mutta suotakoon se heille tässä kirjallisessa todellisuudessa jossa nyt sattuvat elämään. Lukijana voin vain kiitollisena ottaa vastaan jokaisen tuoreen ja omaperäisen kielikuvan.

Ruislinnun piha kukki. Essi hengitti ilmaa, joka oli yön jäljiltä viileää, ja ajatteli että Jimissä oli samaa kuin toukokuisissa aamuissa. Toukokuu liitettiin nuoriin tyttöihin, mutta varhaisissa aamuissa, kun kukat olivat vielä aivan kuin kädet silmillä ja ruoho jähmettynyt ihmettelemään kasvuaan - siinä oli Jimi.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Marutei Tsurunen: Sinisilmäinen samurai (2015)

Näin ulkosuomalaisena aina automaattisesti bongaa muiden ulkosuomalaisten kirjoittamat kirjat. On jännä lukea muiden kuvauksia siitä prosessista jonka itse on käynyt läpi ja joka yllättävän usein on hyvin samanlainen myös muilla ulkomaille pysyvästi muuttaneilla. Useimmat meistä elävät aivan tavallista perus-svenssonin tai tavis-millerin elämää mutta sitten on joitakin poikkeustapauksia kuten tämä Martti Turunen Pohjois-Karjalasta josta tuli ensimmäinen ulkomaalainen jäsen Japanin parlamenttiin. Muistan lukeneeni hänestä jo 90-luvulla ja nyt kun näin tämän kirjan kirjastossa niin nappasin tietysti mukaani.

Kirja oli nopealukuinen ja paikoin mielenkiintoinen mutta ikävä kyllä vain paikoin. Kirjan kustantaja ei ole selvästikään pistänyt sen kummemmin ruutia tämän kirjan tuotantoprosessiin vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin.

Ensimmäinen ongelma lienee se, että Tsurunen ei ole mikään erityisen taitava kirjoittaja. Hän kirjoittaa kyllä sujuvasti ja on tietysti oman elämänsä asiantuntija mutta hän ei hallitse näinkin mittavan kirjan rakennetta tai dramatiikan kaarta. Lisäksi hän ei ole myöskään mikään luotettava kirjoittaja. On monia paikkoja joissa lukija aavistaa, että nyt pistetään mutkat suoriksi ja jätetään paljon kertomatta. Jos kirjoittaa omasta elämästään eikä halua kertoa kaikkea niin kannattaa miettiä kirjoittaako sitten ollenkaan.

Toinen selvä ongelma on, että kirja sisältää oikeastaan monta eri kirjaa ja tarinaa. Tsurunen kirjoittaa ensinnäkin oman elämänpolkunsa tarinan, sitten hän keskittyy kertomaan japanilaisesta kulttuurista ja lopuksi on vielä osio hänen poliittisesta urastaan. Kaikki nämä osiot jäävät kuitenkin vain pintakosketuksiksi.

Harmittaa myös kirjoittajan itsensäkin puolesta se miten vähän kustantaja on panostanut esimerkiksi oikolukuun, kirjassa esiintyy nimittäin yllättävän paljon kirjoitusvirheitä siihen nähden kuinka isosta kustantajasta on kysymys. Lisäksi kirjan kuvaliite on taitamattomasti toimitettu, olisi kannattanut valita vähemmän kuvia ja näin saada niitä isommiksi. Kirjan kansikaan ei ole mitenkään erityisen houkutteleva. Olisin Tsurusen naaman sijasta asettanut hänet vaikka sen kukkivan kirsikkapuun alle, sekin klisee olisi ollut parempi kuin tämä valittu passikuvaa muistuttava muotokuva.

Mutta lopuksi kirjan hyvät puolet! Tsurunen kirjoittaa mielenkiintoisesti Japanin kulttuurista ja historiasta ja itse asiassa  kirjailija kirjansa viimeisellä sivulla paljastaakin juuri sen olleen kirjansa tarkoitus. Missä oli siis se kustannustoimittaja joka olisi osannut ohjata Tsurusta kirjoitustyön aikana ja houkutella esiin enemmän näitä oikeasti kiinnostavia puolia? Harmittaa, että hyvän kirjan ainekset on heitetty näin hukkaan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma (1989)

Aika on arvokkainta
mitä me voimme toisillemme antaa.

Tällä sitaatilla Eeva Kilpi aloittaa sota-ajan muistelmiensa ensimmäisen osan. Itse evakkoperheen jälkeläisenä tunnistan tuon moton myös oman perheeni historiasta. Kun ne nyssäkät ja mööpelit jäivät aikoinaan Viipuriin, kahteenkin otteeseen, niin mitä meillä on jäljellä enää kuin toisemme ja yhdessä vietettävä aika.

Eeva Kilpi kantaa mukanaan lapsuudestaan sitä arvokkainta. Mielessä on muistoja - vaikka osin hajanaisiakin - mutta niistä muodostuu lukijan eteen kokonainen maailma. Kilpi saa muutamin fraasein maalattua tunnelmakuvia "luovutetusta maasta", jossa perhe ja suku eli tiiviissä vuorovaikutuksessa.

On kesä. On hellepäivä. Isä ja mummi kulkevat verkkaisesti, silloin osattiin vielä se taito. Molemmilla on kädet selän takana niin kuin kuninkaallisilla valokuvissa. He kulkevat rinnakkain edellä, minä heidän perässään.

Mutta sitten tulee sota, jota on jo pidempään uumoiltu vaikka ei ihan täysin uskottu sen mahdollisuuteen. Muistin kätköistä palautuu lapsen muistoja, arkipäivän tapauksia, tunnelmia, lehtiotsikoita. Kilpi tosin epäilee välillä omaa muistiaan, varsinkin kuluneen ajan osalta. Ja toteaa välillä suoraan "Ei mielikuvan häivää. Miten muisti valitsee, minkä säilyttää, minkä pyyhkii pois?"

Mutta tallessa muistissa ovat tietysti ne lapselle tärkeät tapahtumat - kuinka eläimille kävi sodan jaloissa ja kuinka Eeva pääsi mummin mukana todistamaan nuorentädin sota-ajan häitä. Mutta myös pelko on jäänyt mieleen.

Noina aikoina minä luultavasti ensimmäisen kerran aloin pohtia, miten hätätilassa saisi itsensä hengiltä, ettei tarvitsisi kärsiä eikä joutua Siperiaan.

Yllättävän vähän Kilpi kuitenkin  kertoo suoranaisesta pelosta. Ilmahyökkäyksien aikanakin hän lapsen muistinsa mukaan piti suorastaan kunnia-asiana käyttäytyä rauhallisesti ja pelottomasti.

Kilpi on kirjoittanut tämän muistelmasarjansa yli 40 vuotta itse tapahtumien jälkeen joten kirjassa on mukana myös paljon iän mukanaan tuomaa etäisyyttä. Kirjailija pohtii miten lapsuudenajan tapahtumat ovat vaikuttaneet myöhempään elämään. Ja kirjailijan tavoin olen myös taipuvainen uskomaan, että tuon ajan traumat ja tunnelmat tallentuivat solumuistiin. Ehkä sitä myöten myös meille jälkipolville?

Epäilen että kiintymykseni pakattuihin tavaroihin, myyskiin ja nyytteihin on peräisin tuolta ajalta, vaikka saattaa se liittyä muihinkin vaiheisiin, niitähän on ollut monia samantapaisia jälkeenpäinkin. Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla.

Kirja oli minulle evakon lapselle mielenkiintoinen lukea. Isäni oli Kilpeä kolme vuotta nuorempi joten haluan kuvitella, että tämän kirjan avulla ymmärtäisin paremmin myös isäni lapsuutta. Olen aina ihmetellyt miten perheeni selvisi sodasta niinkin selväjärkisinä kuin selvisi (vaikkakin isoäitini kärsi myöhemmin masennuksesta) mutta Kilpikin puhuu ajanhengestä joka kannusti kansaa yhtenäisyyteen ja uhrautumiseen. Tuskan kollektiivisuus auttoi kestämään.

Meihin koski kovasti, mutta se ei kaatanut meitä. Me emme kaatuneet edes rauhaan, vaikka koville otti.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Syyskuun lastenkirjakimara

Meillä luetaan joka ilta kuusivuotiaan kanssa iltasatu, joka toinen ilta suomeksi ja joka toinen ruotsiksi. Kirjoja siis kuluu ja kirjastosta niitä lähtee mukaan aina iso pino. Koska suomen kieli on Ruotsissa virallinen vähemmistökieli saavat kirjastot määrärahaa suomenkielisen kirjallisuuden hankkimiseen. Meidän kotikirjastossakin on ihan kiitettävä määrä lastenkirjallisuutta mutta ah onnea kun päästään käymään Tukholman Suomi-Instituutin kirjastossa!






Tässä makupaloja loppukesän ja alkusyksyn iltasaduistamme:




Sinikka Nopola & Tiina Nopola (kuvitus Aino Havukainen & Sami Toivonen): Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö (2007)


Risto Räppääjä on sarjana aika epätasainen, jotkut kirjoista ovat täysosumia ja toiset taas harmillisen teennäisiä. Tämänkertainen iltasatu-kirjamme "Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö" oli jotain siltä väliltä - itse juoni oli aika heppoinen mutta sitä paikkasi onnistunut huumori. Vähän jännittäväkin se oli 6veen mielestä. Mutta missä on Elvi Räppääjä?!






Riina Katajavuori, Riikka Toivanen, Maiju Tokola (kuvitus Christel Rönns): Meidän pihan perhesoppa (2015)


Voi apua, joskus pitäisi katsoa tarkemmin mitä kirjastosta ottaa mukaansa, varsinkin jos haluaa valmistautua selittämään lapselle ns. elämän perusasioita. "Meidän pihan perhesoppa" kertoo erilaisista perhekuvioista ja siinä sinänsä ei ollut mitään ongelmaa mutta yhtäkkiä sivun käännettyäni olin tilanteessa, että piti selittää 6veelle miten lapset saavat alkunsa. Erilainen iltasatu tällä kertaa!


Kerttu Ruuska (kuvitus Nadja Sarell): Elsa ja Lauri matkustavat (2015)


Kerttu Ruuskan ja Nadja Sarellin "Elsa ja Lauri matkustavat" ei ole varmastikaan mitään eksoottista luettavaa nykylapsille, päinvastoin. Kirjan viehätys on siinä, että lapsi tunnistaa siitä lentomatkustamisen jokaisen vaiheen, turvatarkastuksesta lentokoneen turbulenssiin. Kirjassa käydään koko prosessi tarkasti läpi mutta siinä juuri on myös kirjan heikkous - se on nimittäin vähän tylsä... Meille riitti yksi lukemiskerta.


Pilvipaimen. Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut (kuvittanut Maija Karma) (1976)


Tämän kesän suosituin iltasatukirja oli Marjatta Kurenniemen saduista koottu Pilvipaimen. Kirja on ilmestynyt jo 1976 mutta se toimii edelleen, sadut ovat ajattomia ja mielenkiintoisia nykylapsenkin lukea. Sadut ovat myös sopivan pituisia juuri iltasaduiksi. Lisänä Maija Karman nostalginen kuvitus josta tulee mieleen oma lapsuus.




P.L. Travers: Maija Poppanen (Suomennos Jaana Kapari-Jatta, kuvittanut Marika Maijala) (2010)


Nyt kun saan lukea lapselle ääneen kirjoja otan kaikki irti ja luen paljon kirjoja joita en jostain syystä itse koskaan lapsena lukenut. Yksi niistä kirjoista on Maija Poppanen jonka satuin löytämään kirjastosta uutena käännöksenä (Jaana Kapari-Jatta). Pirteä kuvitus on Marika Maijalan käsialaa. Täytyy myöntää, että olin aika hämmentynyt kirjan luettuani, kirjassa oli nimittäin hyvin vähän itse Maija Poppasesta ja se vähäkin oli melkoisen tylsää luettavaa. Maija joko niiskutti, ärtyili tai peilaili itseään näyteikkunoista. Mutta kirjassa tapahtuikin sitten paljon muuta jännää ja tämä oli todella hauska iltasatukirja 6veen mielestä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Hannu Mäkelä: Äiti (1999)

Äiti. Se sana on monesti äänestetty suomen kielen kauneimmaksi sanaksi vaikka objektiivisesti kuunnellen se ei ole mitenkään erityisen soinnukas tai pehmeä. Sanana "äiti" luo kuvaa kaikkivoivasta ja voimakkaasta hahmosta, äiti pystyy ratkaisemaan ongelman kuin ongelman. Sana on germaaninen laina joka jossain vaiheessa syrjäytti oman emä-sanamme. Mitä lie haluttiin ilmaista tällä uudella sanalla mitä vanhassa ei ollut? Oma kaksikielinen lapseni muuten tukeutuu mamma-sanaan kun tarvitsee lohtua ja tukea, muissa tilanteissa olen sitten se voima-äiti.

Hannu Mäkelä kirjoitti tämän kirjan äitinsä kuoleman jälkeen. Se on samalla kertaa kuvaus äidin pitkittyneestä kuolinprosessista ja muistelua äidin elämästä. Mäkelä kirjoittaa omalla pehmeällä tyylillään, jutustelee, mietiskelee, ihmettelee. Koska kirjan kirjoitushetkellä on kulunut jo muutama vuosi äidin kuolemasta ei Mäkelän tekstissä enää häily suurin suru vaan laantunut kaipuu ja haikeus.

Tämä oli niin äitiä, tämä, ettei aivoinfarktikaan häntä lannistanut, ainakaan heti. Tahdoin myös ajatella, että jollain sielunsa ohuella säikeellä hän siinä myös tunsi meidät, lapsensa, Anjan ja Hannun, tiesi että me olimme saattamassa häntä näin. Pelkkä ajatus sai palan kurkkuun. Äidin ei tarvinnut kuolla yksin.

Äidin olo kohenee yllättäin vaikka hoitohenkilökunta oli jo ehtinyt povata kuoleman saapuvan 15 minuutin kuluessa. Äiti jaksaa vielä muutaman kuukauden jonka aikana Mäkelä käy sairaalassa päivittäin ja kirjaa ylös äitinsä näkyjä ja puheita. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja leppoisa, äidin kuolemaa odottavat lopulta sekä kirjailija että lukija.

Äiti katseli kukkaa, syklaamia jolle olin tuonut jo toisen pariksi, valkean nyt, vaikka valkea kai oli kuoleman väri. Mutta sitä en ollut ostohetkellä ajatellut. Äiti makasi hiljaa, kysyi sitten: "Saako sinua sanoa Hannuksi?" Lupasin ja kosketin äidin kättä. Äiti katseli minua hajamielisesti.

Olen lukenut Mäkelää aika paljonkin ja pidän erityisesti näistä hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan. Ei tässä mitään suuria kysymyksiä ratkota mutta Mäkelän jutusteleva tyyli on rauhoittavaa luettavaa, Mäkelä on kuin päivystävä kanssaihminen jonka voi kirjahyllystä napata mukaansa kun kaipaa seuraa. Tätä Äiti-teosta en ollut aikaisemmin lukenut mutta sillekin oli oma paikkansa ja aikansa juuri nyt kun itse olen ollut todistamassa samaa kuin Mäkelä - oman äidin kuolemaa.

Puhumme siskon kanssa hautajaisista ja tuntuu kuin äiti kuuntelisi, liikahtaisi, tahtoisi sanoa hänkin jotain. Iho on aivan valkea. Miten pieni, katson taas; näinkin ihminen häviää.

torstai 8. syyskuuta 2016

Joan Didion: The Year of Magical Thinking (2005) Blue Nights (2011)

Läheisen ihmisen poismenon jälkeen joutuu ihmeelliseen tilaan jossa mikään aikaisemmin koettu ei enää päde. Neljä vuotta sitten seisoin mieheni nuoremman tyttären sairaalavuoteen vierellä voimatta käsittää, että 15-vuotias tyttö voisi kuolla. Ja vieläpä ilman varoitusta. Toissa kesänä lomalla vastasin äitini puheluun iloisella äänellä mutta pysähdyin keskelle berliiniläistä katua äitini lausuessa puhelimen toisessa päässä: "E. kuoli tänä aamuna". Ja nyt viimeksi toukokuussa, eräänä kauniina tiistaiaamuna soitti siskoni ja kertoi, ettei mitään ole enää tehtävissä, äidillämme on enää muutama tunti jäljellä tässä elämässä.

Ja kuitenkin maapallo jatkaa pyörimistään, Ihmiset menevät töihin, junat kulkevat, televisio lähettää ohjelmaa, pihalla lapset leikkivät, linnut lentävät, postiauto tuo kasan mainoksia. Elämä jatkuu ja juuri se loukkaa niin syvästi sillä hetkellä. Myöhemmin se muuttuu kuitenkin lohdutukseksi. Elämä jatkuu!

Joan Didion on kokenut kaksi järkyttävää menetystä, ensin miehensä joka kuoli aivan yllättäen illallispöydässä saamaansa sydänkohtaukseen. Pari vuotta myöhemmin menehtyi pariskunnan tytär Quintana Roo sairasteltuaan pitkään mutta kuitenkin vain 39-vuotiaana. Didion on kirjoittanut molempien menetysten jälkimainingeissa kirjat joissa käsittelee tapahtunutta. Kirjat ovat myös henkilökohtaista muistelua ja surutyötä.

I know why we try to keep the dead alive: we try to keep them alive in order to keep them with us.
I also know that if we are to live ourselves there comes a point at which we must relinquish the dead, let them go, keep them dead.

Blue Nights on kirja Quintana Roosta. Didion käy läpi muistoja tytön elämän varrelta, alkaen siitä hetkestä kun syntyi päätös adoptoida lapsi. Hetki oli sattumien summa ja siihen tytärkin palasi myöhemmin. "Mitä jos ette olisi vastanneet sairaalasta tulleeseen puheluun. Mitä jos teille olisi tapahtunut jotakin kun olitte matkalla sairaalaan. Mitä minulle olisi tapahtunut?"

Hylkäämisen pelko vaivasi tytärtä mitä Didionin on vaikea ymmärtää. Eikö tytär ymmärtänyt, että äiti tarvitsi tytärtään vielä enemmän? Tästäkö johtui tyttären mielenterveys- ja myöhemmin alkoholiongelma? Didion yrittää ymmärtää missä meni vikaan eikä todellakaan säästä itseään. Teksti on paikoin sydäntäsärkevää lukea.

Five years since Gerry and I left her in the ICU overlooking the river at New York Cornell.
I can now afford to think about her.
I no longer cry when I hear her name.
I no longer imagine the transporter being called to take her to the morgue after we left the ICU.
Yet I still need her with me.

Molemmissa kirjoissaan Didion prosessoi läheistensä menetystä tavalla jonka lukija tunnistaa mahdollisesta omakohtaisesti koetusta surustaan. Mieli käy läpi sekä pieniä että suuria kysymyksiä jotka läheisen kuolema jälkeensä jättää. Hyvin usein mukana on myös syyllisyydentunteita. Didionin kirjat lohduttavat - en ole yksin näiden ajatuksieni kanssa, tämä on normaalia. Tämä on osa elämää. Nämä kaksi kirjaa ovatkin saaneet jo pysyvän paikan kirjahyllyssäni jossa ne päivystävät seuraavan suru-uutisen varalta.

Life changes fast.
Life changes in the instant.
You sit down to dinner and life as you know it ends.
The question of self-pity.


Molemmat kirjat löytyvät myös suomennoksina ja Liken kustantamina -  "Maagisen ajattelun aika" (2007) Marja Haapion suomentamana ja "Iltojen sinessä" (2012) jonka on kääntänyt Kirsi Luoma.

Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni ...