maanantai 28. joulukuuta 2015

Hannu Mäkelä: Kaksi prinsessaa (2004)


Hannu Mäkelä on Jaan Krossin ohella niitä kirjailijoita, joilta voisin lukea ihan mitä vain. Mäkelän kieli on pehmeää, runollista mutta samalla hyvin konkreettista ja välillä aina yllättävää.


Kirjastosta löysin ilokseni Mäkelän satukirjan ja päätin, että nyt tutustutetaan myös tytär Mäkelän kirjalliseen maailmaan. Kirja lojui pinossa pitkään mutta aina kun ehdotin sitä 6veelle hän sanoi vain topakasti "ei". Kunnes sitten yhtenä iltana sain sen ujutettua mukaan ja aloin kylmästi vain lukea.


Tytär oli heti mukana. Teksti on vanhaa tuttua Mäkelää, kaunista ja istuu hyvin suuhun ääneen luettaessa. Tarinassa tapahtuu sopivan paljon, vähän jänniäkin asioita, mutta Mäkelä luo tekstiin myös suvantopaikkoja jolloin voi hengähtää. Sanat innoittavat lapsen kyselemään ja ihmettelemään.


Tytär on erityisen ihastunut Marika Maijalan kuvitukseen ja joka ilta hän ihmettelee sitä, miten noin kauniita kuvia onkin joku osannut piirtää. Tänään luemme sadun lopun ja saamme tietää pääsevätkö kaksi prinsessaa takaisin kotiinsa.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Tove Jansson: Sommarboken (1972)

Yksi elämäni valopilkkuja on lukupiiri. Olin jo kauan haaveillut pääseväni mukaan johonkin piiriin mutta kaikki tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän salaseuroja. Kokeilinkin yhtä mutta kemiat eivät synkanneet ja ehdin luopua toivosta kunnes hyvä ystäväni/naapurini ehdotti, että perustetaan oma piiri. Näin yksinkertainen vaihtoehto ei ollut juolahtanut mieleenikään!


Valitsimme mukaan joukon suomalaisia ystäviämme ja tapaamisia on nyt ollut noin kerran kuukaudessa. Valitettavasti ystäväni on jo joukosta poissa, hän ehti olla mukana vain kaksi kertaa ennen kuin sairastui vakavasti. Mutta perinnöksi hän jätti meille hauskan ja eläväisen lukupiirin, jossa keskustellaan aina kaikista elämän aihepiireistä ja osittain myös kirjoista.


Koska ryhmämme on suhteellisen anarkistinen hengeltään olimme valinneet joulukuun kirjaksi Tove Janssonin Kesäkirjan. Ja sehän sopi hyvin näin talven pimeydessä. Itse luin sitä työmatkoillani (40 minuuttia tunnelbanalla kaksi kertaa päivässä) mihin kirja sopi hyvin novellimaisella rakenteellaan. En tosin aina jaksanut innostua kaikista luontokuvauksista mutta isoäidin ja lapsenlapsen filosofointi oli hauskaa luettavaa.


Lukupiirimme innostui erityisesti isoäidin toteamuksesta, että lapset pitää opettaa seurustelemaan myös sellaisten ihmisten kanssa joista he eivät pidä. Toden totta, kuinka monelta työpaikkariidalta vältyttäisiinkään jos kaikki oppisivat tämän taidon!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (1994)

Viimeksi kirjastossa käydessäni sain shokin: onko olemassa Lehtolainen jota en ole vielä lukenut?! Tätä kirjaa en ainakaan muista lukeneneeni, toisaalta kirja on sarjan alkupäästä kultaiselta 90-luvulta.

Kirja oli kerrassaan hellyttävä, joka lause hehkuu aloittavan kirjoittajan intoa. Turha hokea "kill my darlings", Lehtolainen esittelee tässä kirjassa laajasti kaikki Maria Kallion turhaumat, fiksaatiot, traumat ja dilemmat. Näin Lehtolaiset lukeneena tekisi mieli halata Mariaa ja lohduttaa, että kaikki menee lopulta hyvin!

Itse juonesta en nyt sen enempää kirjoita, se on juuri niin kankea kuin aloittelevalta dekkarikirjailijalta voi odottaakin. Mutta kirjalla on paljon muita ansioita, erityisesti 90-luvun ajankuvana siitä löytyy nostalgisia kohtauksia. Kukapa pääkaupunkiseutulainen ei muistaisi Lepakon pysäkkiä. Ja entäpä se aika ennen kännyköitä! Autopuhelimia toki oli jo silloin mutta vain harvoilla.


Toimistolle päästyäni jouduin ensi töikseni ryntäämään puhelimeen.
---
Kurjassa teollisuushallissa ei ollut edes puhelinta.
---
Nappasin puhelimen, joka onneksi oli paikaltaan kannettavaa mallia, ja pyöräytin hälytysnumeron.

Minulle arvokkainta Maria Kallio -kirjoissa on kuitenkin kuvaukset entisestä kotikunnastani. Espoon Niittykumpu oli kotini 90-luvulla ennen kuin muutin Tukholmaan. Maria Kallion kanssa ollaan yhdessä päivitelty niin Kehä kakkosen rakentamista kuin Espoon keskuksen arkkitehtuurista rumuutta sekä käyty Tapiolassa ostoksilla. Kotiseutukirjallisuutta parhaimmillaan!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Anja Snellman: Antautuminen (2015)

Aivan ensimmäiseksi rakkaudentunnustus nykyiselle kotikirjastolleni! Asun Tukholman eteläpuolella kunnassa, joka kuuluu suomen kielen hallintoalueeseen ja niinpä myös kunnan kirjasto on velvoitettu hankkimaan suomenkielistä kirjallisuutta.

Käytännössä homma toimii näin: näen elokuussa kirjakaupassa Suomessa Anja Snellmannin uuden kirjan, en raaski ostaa kirjaa mutta laitan viestin kotikirjastoon, että tämän kirjan haluaisin. Muutaman viikon päästä saan viestin takaisin, että kirja on nyt hankittu ja odottaa minua lähimmässä kirjastossa. Kätevää!!

Sitten itse kirjaan. Anja Snellman ei saa minulta rakkaudentunnustusta mutta jotain meidän välillämme on. Olen lukenut melkein koko hänen tuotantonsa, osan kirjoista kahteenkin kertaan. Anja on useimmiten vähän ärsyttävä kaikessa itsetietoisuudessaan mutta kuitenkin sieltä hänen kirjoistaan löydän lähes aina jotain johon samastua. Todennäköisesti olen itsekin aika ärsyttävä ja itsetietoinen...

Tämä uusi kirja ei ollut poikkeus. Huokailin vähän väliä, että pitääkö sinun Anja mainita se Herman Hesse joka välissä mutta sitten tuli taas kohta joka oli niin minua. Erityisesti avioliiton kuvaus ja Anjan - yliherkän - raivoaminen perheelleen kun kotona ei ollut siistiä ja täydellistä järjestystä Anjan palattua kotiin reissuiltaan. Sama kohtaus toistuu meillä tasaisin väliajoin. Anja pukee sanoiksi täydellisesti sen mikä minuakin vaivaa aina silloin tällöin: "riitahakuisuus kuormittuessa".

Anja on vähän kuin se ärsyttävä isosisko, jota kuitenkin kuuntelee kun onhan se nähnyt maailmaakin niin paljon enemmän. Täysiä pisteitä en tällekään kirjalle anna mutta tiedän, että kun Anjan seuraava kirja ilmestyy niin täältä lähtee taas viesti kotikirjastolle.