Mari Karlsson - Elämää kirjojen keskellä

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tässä on viime päivinä ollut niin kiirettä toisen intohimoni eli kuorolaulun kanssa joten kirjat ovat jääneet taka-alalle. Tämän kirjan luin jo kuukausi sitten ja kirjakin on palautettu kirjastoon ilman, että ehdin sitä sen kummemmin mielessäni jäsentää mutta Jaan Krossista pystyisin kirjoittamaan vaikka pienen esseenkin joten tässä: Jotkut kirjailijat tulevat vuosien mittaan niin läheisiksi, että uuden kirjan aloittaessaan tuntuu kuin tapaisi vanhan ystävän. Jaan Krossin löysin elämääni 90-luvun alussa opiskellessani pari vuotta viron kieltä. Luin häneltä kaiken minkä käsiini sain ja kirjahyllyssä oli jo vaikuttava rivi Krossia kunnes muuttaessani Tukholmaan vein suuren osan kirjoistani divareihin. Vinkkinä muuten: älkää koskaan luopuko lempikirjoistanne vaikka olisi minkälainen tilanpuute, niihin iskee takuuvarmasti jossain vaiheessa uudestaan lukuhimo ja sitten harmittaa! Luulinkin jo lukeneeni Krossini mutta nyt kotikirjastossa käydessäni ja piskuista suomen kirjallisuu...

Hannu Mäkelä on Jaan Krossin ohella niitä kirjailijoita, joilta voisin lukea ihan mitä vain. Mäkelän kieli on pehmeää, runollista mutta samalla hyvin konkreettista ja välillä aina yllättävää. Kirjastosta löysin ilokseni Mäkelän satukirjan ja päätin, että nyt tutustutetaan myös tytär Mäkelän kirjalliseen maailmaan. Kirja lojui pinossa pitkään mutta aina kun ehdotin sitä 6veelle hän sanoi vain topakasti "ei". Kunnes sitten yhtenä iltana sain sen ujutettua mukaan ja aloin kylmästi vain lukea. Tytär oli heti mukana. Teksti on vanhaa tuttua Mäkelää, kaunista ja istuu hyvin suuhun ääneen luettaessa. Tarinassa tapahtuu sopivan paljon, vähän jänniäkin asioita, mutta Mäkelä luo tekstiin myös suvantopaikkoja jolloin voi hengähtää. Sanat innoittavat lapsen kyselemään ja ihmettelemään. Tytär on erityisen ihastunut Marika Maijalan kuvitukseen ja joka ilta hän ihmettelee sitä, miten noin kauniita kuvia onkin joku osannut piirtää. Tänään luemme sadun lopun ja saamme tietää pääsevä...