Mrs Karlsson lukee...

Tänä viikonloppuna korona tuli sitten näköetäisyydelle. Työtoverini K., joka jäi eläkkeelle pari vuotta sitten, menehtyi lauantaina koronavirukseen. Me etätyöläiset yritämme koota itsemme kukin oman keittiönpöytämme ääressä mutta juuri tänä aamuna olisi ollut suuri tarve nähdä työkaverit siellä tutun kahviautomaatin luona. Samalla muuten kun kirjoitan tätä kuulen Ruotsin radion uutisista, että ainakin yksi lääke Covid-19-virusta vastaan on jo hyvässä vaiheessa ja lupaavia tuloksia on saatu. Lääke voisi olla jo käytössä muutaman kuukauden kuluessa, joten yritetäänpä pysyä tolpillamme siihen asti! Ja uutta lääkettä odotellessa mikä olisikaan mukavampaa ajanvietettä kuin lukeminen. Sain nyt viikonloppuna vihdoin koottua ajatuksiani sen verran, että lukeminenkin onnistui. Ja koska kirjastot ovat edelleen auki täällä Ruotsissa niin kirjapula tuskin pääsee yllättämään. Ongelma, vaikkakin miellyttävä sellainen, on lähinnä se, että nyt on taas ilmestynyt iso kasa mielenkiintoisia kirjo

Kuolema ei kysele aikaa tai paikkaa kun päättää soittaa. Se soittaa aamuviideltä ja ilmoittaa, että F. on kuollut auto-onnettomuudessa. Tai istuessani junassa matkalla kotiin mukavan viikonloppureissun päätteeksi se lähettää tekstiviestin - M. on saanut aivoverenvuodon ja puolen vuoden kuluttua M. olisi poissa kokonaan. Tai helteisenä kesäpäivänä lomalla Berliinissä, seisoessani vilkkaassa kadunkulmauksessa, Kuolema soittaa ja ilmoittaa, että E. on kuollut sydänkohtaukseen. Äitini kohdalla Kuolema kenties ajatteli, että annetaan nyt hiukan armonaikaa. Niinpä se soitti eräänä aurinkoisena kevätpäivänä klo 10 aamulla ja ilmoitti, että kohta hän tulee mutta muutaman tunnin saatte armonaikaa. Että ehdit sieltä ulkomailta äitisi kuolinvuoteelle. Ja niin ehdinkin, sain jätettyä jäähyväiset, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Useimmat kai miettivät, mistä kuollut muistetaan tai miten kuollut meissä elää? Minun päässäni kysymykset ovat tällaisia: Missä muodossa äitiä pitäisi

Pari viikkoa sitten sain päätökseen kirjan, joka on todennäköisesti merkittävin kirja jonka tulen elämäni aikana koskaan lukemaan. Ja vain viikkoa myöhemmin huomaan olevani tilanteessa, joka vaikkakaan se ei missään nimessä muistuta lukemassani kirjassa vallinneita olosuhteita niin monin tavoin kuitenkin kuvastaa niitä tunteita, jotka itselläni on tällä hetkellä. Nu tar vi det sista brödet och inte förrän på torsdag kommer nya kuponger; vi har slut på potatisen och de gamla kupongerna får vi ingenting på. Jag vet inte hur det skall bli. (17.07.1942) Perunat eivät sentään ole lopussa ja tuskin tulevat loppumaankaan mutta kysymys kuuluu: "Miten tässä mahtaa käydä?". Korona on sulkenut meidät kotiin, josta voimme toki poistua mutta jokainen ulkopuolinen reissu pitää miettiä tarkkaan. Onko tarpeellinen asiointi? Kuinka paljon paikalla on muita ihmisiä? Onko paikka edes auki? Olen tällä hetkellä määrätty tekemään työni etätyönä ainakin neljä viikkoa eteenpäin. Samalla tei

Nyt teen jotain todella epäreilua. Aion verrata kahta kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa muuta kuin, että satuin lukemaan kirjat peräjälkeen ja osittain lomittain. Ja että molemmissa kirjoissa on kertojana nainen. Ja että molemmilla on hankala sekä isä- että äitisuhde. No, ymmärrätte nyt ehkä kuitenkin  miksi tuli halu verrata kirjoja keskenään... But I think I know so well the pain we children clutch to our chests, how it lasts our whole lifetime, with longings so large you can't even weep. (Lucy Barton) Kirjojen päähenkilöt Lucy ja Jane ovat luonteiltaan hyvin erilaisia. Lucy Bartonia kuvailisin harkitsevaksi, sopeutuvaksi ja lähiympäristöään tarkkailevaksi. Jane Käsmä taas on kyyninen, suulas, avoin uusille kokemuksille vaikkakin perusnegatiivinen sävy värittää hänen elämäänsä. Elisabeth Stroutin Lucy oli helppo lukukaveri mutta Anna-Leena Härkösen Jane taas suorastaan ärsyttävä. Lucy on kirjailija, kuten kirjan kuluessa käy ilmi. Hän ei tuo ammatt