mitä me voimme toisillemme antaa.
Tällä sitaatilla Eeva Kilpi aloittaa sota-ajan muistelmiensa ensimmäisen osan. Itse evakkoperheen jälkeläisenä tunnistan tuon moton myös oman perheeni historiasta. Kun ne nyssäkät ja mööpelit jäivät aikoinaan Viipuriin, kahteenkin otteeseen, niin mitä meillä on jäljellä enää kuin toisemme ja yhdessä vietettävä aika.
Eeva Kilpi kantaa mukanaan lapsuudestaan sitä arvokkainta. Mielessä on muistoja - vaikka osin hajanaisiakin - mutta niistä muodostuu lukijan eteen kokonainen maailma. Kilpi saa muutamin fraasein maalattua tunnelmakuvia "luovutetusta maasta", jossa perhe ja suku eli tiiviissä vuorovaikutuksessa.
On kesä. On hellepäivä. Isä ja mummi kulkevat verkkaisesti, silloin osattiin vielä se taito. Molemmilla on kädet selän takana niin kuin kuninkaallisilla valokuvissa. He kulkevat rinnakkain edellä, minä heidän perässään.
Mutta sitten tulee sota, jota on jo pidempään uumoiltu vaikka ei ihan täysin uskottu sen mahdollisuuteen. Muistin kätköistä palautuu lapsen muistoja, arkipäivän tapauksia, tunnelmia, lehtiotsikoita. Kilpi tosin epäilee välillä omaa muistiaan, varsinkin kuluneen ajan osalta. Ja toteaa välillä suoraan "Ei mielikuvan häivää. Miten muisti valitsee, minkä säilyttää, minkä pyyhkii pois?"
Mutta tallessa muistissa ovat tietysti ne lapselle tärkeät tapahtumat - kuinka eläimille kävi sodan jaloissa ja kuinka Eeva pääsi mummin mukana todistamaan nuorentädin sota-ajan häitä. Mutta myös pelko on jäänyt mieleen.
Noina aikoina minä luultavasti ensimmäisen kerran aloin pohtia, miten hätätilassa saisi itsensä hengiltä, ettei tarvitsisi kärsiä eikä joutua Siperiaan.
Yllättävän vähän Kilpi kuitenkin kertoo suoranaisesta pelosta. Ilmahyökkäyksien aikanakin hän lapsen muistinsa mukaan piti suorastaan kunnia-asiana käyttäytyä rauhallisesti ja pelottomasti.
Kilpi on kirjoittanut tämän muistelmasarjansa yli 40 vuotta itse tapahtumien jälkeen joten kirjassa on mukana myös paljon iän mukanaan tuomaa etäisyyttä. Kirjailija pohtii miten lapsuudenajan tapahtumat ovat vaikuttaneet myöhempään elämään. Ja kirjailijan tavoin olen myös taipuvainen uskomaan, että tuon ajan traumat ja tunnelmat tallentuivat solumuistiin. Ehkä sitä myöten myös meille jälkipolville?
Epäilen että kiintymykseni pakattuihin tavaroihin, myyskiin ja nyytteihin on peräisin tuolta ajalta, vaikka saattaa se liittyä muihinkin vaiheisiin, niitähän on ollut monia samantapaisia jälkeenpäinkin. Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla.
Kirja oli minulle evakon lapselle mielenkiintoinen lukea. Isäni oli Kilpeä kolme vuotta nuorempi joten haluan kuvitella, että tämän kirjan avulla ymmärtäisin paremmin myös isäni lapsuutta. Olen aina ihmetellyt miten perheeni selvisi sodasta niinkin selväjärkisinä kuin selvisi (vaikkakin isoäitini kärsi myöhemmin masennuksesta) mutta Kilpikin puhuu ajanhengestä joka kannusti kansaa yhtenäisyyteen ja uhrautumiseen. Tuskan kollektiivisuus auttoi kestämään.
Meihin koski kovasti, mutta se ei kaatanut meitä. Me emme kaatuneet edes rauhaan, vaikka koville otti.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!