Siirry pääsisältöön

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma (1989)

Aika on arvokkainta
mitä me voimme toisillemme antaa.

Tällä sitaatilla Eeva Kilpi aloittaa sota-ajan muistelmiensa ensimmäisen osan. Itse evakkoperheen jälkeläisenä tunnistan tuon moton myös oman perheeni historiasta. Kun ne nyssäkät ja mööpelit jäivät aikoinaan Viipuriin, kahteenkin otteeseen, niin mitä meillä on jäljellä enää kuin toisemme ja yhdessä vietettävä aika.

Eeva Kilpi kantaa mukanaan lapsuudestaan sitä arvokkainta. Mielessä on muistoja - vaikka osin hajanaisiakin - mutta niistä muodostuu lukijan eteen kokonainen maailma. Kilpi saa muutamin fraasein maalattua tunnelmakuvia "luovutetusta maasta", jossa perhe ja suku eli tiiviissä vuorovaikutuksessa.

On kesä. On hellepäivä. Isä ja mummi kulkevat verkkaisesti, silloin osattiin vielä se taito. Molemmilla on kädet selän takana niin kuin kuninkaallisilla valokuvissa. He kulkevat rinnakkain edellä, minä heidän perässään.

Mutta sitten tulee sota, jota on jo pidempään uumoiltu vaikka ei ihan täysin uskottu sen mahdollisuuteen. Muistin kätköistä palautuu lapsen muistoja, arkipäivän tapauksia, tunnelmia, lehtiotsikoita. Kilpi tosin epäilee välillä omaa muistiaan, varsinkin kuluneen ajan osalta. Ja toteaa välillä suoraan "Ei mielikuvan häivää. Miten muisti valitsee, minkä säilyttää, minkä pyyhkii pois?"

Mutta tallessa muistissa ovat tietysti ne lapselle tärkeät tapahtumat - kuinka eläimille kävi sodan jaloissa ja kuinka Eeva pääsi mummin mukana todistamaan nuorentädin sota-ajan häitä. Mutta myös pelko on jäänyt mieleen.

Noina aikoina minä luultavasti ensimmäisen kerran aloin pohtia, miten hätätilassa saisi itsensä hengiltä, ettei tarvitsisi kärsiä eikä joutua Siperiaan.

Yllättävän vähän Kilpi kuitenkin  kertoo suoranaisesta pelosta. Ilmahyökkäyksien aikanakin hän lapsen muistinsa mukaan piti suorastaan kunnia-asiana käyttäytyä rauhallisesti ja pelottomasti.

Kilpi on kirjoittanut tämän muistelmasarjansa yli 40 vuotta itse tapahtumien jälkeen joten kirjassa on mukana myös paljon iän mukanaan tuomaa etäisyyttä. Kirjailija pohtii miten lapsuudenajan tapahtumat ovat vaikuttaneet myöhempään elämään. Ja kirjailijan tavoin olen myös taipuvainen uskomaan, että tuon ajan traumat ja tunnelmat tallentuivat solumuistiin. Ehkä sitä myöten myös meille jälkipolville?

Epäilen että kiintymykseni pakattuihin tavaroihin, myyskiin ja nyytteihin on peräisin tuolta ajalta, vaikka saattaa se liittyä muihinkin vaiheisiin, niitähän on ollut monia samantapaisia jälkeenpäinkin. Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla.

Kirja oli minulle evakon lapselle mielenkiintoinen lukea. Isäni oli Kilpeä kolme vuotta nuorempi joten haluan kuvitella, että tämän kirjan avulla ymmärtäisin paremmin myös isäni lapsuutta. Olen aina ihmetellyt miten perheeni selvisi sodasta niinkin selväjärkisinä kuin selvisi (vaikkakin isoäitini kärsi myöhemmin masennuksesta) mutta Kilpikin puhuu ajanhengestä joka kannusti kansaa yhtenäisyyteen ja uhrautumiseen. Tuskan kollektiivisuus auttoi kestämään.

Meihin koski kovasti, mutta se ei kaatanut meitä. Me emme kaatuneet edes rauhaan, vaikka koville otti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…