Siirry pääsisältöön

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä (1997)


Nyt otetaan Ilkka Remes haltuun! Vuorossa on Remeksen esikoisromaani vuodelta 1997, Pääkallokehrääjä. Kirjan takakansi lupaa todella kutkuttavan asetelman - Suomi on ollut toisesta maailmansodasta lähtien  Neuvostoliiton miehittämä Suomen Demokraattinen Tasavalta mutta Tukholmassa asuva suomalaisemigrantti ja liikemies Heikki Ervasti on keksinyt keinon jolla vapauttaa Suomi. Remes käyttää tässä esikoisessa paljolti samoja aineksia kuin ensimmäisessä lukemassani remeksessä, Ruttokellot. Kuningasajatuksen saanut mies, jolla on myös rahaa toteuttaa suunnitelmansa. Paljon aseita, autoja ja lentokoneita.

Jostain syystä näin tarinan mielessäni elokuvana eikä minä tahansa elokuvana vaan aitona Renny Harlin/Markus Selin-tuotantona! Tässähän on kaikki tyypilliset ainekset: autonrenkaiden kirskuntaa, aseiden räiskintää, isänmaallista paatosta (jääkärimarssi-soundtrack), yksiulotteisia naishahmoja ja tönkkö dialogi. Näin sieluni silmin jopa yhden slow motion- kohtauksen kun M15-ryhmä tekee rynnäkön terroristien alppitaloon. Ei muuta kuin elokuvantekoon, pojat!

Oikeastaan tällaisen humanisti-feministin ei pitäisi lukea yhden yhtä Ilkka Remestä. Eikä varsinkaan kirjoittaa niistä blogipostauksia. Sillä ennemmin tai myöhemmin on pakko ottaa puheeksi tämä lajiille tyypillinen heikkous: naiskuva. Aika monta huokausta ja kulmakarvankohotusta sain suorittaa tämän Remeksen esikoisromaanin aikana. Ja lopulta oli todettava, että kirjan takakannen lupaaman "elävän henkilökuvauksen" on pakko tarkoittaa autojen kuvausta joka oli huomattavasti monisyisempää kuin naishenkilöiden kuvaus.

Musta Tšaika kääntyi kovalla vauhdilla tihkusateiselle Dzeržinskikadulle kori kallistuen ja renkaat vinkuen. Auto pysähtyi keula niiaten Dzeržinskiaukion laidalla olevan korttelinkokoisen uusklassisen rakennuksen eteen. Kuljettaja loikkasi ulos, avasi takaoven ja veti kätensä lippaan.

Mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön ja jos aion remeksiä lukea enemmänkin niin saan luvan oppia nauttimaan autojen ja aseiden vivahteikkaasta kuvauksesta. Mutta täytyy kuitenkin jälleen kerran todeta, että Remes osaa juonenkuljetuksen ja cliffhangereiden rakentamisen. En kai muuten olisi lukenut tätäkin kirjaa lähestulkoon yhdeltä istumalta.

Mutta tuli nyt mieleeni, että onkohan olemassa jännityskirjallisuutta jota tällainen naisihminenkin voisi lukea ilman myötähäpeän punaa poskillaan...?

**
Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä
WSOY 1997
Kirjastokappale

Kommentit

  1. Olen jokusen Remeksen kirjan aikoinaan lukenut, ja tuon naiskuvauksen kömpelyyden kyllä muistan. Oletko kokeillut Alex Lemaitren Camille Verhoeven -dekkareita? Ne ovat niin kiihkeätempoisia, että käyvät jännäreistä. Olen lukenut osat Alex ja Camille, ja sarjan aloittava osa Irene suomennettiin juuri. Aivan huippujännitystä, tykkäsin tosi paljon. Henkilökuvaus on mielestäni jonkin verran vivahteikkaampaa kuin Remeksellä. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos vinkistä, kokeilenpa niitä! Kun nyt pitkästä aikaa luin jännärin niin muistin, että itse asiassahan tykkään genrestä ja olen kaivannut kunnon jännityskirjallisuutta. Nuorempana näitä tuli luettua viimeksi...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…