Anja Snellmanin uusin saa minut hieman nostalgiseksi. Edellinen kirja Antautuminen oli nimittäin ihan ensimmäinen blogipostaukseni! Aloitin silloin kehumalla kirjastojani täällä Tukholmassa ja näin haluan tehdä myös tällä kertaa. Kuulin Anja Snellmanin puhuvan kirjastaan Turun kirjamessuilla ja pistinkin saman tien hankintapyynnön kotikirjastoni suomenkieliselle kirjastonhoitajalle. Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin, kirja on kädessäni.
Snellman kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla todella mielenkiintoa herättävästi. Ymmärsin että kirja olisi monitasoinen, niinkuin onkin mutta kirja on ennen kaikkea kirja - Anja Snellmanista... Tai siitä Snellmanin näköisestä kirjailija-terapeutista, jolla on talo Kreetalla, kaksi tytärtä ja avioero. Eikä siinä mitään, kirja on kiinnostava ja teksti miellyttävää luettavaa mutta ennakko-odotuksissani odotin kirjalta jotain paljon enemmän.
Snellmanin teksti on täydellisen kaunista, harkittua, symmetristä ja loppuunajateltua. Siinä on myös sen heikkous - tekstistä on vaikea saada otetta koska siinä ei ole pienintäkään merkkiä rosoisuudesta. Kirjassa kuvattu kirjailijan perhe kirmaa Kreetan hiekkarannoilla kuin matkatoimiston tv-mainoksessa ja kirjailija itse syö olohuoneessaan paljaat jalat lasipöydän päällä artisokansydämiä ja Kalamatas-oliiveja "Kalamakin Sofian savipajan sinivalkoisilta lautasilta" - klassinen instagram-lavastus! Hetken leikin ajatuksella, että kirjailijapariskunnan nimet olisivatkin Eila ja Rampe (tulkitkaa tämä kunnianosoituksena Sinikka Nopolalle!) satunimiltä kuulostavien Tindran ja Edin sijaan.
Ile Zorbas Ojanen, joka lienee tarkoitettu kirjan päähenkilöksi, jää aika haaleaksi vaikka paikoin häntä kuvataankin rankan realistisesti. Mutta kaikki tämä nähdään kirjan minän silmin ja Ile jää harmi kyllä statistin rooliin. Olen toisaalta todella vaikuttunut siitä kuinka paljon Snellman saa tähän pieneen, 143-sivuiseen kirjaansa mahtumaan tasoja ja aineksia joista kaikista voisi kirjoittaa monen monta uutta kirjaa. Kertojaminän kokema keskenmeno on yksi koko kirjan läpikantavia aiheita ja siitä Snellman kirjoittaa kauniisti ja kaihoisasti. Mutta jälleen kerran jään ihmettelemään miksi se ei minua kosketa...
Pidin kirjan laiva-symboliikasta - kuinka huumeklinikan nimi on Titanic samalla kun kertojaminä seuraa upean Karibian-risteilijän valmistumista ja lopulta sen ylvästä liukumista pois telakalta. Joidenkin laiva uppoaa, toisilla se kantaa pitkälle.
Telakka kumisee, aluksen sydänäänet kiihtyvät, neitsytmatka lähestyy päivä päivältä. Naapurihuoneessa Titanicin uusi diakoni harjoittelee pian eläkkeelle jäävän papin kanssa joululauluja. Olen pitänyt nuorelle diakonille suomi-nisti-suomi-kielenopetusta. Opareita, teloja, barbeja, hän on toistanut perässäni ja painanut mieleensä millaisista substansseista on kysymys.
**
Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016
Kirjastokappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!