Anja Snellman: Lähestyminen (2016)

Anja Snellmanin uusin saa minut hieman nostalgiseksi. Edellinen kirja Antautuminen oli nimittäin ihan ensimmäinen blogipostaukseni! Aloitin silloin kehumalla kirjastojani täällä Tukholmassa ja näin haluan tehdä myös tällä kertaa. Kuulin Anja Snellmanin puhuvan kirjastaan Turun kirjamessuilla ja pistinkin saman tien hankintapyynnön kotikirjastoni suomenkieliselle kirjastonhoitajalle. Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin, kirja on kädessäni.

Snellman kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla todella mielenkiintoa herättävästi. Ymmärsin että kirja olisi monitasoinen, niinkuin onkin mutta kirja on ennen kaikkea kirja - Anja Snellmanista... Tai siitä Snellmanin näköisestä kirjailija-terapeutista, jolla on talo Kreetalla, kaksi tytärtä ja avioero. Eikä siinä mitään, kirja on kiinnostava ja teksti miellyttävää luettavaa mutta ennakko-odotuksissani odotin kirjalta jotain paljon enemmän.

Snellmanin teksti on täydellisen kaunista, harkittua, symmetristä ja loppuunajateltua. Siinä on myös sen heikkous - tekstistä on vaikea saada otetta koska siinä ei ole pienintäkään merkkiä rosoisuudesta. Kirjassa kuvattu kirjailijan perhe kirmaa Kreetan hiekkarannoilla kuin matkatoimiston tv-mainoksessa ja kirjailija itse syö olohuoneessaan paljaat jalat lasipöydän päällä artisokansydämiä ja Kalamatas-oliiveja "Kalamakin Sofian savipajan sinivalkoisilta lautasilta" - klassinen instagram-lavastus! Hetken leikin ajatuksella, että kirjailijapariskunnan nimet olisivatkin Eila ja Rampe (tulkitkaa tämä kunnianosoituksena Sinikka Nopolalle!) satunimiltä kuulostavien Tindran ja Edin sijaan.

Ile Zorbas Ojanen, joka lienee tarkoitettu kirjan päähenkilöksi, jää aika haaleaksi vaikka paikoin häntä kuvataankin rankan realistisesti. Mutta kaikki tämä nähdään kirjan minän silmin ja Ile jää harmi kyllä statistin rooliin. Olen toisaalta todella vaikuttunut siitä kuinka paljon Snellman saa tähän pieneen, 143-sivuiseen kirjaansa mahtumaan tasoja ja aineksia joista kaikista voisi kirjoittaa monen monta uutta kirjaa. Kertojaminän kokema keskenmeno on yksi koko kirjan läpikantavia aiheita ja siitä Snellman kirjoittaa kauniisti ja kaihoisasti. Mutta jälleen kerran jään ihmettelemään miksi se ei minua kosketa...

Pidin kirjan laiva-symboliikasta - kuinka huumeklinikan nimi on Titanic samalla kun kertojaminä seuraa upean Karibian-risteilijän valmistumista ja lopulta sen ylvästä liukumista pois telakalta. Joidenkin laiva uppoaa, toisilla se kantaa pitkälle.

Telakka kumisee, aluksen sydänäänet kiihtyvät, neitsytmatka lähestyy päivä päivältä. Naapurihuoneessa Titanicin uusi diakoni harjoittelee pian eläkkeelle jäävän papin kanssa joululauluja. Olen pitänyt nuorelle diakonille suomi-nisti-suomi-kielenopetusta. Opareita, teloja, barbeja, hän on toistanut perässäni ja painanut mieleensä millaisista substansseista on kysymys.

**
Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016
Kirjastokappale

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Lue lisää

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista. Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lue lisää

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua. Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...