Anja Snellman: Lähestyminen (2016)

Anja Snellmanin uusin saa minut hieman nostalgiseksi. Edellinen kirja Antautuminen oli nimittäin ihan ensimmäinen blogipostaukseni! Aloitin silloin kehumalla kirjastojani täällä Tukholmassa ja näin haluan tehdä myös tällä kertaa. Kuulin Anja Snellmanin puhuvan kirjastaan Turun kirjamessuilla ja pistinkin saman tien hankintapyynnön kotikirjastoni suomenkieliselle kirjastonhoitajalle. Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin, kirja on kädessäni.

Snellman kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla todella mielenkiintoa herättävästi. Ymmärsin että kirja olisi monitasoinen, niinkuin onkin mutta kirja on ennen kaikkea kirja - Anja Snellmanista... Tai siitä Snellmanin näköisestä kirjailija-terapeutista, jolla on talo Kreetalla, kaksi tytärtä ja avioero. Eikä siinä mitään, kirja on kiinnostava ja teksti miellyttävää luettavaa mutta ennakko-odotuksissani odotin kirjalta jotain paljon enemmän.

Snellmanin teksti on täydellisen kaunista, harkittua, symmetristä ja loppuunajateltua. Siinä on myös sen heikkous - tekstistä on vaikea saada otetta koska siinä ei ole pienintäkään merkkiä rosoisuudesta. Kirjassa kuvattu kirjailijan perhe kirmaa Kreetan hiekkarannoilla kuin matkatoimiston tv-mainoksessa ja kirjailija itse syö olohuoneessaan paljaat jalat lasipöydän päällä artisokansydämiä ja Kalamatas-oliiveja "Kalamakin Sofian savipajan sinivalkoisilta lautasilta" - klassinen instagram-lavastus! Hetken leikin ajatuksella, että kirjailijapariskunnan nimet olisivatkin Eila ja Rampe (tulkitkaa tämä kunnianosoituksena Sinikka Nopolalle!) satunimiltä kuulostavien Tindran ja Edin sijaan.

Ile Zorbas Ojanen, joka lienee tarkoitettu kirjan päähenkilöksi, jää aika haaleaksi vaikka paikoin häntä kuvataankin rankan realistisesti. Mutta kaikki tämä nähdään kirjan minän silmin ja Ile jää harmi kyllä statistin rooliin. Olen toisaalta todella vaikuttunut siitä kuinka paljon Snellman saa tähän pieneen, 143-sivuiseen kirjaansa mahtumaan tasoja ja aineksia joista kaikista voisi kirjoittaa monen monta uutta kirjaa. Kertojaminän kokema keskenmeno on yksi koko kirjan läpikantavia aiheita ja siitä Snellman kirjoittaa kauniisti ja kaihoisasti. Mutta jälleen kerran jään ihmettelemään miksi se ei minua kosketa...

Pidin kirjan laiva-symboliikasta - kuinka huumeklinikan nimi on Titanic samalla kun kertojaminä seuraa upean Karibian-risteilijän valmistumista ja lopulta sen ylvästä liukumista pois telakalta. Joidenkin laiva uppoaa, toisilla se kantaa pitkälle.

Telakka kumisee, aluksen sydänäänet kiihtyvät, neitsytmatka lähestyy päivä päivältä. Naapurihuoneessa Titanicin uusi diakoni harjoittelee pian eläkkeelle jäävän papin kanssa joululauluja. Olen pitänyt nuorelle diakonille suomi-nisti-suomi-kielenopetusta. Opareita, teloja, barbeja, hän on toistanut perässäni ja painanut mieleensä millaisista substansseista on kysymys.

**
Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016
Kirjastokappale

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Lue lisää

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin Kiltti tyttö -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään enemmän tai vähemmän...

Lue lisää

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille! Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Lue lisää

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...