lauantai 24. kesäkuuta 2017

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa


"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili."

Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel.

Tekstin sävy on käsin kosketeltavan apea - elämä on loppuvaiheessaan ja on tilinpäätöksen aika. Kirjojen välillä on kuitenkin suuri ero sillä ensimmäisessä kirjassa Otto on enemmän kiinni nykyajassa ja haaveilee romanssista Tuulan kanssa kun taas toisessa kirjassa Otto on syvällä menneisyydessä ja tarinan kulku on välillä täysin pysähdyksissä. Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää, Otto käy nukutettuna ollessaan kuoleman portilla katsomassa miltä toisella puolella näyttää ja kokee sanoinkuvaamattoman rauhan. Herättyään nukutuksesta hän tuntee elämän ilon palaavan ja tarina päättyy työhuoneeseen, jossa Otto suunnittelee uuden työtuolin hankkimista.

Claes Andersson on minulle tuttu henkilö ja arvostan suuresti hänen humaania ihmiskäsitystään jota hän toi voimakkaasti esille toimiessaan poliitikkona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin hänen tekstejään. Olen samalla kertaa sekä liikuttunut että hämmentynyt. Vanhuus ei ole suinkaan niin auvoista ja herttaista kuin eläkevakuutusten mainoksissa annetaan ymmärtää ja Andersson ei sievistele kuvatessaan Oton fyysisia vaivoja. Juuri fyysisen kunnon rapautuminen tuntuu olevan se eniten Anderssonia järkyttänyt vanhuuden "sivuoire".

Kirjojen ilmestymisen välillä on muutama vuosi ja selvästikikin idea toisesta osasta on syntynyt vasta myöhemmin. Niinpä kirjaparia on vaikea arvioida kokonaisuutena sillä teksteissä on paljon epätasaisuutta ja päällekkäisyyttäkin. Ja varsinkin toisesta osasta löytyy myös paljon tyhjäkäyntiä mikä hidastaa lukemista. Mutta jos malttaa olla ärsyyntymättä sekavasta rakenteesta saa ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Tällaiselle keski-ikäiselle kirjat toimivat kurkistusaukkona edessä häämöttävään vanhuuteen. Näkymä ei ole aivan lohduton mutta ehkä kuitenkin hyvä varautua pahimpaan?

"Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"

**
Claes Andersson: Oton elämä. Aikalaisromaani
Suomennos: Liisa Ryömä
WSOY 2011

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans
Förlaget 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Lukumaraton - Yrsa Sigurdardottir: Kolmas merkki


Perjantai klo 23.08
Lukumaraton goes dekkariviikko ja koska huomenna varsinaisena maratonpäivänä vietetään Islannin kansallispäivää niin valitsin luku-urakakseni islantilaisen Yrsa Sigurdadottirin dekkarisarjan ensimmäisen osan. En siis ole haalinut mitään kirjakasoja tälle ensimmäiselle lukumaratonilleni vaan tarkoitus on ehtiä lukea nämä 380 sivua ennen lauantai-iltaa klo 23.08.

34 minuuttia myöhemmin...
Ei auta, uni vie voiton. Mutta murha on saatu tehtyä ja kirjan sankaritar, asianajaja Thóra on siirtynyt ohjaksiin. Thóra on rahavaikeuksista kärsivä kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka saa murhatun perheeltä rahakkaan tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Perhe ei nimittäin usko, että poliisin pidättämä mies on oikea syyllinen. Paikalle saapuu myös saksalaisperheen asiainhoitaja Matthew.  Ja arvaanko oikein, että ilmassa on jo aavistus romanssista?

Lauantai klo 9.38
Maratonia viivästytti se, että piti viedä lapsi aamulla kesäleiribussille. Mutta sen jälkeen sainkin sitten istuskella kaikessa rauhassa kahvilassa aamukahvilla. Kirja etenee vauhdikkaasti - Thóran ja Matthew'n välillä kipinöi niin, että veikkaisin tästä jonkun suhteen syntyvän ennen sivua 300. Murhatutkimukset menevät siinä sivussa omalla painollaan, kirjailija selvästikin keskittyy tässä alkuosassa luomaan jännitettä pääparin välille. Mutta taustalla häämöttää tumma pilvi - mikä mahtaa painaa Thóran teini-ikäistä Gylfi-poikaa?



Klo 15.25
Takapihan aurinkotuolissa vyyhti lähtee sitten purkautumaan. Thóra ja Matthew haastattelevat murhatun saksalaispojan Haraldin - murhatun tavoin noituudesta kiinnostunutta - ystäväpiiriä ja epäiltyjä tulee oitis muutama lisää. Lisäksi he lähtevät tutkimaan Haraldin viimeisiä reittejä, yöpyvät hotellissa ja sivulla 291 Thóra sitten löytää itsensä Matthew'n sängystä. Nyt ei siis tarvitse enää jännittää tuota vaan voi keskittyä arvaamaan kuka mahtoi rituaalimurhata Haraldin? Gylfi soittaa myös äidilleen ja kertoo haluavansa puhua tämän kanssa heti kun äiti tulee takaisin kotiin.

Klo 21.00 Grande finale! Lukemiseen tuli tauko kun innostuin soittamaan pianoa ja nyt pitää kiirehtiä, että ehdin lukea jäljellä olevat 90 sivua. Lukemistani tahdittaa tv:ssä soittavat Berliinin filharmoonikot.

Klo 23.36
Tiukille veti, varsinkin kun mies alkoi katsoa tv:stä Woody Allen -elokuvaa jota piti minunkin sivusilmällä vilkuilla. Murhaaja saatiin kuitenkin lopulta selvitettyä kuin myös Gylfiä painanut ongelma.

Yrsa Sigurdadottirin suomeksikin ilmestynyt "Kolmas merkki" on islantilaiskirjailijan dekkarisarjan avausromaani. Parasta kirjassa oli Thóra ja Islanti, joka tämän kirjan ilmestyessä oli vielä keskellä pankki- ja kiinteistöalan kuumia vuosia. Tässä kävi itse asiassa samoin kuin Leena Lehtolaisen dekkareissa, joissa itse rikokset ovat aika tylsiä mutta kirjoja tulee luettua pelkästään Maria Kallion ja Espoon kuvauksen vuoksi. Thóra on sympaattinen dekkarihahmo ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä hahmo kehittyy sarjan edetessä!

**

Kiitokset Kirjokansi-blogin Hannalle tämänkertaisen lukumaratonin emännöinnistä!

**
Yrsa Sigurdardottir: Det tredje tecknet
Käännös ruotsiksi: Ylva Hellerud
Damm förlag 2006
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin


Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeni etenee ja vuorossa on kirja, jossa kokemuksistaan kertoo Suomeen muuttanut ulkomaalainen. Umayya Abu-Hannan kirja huomioitiin iltapäivälehdissäkin eikä syyttä - tunnen suurta myötähäpeää kun luen kuinka Abu-Hannan tytärtä nimitellään ihonvärinsä vuoksi. Ja ei vain sen yhden, julkisuudessakin huomioidun kerran, vaan säännöllisesti. Ymmärrän Abu-Hannaa, joka lopulta tekee päätöksen muuttaa pois Suomesta.

Lukukokemuksena kirja on hauska ja mielenkiintoinen vaikkakin tosiaan paikoin häpeän puna nousee poskille kun Abu-Hanna paljastaa synkkiä huomioitaan suomalaisuudesta. Teksti on jaettu kolmeen osaan, Abu-Hannan Suomessa viettämien vuosikymmenten mukaan, ja hän tekee todella mielenkiintoisia yhteenvetoja siitä miten Helsinki on muuttunut tänä aikana. Itse elin mukana 90-luvun Helsingissä mutta kuinka erilaiselta kaupunki näyttääkään Abu-Hannan silmin katsottuna!

Ihaillen luen kuinka Abu-Hanna ottaa uuden kotikaupunkinsa haltuunsa - opiskelee, tekee töitä aina kun niitä onnistuu jostain saamaan, opiskelee lisää ja ryhtyy poliitikoksi. Vuosikymmenet "muukalaisia" vierastavassa maassa tekevät kuitenkin kyyniseksi. Abu-Hanna tokaisee ironisesti "puuttuuko sieltä se musta ihminen" kun häntä pyydetään jäseneksi Taiteen keskustoimikuntaan, johon kaivataan "monikulttuurista näkökulmaa".  Toisaalta EU-vaaliehdokkaana Abu-Hanna ei saa käyttää titteliä "monikulttuurisuusasiantuntija", vaalilautakunnan mielestä kyseessä kun on "epäsopiva toimenkuva". Tämä ei ollut ainoa kerta kun kirjaa lukiessani pyörittelin päätäni.

Mutta kirjassa on myös paljon huumoria ja lämpöä ja Abu-Hanna kertoo avoimesti omasta elämästään. Vaikka perhe asuu kaukana niin lähellä ovat ystävät. Ja Euroopassa asuva veli, joka Suomessa käydessään näyttää Abu-Hannalle toisenlaisen Suomen:

Amsterdamissa asuva veljeni tulee käymään Helsingissä. Hän pitää kaupungista, kokee sen rennoksi ja ihmiset puheliaiksi ja ystävällisiksi. Joka kerta kun sovimme treffit ja tapaan veljeni keskustassa, hänen vieressään istuu suomalainen nainen. Suhteellisen ujo ja hyvin kohtelias veljeni istuu penkillä kuin penkillä, ja pian tulee suomalainen nuori nainen, istuu viereen, alkaa jutella ja kysellä kaikkea kaikesta. Tällainen todellisuus on minulle tuntematon.

Teksti on aika pirstaleista ja suomen kielikin välillä omintakeista mikä tosin vain vahvistaa kirjoittajan omaa ääntä ja tuo lukijan lähemmäksi Abu-Hannan persoonaa. Mutta oikolukijalla ja tekstintarkastajalla olisi ollut kyllä töitä tämän tekstin kanssa, kirjassa on nimittäin luvattoman paljon kirjoitusvirheitä. Välillä on vaikea arvata onko kyseessä kirjoittajan oma sana vai pelkästään kustantajan huolimaton työnjälki. Löysin esimerkiksi hauskan sanan "koulutuettu" mutta pitkään sitä tutkittuani totesin sen kuitenkin olevan vain painovirhe. Tai "synninkulttuuri" joka asiayhteydestä päätellen tarkoittanee "synnyinkulttuuria".  Harmillista huolimattomuutta kustantajalta!

**
Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana
Siltala 2014
Lainattu kirjastosta

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste: Maahanmuutto Suomeen
Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Ratika Kapur: The Private Life of Mrs Sharma


Helmet-lukuhaaste on nyt puolessavälissä ja tähän asti kirjojen sijoittelu listalle on sujunut ongelmitta. Olen lukenut kirjoja sen kummemmin suunnittelematta ja katsonut vasta lukemisen jälkeen mihin kohtaan kirja parhaiten sopisi. Mutta jäljellä alkaa olla kohtia, joista jo aavistelen ettei niitä täytetä ilman ennakointia. Ensimmäinen täytettävä olkoon nro 33 eli Intiasta kertova kirja.

Intia on maa, joka on minulle terra incognita kaikilla elämän osa-alueilla, myös kirjallisuudessa. Mieleen tulee ainoastaan Salman Rushdie ja hänetkin kai lasketaan enemmän brittikirjailijaksi? Onneksi kuitenkin kotikunnassani asuu paljon maahanmuuttajia ja se näkyy myös kirjaston tarjonnassa. Kävin viime käynnillä kurkistamassa englanninkielistä hyllyä, jossa silmiin osui tämä värikäs kirja. Ja bingo, tämä olikin oikea helmi!

Kirja kertoo rouva Renuka Sharman "salaisesta elämästä" ja toden totta, ihan julkisesti siitä tuskin kannattaakaan puhua. Mutta onneksi olemme me lukijat, joille rouva Sharma voi huoleti uskoutua. Renuka on 37-vuotias naimisissa oleva yhden lapsen äiti. Mies on töissä Dubaissa, jotta voisi elättää perheensä johon kuuluvat myös miehen vanhemmat. Renuka on osa-aikatyössä lääkärin vastaanottopulaisena mutta päätyö on kuitenkin olla perheenäiti 15-vuotiaalle Bobby-pojalle. Renuka tasapainoilee vanhan ja  modernin Intian murrosvaiheessa - elämä on tiukasti kaavoitettu kotitöiden ja perinteisen naisroolin mukaan mutta, kuten Renuka monta kertaa mainitsee, hän ei ole eilisen teeren tyttöjä vaan on täysin perillä kaikista nykyajan "kotkotuksista".

Työmatkallaan Renuka huomaa eräänä päivänä nuoren miehen, joka usein kulkee metrolla samaan aikaan. Lyhyt kohtaaminen johtaa kahvihetkeen ja pian Renukalla onkin jo täysi suhde meneillään. Tarina saa koomisia piirteitä kun Renuka perustelee itselleen kulloistakin harha-askelta. Kirja olkoonkin varoittavana esimerkkinä siitä millaisille harhapoluille itsepetos voi pahimmillaan johtaa!

But I am not a schoolgirl, and he knows this. I am a wife and a mother of a fifteen-year-old boy. This he does not know, and he does not have to. Who is he to me? He is just some man who I saw on the Metro, and I don't know how but we started talking to each other, and I don't know how but we have become something that is a little bit like friends, and that is all. We go on short outings together. That is all. And he has not even bothered to ask me anything about myself. 

Tarinassa on pikkuhiljaa kehittyvä jännite, joka pitää lukijan otteessaan. Noin puolessa välissä alan pelätä, että tämä ei tule loppumaan hyvin ja totta, kirjan loppu on suorastaan järkyttävä - kaikessa koomisuudessaan...

Tämä kirja oli ensimmäinen kokemukseni siitä kuinka nerokas väline Helmet-haaste onkaan juuri uusien kirjojen löytämiseen. Ja tämän kirjan jälkeen tuntuu, että käyn hakemassa sokkotuntumalla lisää Intiasta kertovaa kirjallisuutta. Oman viehätyksensä lukemiseen toi maailma, joka on itselleni täysin vieras. Mutta onneksi on google! Sen avulla selvisi moni tarinassa esiintyvä vaatekappale ja ruokalaji. Kaukomatkailua parhaimmillaan kotisohvalla maaten!

**
Ratika Kapur: The Private Life of Mrs Sharma
Bloomsbury 2015
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 33. Kirja kertoo Intiasta

tiistai 30. toukokuuta 2017

Pirjo Hassinen: Isänpäivä (2006)


Murhien kuvaaminen, oli näkökulma sitten rikoksia tutkivan poliisin tai tappajan, on parasta mitä on. Mielen huumetta, joka kirjoitusvaiheessa linkoaa tekijänsä voiman sfääreihin. Luoda ensin hahmoja, antaa heille nimi, toimi ja paikka elämässä, ja sitten tarttua johonkuhun heistä ja taittaa risahtaen kahtia. Heittää palaset lukijan eteen, pudistaa kämmenensä puhtaiksi ja ryhtyä sitten kuvaamaan toiseksi houkuttelevinta asiaa tappamisen jälkeen. Surua.

Pirjo Hassisen Isänpäivä taitaa olla juuri niitä teoksia, jotka ovat antaneet Hassiselle maineen sekavasta ja raskassoutuisesta kirjailijasta. Kirjassa on materiaalia vaikka muille jakaa, mikä ei sinänsä ole mitenkään erikoista Hassisen ollessa kyseessä, mutta tällä kertaa loppu jää nitomatta yhteen ja lukija jätetään ihmettelemään palapelin viimeinen osa kädessään. Mutta ennen kuin päästään niin pitkälle, lukija saa nauttia Hassiselle tyypillisestä vahvoja tunteita herättävästä päähenkilöstä.

Päähenkilö Olli Penger on kirjailija, joka on saanut ex-vaimoltaan innoituksen menestyksekkään dekkarihahmon luomiseen. Juhani Tähtö on Pengerin dekkareiden "Yökyttä" - kirjailijan rakas toveri, ehkä peräti alter ego. Muita tärkeitä henkilöhahmoja ovat ex-vaimo Marja, silmälääkäri joka ei aina välttämättä olekaan niin tarkkanäköinen kuin luulisi ja poika Rauli/Raul, joka nuoruuden kapinassaan heittää nimensä viimeisen iin pois ja viimeistään siinä vaiheessa muuttuu isälleen täysin vieraaksi. Tarina kulminoituu kun huumeiden vaikutuksen alaisena oleva Raul surmaa apulaiskaupunginjohtajan. Iltapäivälehdet saavat reposteltavaa kyllikseen: "Yökyttä" Juhani Tähdön isä on myös murhaajan isä.

Tässä vaiheessa kirjan takakannen lupausten mukaisesti pitäisi tapahtua jotain käänteentekevää Olli Pengerin ajatusmaailmassa mutta ikävä kyllä juuri tämä osuus jäi minulle hämärän peittoon. Kirjaa hallitsee varsin ärsyttävä päähenkilö enkä oikein jaksa loppuvaiheissa edes enää innostua tämän "kehityksestä". Halu on vain päästä äkkiä ulos tästä romaanista... Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta luulen, että Hassisella on ollut hauskaa luodessaan tätä mieskirjailijahahmoa. Ehkä tämä on ollut peräti jonkinlainen "terapiakirja" kaupalliseen kustannusmaailmaan kyllästyneelle kirjailijalle?

Kirjan nimi on ironisesti "Isänpäivä" ja kirja käsittelee paljon juuri Pengerin isyyttä ja kykenemättömyyttä olla isä. Vaimo ja tämän suku, "Karlssonit", ovat omineet Raulin itselleen jo heti synnytyslaitokselta lähtien ja isä ei ole osannut ottaa omaa paikkaa lapsen elämässä. Tai onko edes halunnut? Jossain kuitenkin piilee isänvaisto jota hän purkaa luomalla Juhani Tähdölle tyttären. Laura on kai lopulta se lapsi, jonka Penger olisi itselleen toivonut.

Hassinen kuvaa julmalla realismilla (jälleen!) sitä arkea, joka meitä kaikkia ympäröi. Tällä kertaa kuvauksen kohteena on erityisesti kirjailijan arki mutta myös vauvaperheen elämä kuvataan niin, että mennään jo inhorealismin rajamailla. Lisäksi tulevat Olli Pengerin seksielämä, suhde mediaan ("toimittajaneitoset"), suhde kustantajaan eikä mikään niistä ole kaunista luettavaa. Romaanin tähtihetkiä sen sijaan ovat Pengerin kirjoittamat pätkät uudesta Tähtö-dekkarista, joissa Spoon River -hengessä rikoksen uhrit ottavat yhteyttä Juhani Tähtöön. Juju on siinä, että sekä uhrit että Tähtö ovat siinä vaiheessa jo manan majoilla.

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi hassiseksi mutta meille, jotka olemme Hassisen tuotantoa jo lukeneet, kirja on ärsytyksestä ihokarvat nostattava nautinto!

**
Pirjo Hassinen: Isänpäivä
Otava 2006
Omasta hyllystä

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää!



Kyllä, luitte oikein, täällä vietetään taas äitienpäivää! Kaksi viikkoa sitten kävimme paikallisen Suomi-seuran äitienpäiväkahvilla, jossa lapsen kuoro itketti mummut ja papat kyyneliin. Tänään on sitten "virallinen" äitienpäivä eli ruotsalainen Morsdag, jota myös lapsen koulu viettää vaikka onkin suomenkielinen koulu. Sain hienon pöllökortin ja arvosanan "paras ja ihana äiti"!

Näin ainokaisen äitinä oli muuten mielenkiintoista lukea Mari Mannisen "Yhden lapsen kansa", joka käsittelee Kiinan yhden lapsen politiikan uhreja. Meille olisi saanut tulla toinenkin lapsi mutta lääketieteellisestä syystä se ei ollut mahdollista ja siinä ei sitten ollut sen kummemmin pohtimista. Mutta entä jos valtio määrää, että lapsia ei saa tulla kuin se yksi? Jos joutuisikin ilmoittamaan kylän valvojalle kuukautiskiertonsa ja kun "vahinko" on käynyt, joutuu väkisin sairaalaan pakkoaborttiin?

Mari Manninen on Pekingissä jo useamman vuoden asunut toimittaja, joka on löytänyt kirjaansa haastateltavia sekä kaupungista että maaseudulta. Haastattelujen lomassa on laajalti tietoa yhden lapsen politiikkaan johtaneista taustoista ja lisäksi Manninen on seurannut netissä käytävää keskustelua. Manninen kirjoittaa kiinnostavasti ja tuo esille avoimesti myös omat tunteensa tavatessaan politiikan uhreiksi joutuneita kiinalaisia. Lukija pääsee näin liikuttumaan ja kauhistelemaan Mannisen mukana.

Tehokkain keino syntyvyydensäännöstelyssä lienee ollut se, että ilman lupaa syntyneet lapset eivät saa asuinpaikkaoikeutta eli hukouta. Ja ilman hukouta ei voi käydä koulua, käydä töissä tai mennä naimisiin.  Mielessäni kummittelee erityisesti Mannisen tapaama perhe, jossa on seitsemän lasta. "Seitsemän lasta! Taivas sentään! ---Se ei voi olla totta.", päivittelee Mannisen taksikuskikin. Perillä odottavat herra Zhang ja rouva Wang, lapsirakas pariskunta, joiden raskauksista osa oli vahinkoja, osa suunniteltuja. Takana on myös yksi traumaattinen pakkoabortti, jonka jälkeen rouva Wangin anarkistihenki nousee esiin.

Tämä on minun kostoni, rouva Wang sanoo. - Tavallisena kansalaisena ja naisena minulla ei ole muuta keinoa kapinoida kuin tehdä lapsia.

Mannisen kirjassa parasta ovat juuri nämä tavallisten kiinalaisten tarinat, joita niin harvoin kuulee muussa mediassa. Kiina on edelleen salaperäinen ja outo mutta tämän kirjan luettuaan pääsee hiukan lähemmäksi tavallisen kiinalaisen arkielämää.

**
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena 2016
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

perjantai 26. toukokuuta 2017

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)


Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998.

Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New Yorkissa sijaitsevassa aikakauslehdessä. Kesä on vuosi 1953, jolloin aviopari Ethel ja Julius Rosenberg teloitetaan tuomittuna vakoilusta. Lasikellon alkusanat viittaavat juuri tähän Rosenbergien sähkötuoliteloitukseen ja myöhemmin Rosenbergien kohtalo rinnastuu Estherin läpikäymään sähköshokkihoitoon.

Mutta älkää käsittäkö väärin, en suinkaan väheksy Plathin "kepeää" tyyliä vaan päinvastoin pidän sitä nerokkaana tyylikeinona. Esther on tyyppiesimerkki nuoresta aikuisesta, jonka aivot eivät ole vielä kehittyneet suodattamaan elämää sen vaatimilla eri annostimilla. Kaikki ongelmat saavat siis saman mittakaavan. Juuri tämä kirjan piirre liittää sen vahvasti omiin nuoruusmuistoihini ja saa hellästi hymähtämään omalle nuoremmalle itselleni. "Lasikellon alla" voi siis vaikuttaa hauskalta teinityttökuvaukselta jos ei tietäisi kirjan olevan käytännössä Sylvia Plathin elämäkerta. Tieto siitä, että Plath lopulta onnistui itsemurhayrityksessään vain muutamaa viikkoa kirjan ilmestymisen jälkeen tekee kirjasta sydäntäriipaisevaa luettavaa.

Mutta kuitenkin, "Lasikellon alla" on mielestäni myös romaani nuoruudesta. Siitä iästä, jolloin nuori nainen vakaasti päättää olla menemättä koskaan naimisiin koska ei voi nähdä itseään siinä ahtaassa roolissa johon ympäristö tuntuu naiset luokittelevan. (Käsi ylös kaikki, jotka ovat tehneet saman päätöksen teinityttönä!) Ja siitä iästä, jolloin mennään ensimmäisen kerran ulos ravintolaan ja tilataan pokkana drinkki jonka on jostain sivukorvalla napannut tajuntaansa. Esther tilasi vodkan, minä taas yritin luoda ensimmäisellä ravintolakäynnilläni maailmannaisen imagoa tilaamalla "Tom Collinsin".

Pidin kirjassa myös hyvin paljon sen rakenteesta. Huomaa että Plath on hionut tekstiään moneen kertaan ja kirjoitusprosessin kuluessa siitä on muotoutunut juuri se helmi, klassikko, joka uppoaa aina uusiin lukijasukupolviin. Ja Sylvia Plath tuntuu olevan alati ajankohtainen sillä hänen tekstejään tutkitaan ahkerasti ja aina silloin tällöin arkistojen kätköistä putkahtaa esille aivan uusiakin tekstejä. Viimeisin löytö on Plathin kirjeet psykiatrilleen (joka oli esikuva myös Lasikellon tohtori Nolanille), joissa lisävaloa saa myös Plathin ja Ted Hughesin myrskyisä avioliitto. Mutta varsinainen Plath-kuume saattaa syntyä 2018 jolloin ensi-iltaan tulee Kirsten Dunstin esikoisohjaus juuri Lasikellosta!

On hauska nähdä, että Lasikello kiinnostaa edelleen myös blogikirjoittajia. Tämä kirja pysyy mielessä ja se halutaan usein lukea uudestaan myös "kypsemmällä" iällä. Kristan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös mm. UllaMarile ja Lumiomena.

**
Sylvia Plath: Glaskupan
(The Bell Jar, 1963)
Ruotsalainen käännös: Christina Liljencrantz
Bokförlaget Forum 2013
Kannen kuvitus: Maija Louekari
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Susan Faludi: In the Darkroom (2016)


"Now that I'm a lady, Bader fixes everything," she said. "Men have to help me. I don't lift a finger." My father gave me a pointed look. "It's one of the great advantages of being a woman," she said. "You write about disadvantages of being a woman, but I've only found advantages!"

Feministi-ikonin Susan Faludin isä ottaa yhteyttä tyttäreensä vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen ja kertoo olevansa nyt nainen, Stefánie Faludi. Faludi matkustaa tapaamaan isäänsä tämän kotikaupunkiin Budapestiin mielessään monta kysymystä, jotka ovat vaivanneet tytärtä lapsuudesta asti. Seuraavan 11 vuoden aikana tapaamisia tulee useita ja Faludi päättää kirjoittaa kirjan isästään. Tulos on ainutlaatuinen todistuskirja yhden ihmisen elämäntaipaleesta ja kameleonttimaisesta kyvystä muovata identiteettiään.

Kuka tahansa muu kuin Faludi olisi tyytynyt kuvaamaan kirjan alussa esiteltyä shokkiuutista ja niitä myllertäviä tunteita jotka syntyvät vanhan isän yllättävästä päätöksestä tehdä sukupuolenvaihdosleikkaus. Faludille juuri tämä muutos tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen helppo hyväksyä. Isä on aina ollut arvoitus ja jätettyään perheensä isä ei ole pitänyt aktiivisesti yhteyttä tyttäreensä. Tytärtä hämmentää toki lapsuuden macho-isän näkeminen naisena mutta Susania ärsyttää ennen kaikkea isän alleviivaama naisellisuus ja "heikommaksi sukupuoleksi" heittäytyminen. Feministi Faludi ei voi käsittää mistä tämä isän uusi identiteetti kumpuaa.

Tämän kirjan myötä Faludi avaa meille historian aarrearkun, josta ammentamalla hän sitoo isänsä historian yhteen Unkarin historian, holokaustin ja transseksuaalisen liikkeen syntymisen kanssa. Kirjan lopussa lukija ei enää ihmettele 70+-miehen halua muuttaa sukupuoltaan vaan ymmärtää sen kaiken tapahtuneen jälkeen luonnolliseksi päätökseksi. Tosin Faludin tavoin olen samaa mieltä, että isä olisi päässyt helpommalla jos olisi uskaltautunut tarkastelemaan elämänhistoriaansa varhaisemmassa vaiheessa sillä sukupuolen vaihtamisessa saattoi sittenkin olla kyse lapsuuden traumojen aiheuttamien haavojen laastaroinnista.

En voi kuin ihailla Faludin kylmäpäisyyttä tämän kirjan aineiston käsittelyssä, tuloksena on nimittäin todellinen mestariteos. Faludi tuo toki esille omat lapsen tunteensa ja kertoo avoimesti ärtymyksen tunteensa. Mutta kokonaisuutena kirja on upea kunnianosoitus eräälle isälle, joka ei ehkä ollut maailman paras isä mutta, kuten niin usein, se "ainoa" isä. Kun ei muuta ole tarjolla niin tällä mennään.

Faludi yksinkertaisesti hyväksyy isänsä sellaisena kuin tämä on eikä hän kertaakaan esimerkiksi osoita halveksuntaa isänsä ulkomuotoa kohtaan (lukuunottamatta hämmentyneitä huomioita isän asustevalinnoista ja tyylivirheistä). Kirjan lopussa Faludi tuntuu myös antavan isälleen anteeksi kaiken menneen saatuaan koottua yhteen valtavan palapelin, joka koostuu vähintään kolmen identiteetin osasista. Isä syntyi Unkarissa juutalaisena Istvan Friedmanina, eli perheenisänä ja valokuvaajana Steven Faludina USA:ssa ja vihdoin viimeiset vuotensa lapsuuden kotikaupungissaan Stefánie Faludina.

Tämä on todella yksi ravisuttavimpia kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Kuinka usein luokittelemmekaan ihmisiä jonkin näkyvän piirteen tai ominaisuuden perusteella hyvinkin kapeaan lokeroon ymmärtämättä, että näemme ihmisestä vain pinnan. Useimmiten emme tietenkään pysty tekemään sen laajempia analyysejä mutta jospa edes älyäisimme olla tuomitsematta muita. Elää ja antaa toisten elää, se lienee Faludin kirjan perimmäinen sanoma.

**
Susan Faludi: In the Darkroom
Metropolitan Book 2016

Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

maanantai 15. toukokuuta 2017

Johannes Anyuru: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)


Under ett av våra samtal hade hon sagt till mig att det hade snöat den kvällen när hon gick fram till fönstret inne på sjukhuset, för att det hade snöat i hennes sista minne av framtiden, som kanske var minnet av hennes död. Jag visste att hon med detta försökt formulera något hon alltid hade vetat. Våra skuggor är fästa vid oss. Förföljer oss.

Outo sattuma, että vastikään lukemani Stephen Kingin kirjan teema "aikamatkailu" jatkuu. Ja jopa niin, että myös tässä Johannes Anyurun kirjassa aikamatkaava Nour/Annika saapuu tulevaisuudesta aikomuksenaan estää murha. Tähän yhtäläisyydet sitten päättyvätkin. Jos Kingin kirja pisti aivosolut sekaisin niin Anyuru menee vielä pidemmälle. Runoilijana debytoinut kirjailija ei tunne painetta kirjoittaa ymmärrettävästi vaan keskittyy luomaan maagisen kaunista tekstiä järkyttävistä tapahtumista. Tämä kirja pistää totisesti lukijan mielikuvituksen koetukselle!

Lyhyesti: Göteborgissa tapahtuu terrori-isku kirjakaupassa, jossa esiintyy ja signeeraa uutta sarjakuvakirjaansa kovasti Lars Vilksin oloinen Göran Loberg. Kirjakaupan omistaja Christian Hondo (viittaus Charlie Hebdoon?) on kutsunut islaminuskoakin kritisoineen kirjailijan keskustelemaan sananvapauden rajoista. Yleisön joukossa on kolme nuorta Daeshin nimeen vannovaa, kaksi miestä ja yksi nainen.

Miehet ryhtyvät ampumaan ja ottavat yleisön panttivangiksi, Nourin tehtävä on kuvata koko tapahtuma ja striimata se suorana internetissä. Yhtäkkiä nainen kuitenkin tajuaa olevansa väärässä paikassa ja sabotoi kolmikon suunnitelman . Kaksi vuotta myöhemmin "kirjailija" (kovasti Anyurun itsensä oloinen henkilö) tapaa naisen psykiatrisessa hoitolaitoksessa saatuaan luettavakseen naisen hänelle osoittaman tekstin. Kirjoituksen, jossa hän selittää tulleensa tulevaisuudesta.

Kirjassa nivoutuvat naisen kertomus elämästään 15 vuoden päästä tapahtuvassa Ruotsissa ja nykyhetken kirjailijan pohdinnat ja yritykset selvittää tytön tarinan todenperäisyys. Kertomukseen liittyy paljon kysymysmerkkejä mutta visio lähitulevaisuuden Ruotsista on niin pelottava, että kirjailija harkitsee vaimonsa kanssa jättävänsä Ruotsin. Pari, jolla on pieni tytär, on syvästi islaminuskoinen ja kirjailijan kohtaaman naisen tarina luo kuvan tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa ihmisiä jaotellaan "Ruotsi-vihollisiin" uskontonsa perusteella ja suljetaan syrjäisille asuntoalueille.

Anyurun teksti on ennen kaikkea runollista ja tapahtumien järkyttävyys osaltaan jopa hukkuu kauniiseen sanavirtaan. Mutta jos lukee tarkasti niin esille välittyy pelko ja ahdistus, huoli omasta tulevaisuudesta islaminuskoisena Ruotsissa. Tämä näkökulmahan tulee harvemmin esille julkisessa keskustelussa, lähinnä huoli koskee ääri-islamin leviämistä ja sen vaikutusta valtaväestöön.

Jag skriver till dig som inte kommer att kunna tro att det jag berättar kan hända i Sverige. Du kommer att tro att jag ljuger eftersom du fortfarande tror att du är svensk.

Anyurun kirja on ollut alkuvuoden puhutuin kirja ja jo nyt arvuutellaan onko tämä myös vuoden August-palkinnon saaja. Kirjailijaa on haastateltu ahkerasti ja hän näyttääkin siirtyneen kertaheitolla ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin. Anyuru ei myöskään kaihda osallistua julkiseen keskusteluun ja on osaltaan ottanut kantaa  kirjallista Ruotsia parhaillaan hiertävään keskusteluun syksyn kirjamessuista Göteborgissa. Monet kirjailijathan ovat ilmoittaneet boikotoivansa messuja koska messujärjestäjä on antanut tilaa äärioikeistolaiselle Nya Tider-julkaisulle. Valmistautukaa siis suureen kirjalliseen myrskyyn kun messut avautuvat syyskuussa! Toivottavasti kuitenkin huomiota saa osakseen myös tämän vuoden teema, joka on Suomi 100.

Anyurun edellinen kirja ugandalaisesta isästään (En storm kom från paradiset, 2012) sai myös paljon arvostusta ja on käännetty suomeksi.

**
Johannes Anyuru: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
(He tulevat hukkumaan äitiensä kyyneliin)
Norstedts 2017
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (2006)


Hetken äiti hengittää taas lyhyttä nopeaa, tartun häntä kädestä. Sitten tulee katkos, joka venyy ja venyy. Kuuntelen ja kuuntelen. Kuuntelen katkoa, joka venyy ikuisuuden mittaiseksi.

Jotkut kirjat tuntuvat etsiytyvän polkumme varrelle juuri silloin kun on oikea aika lukea kyseinen kirja. Heidi Köngäksen Hyväntekijä osui silmiini kirjastossa ja hetken pläräiltyäni sujautin kassiin. Romaani vaikutti kevyehköltä ja dialogi helppolukuiselta, sen voisi "lukaista" jossakin välissä. Ja lukaisinhan minä, jälkiruuaksi vuoden ruotsalaissensaation Johannes Anyurun terrorismia käsittelevälle romaanille, mutta lukukokemus oli painavampi kuin alunperin olisin arvannut.

Ensi viikolla on äitini kuoleman ensimmäinen vuosipäivä ja mitä luenkaan tästä kirjasta - lähes identtisen kuvauksen kirjan päähenkilön äidin kuolinhetkestä kuin oman äitini viimeisestä henkäyksestä! Kaikki täsmää kuolinvuoteen vierellä laulamaamme virttä myöten, olihan myös kirjassa kaunis keväinen toukokuu.

Istun paikoillani, näen vain aamun joka valkenee, kuulen heränneet linnut. Minä hengitän. En koske äitiin, en enää voi. Laulan hiljaa "jo joutui armas aika ja suvi suloinen".

Kirjan päähenkilö Alma on kahden työn, asuntolainan ja nopeasti vanhenevien vanhempien loukossa. Lohtua tuovat abiturienttipoika ja oma koti. Ja sitten elämään astuu kuin huomaamatta mies, "lääkäri ilman rajoja", Juhani joka on viimeiset 15 vuotta kiertänyt kriisipesäkkeestä toiseen. Yhteys kahden yksinäisen välille syttyy välittömästi mutta molemmat myös epäröivät. Juhani ei ole varma pystyykö enää sopeutumaan "lasikuvun" alla elämiseen ja Alma puolestaan tuntee Juhanin asettautuvan jonnekin alustalle. Alman arkipäivän murheet eivät tunnu miestä edes kiinnostavan. Köngäs tekeekin kirjassa mielenkiintoisen tutkielman kahdesta "hyväntekijästä", jotka tahoillaan sammuttelevat loppumattomia tulipaloja. Mutta tyypillisesti tässäkin tarinassa kutsu linnanjuhliin tulee juuri sille miespuoliselle hyväntekijälle, naisten kotirintamalla suorittama hoitotyöhän on "vain" sitä normaalia arkista puurtamista.

Kirjan päähenkilö on sukua Eppu Nuotion Karinille, molemmat sompailevat työn ja yksityiselämän väliä ja molemmille osuu eteen mies joka osoittaa tuskastuttavaa päättämättömyyttä. Ollako vai eikö olla....? Molemmat naiset ottavat kuitenkin tilanteen keski-iän tuomalla rauhallisuudella ja hyvinhän siinä sitten lopulta käy. Ja jos muuten pidit ratikka-ajeluista Minna Lindgrenin Ehtoolehdoissa niin suosittelen myös tätä Köngäkseen Helsinkiin sijoittuvaa romaania, jossa ei kuljeta pelkästään ratikalla vaan myös kävellään paljon. Harvoin saa lukea näin kaunista kaupunkikuvausta kuin juuri näiden mainitsemani kolmen kirjailijan teksteissä, joissa kaupungit avautuvat eteemme kuin yhtenä kirjan päähenkilöistä.

Annoin Köngäksen Hertan äidilleni lahjaksi viimeisenä joulunamme mutta hän ei sitä valitettavasti ehtinyt koskaan lukea. Kuka lie siis tämän kirjan minulle "lähettikään" niin kiitän kovasti, se todella sekä lohdutti että viihdytti!

**
Heidi Köngäs: Hyväntekijä
Otava 2006
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Rakas vihattu lähiöni


Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa.

Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista.

Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada kylään. Kun kavereiden vanhemmat kuulivat missä asuimme oli vastaus useimmiten "ei". Olimme mieheni kanssa järkyttyneitä - olivatko he oikeasti koskaan edes käyneet täällä?


Ruotsalainen Johanna Langhorst on kirjoittanut kirjan "Förortshat" omasta lähiöstään Tenstasta. Asuttuaan siellä 17 vuotta perhe päättää muuttaa toiselle alueelle kun perheen teinipoika on ryöstetty kaksi kertaa eikä poika enää uskalla liikkua ulkona. Perhe tekee ratkaisun raskain mielin sillä Tensta on tuntunut kodilta. Kirjassaan Langhorst käy läpi erosurua rakkaasta kotilähiöstään ja miettii kahta suurta kysymystä: miksi ihmiset, jotka eivät ole koskaan edes käyneet Tenstassa, pitävät aluetta huonona ja miksi yhteiskunta (poliisi, viranomaiset, media) tuntuu vain vahvistavan tätä kielteistä mielikuvaa.

Fotografierna av förorten är alltid komponerade på ett speciellt sätt. Man ser ofta en del av ett hus i närbild ur grodperspektiv, fotograferat med vidvinkelobjektiv, huset verkar bre ut sig åt alla håll och bilderna är beskurna så att man inte ser var det tar slut. (---) All grönska är bortklippt. Människor får bara vara med i bild om de är bortvända eller bär slöja.



Langhorst puolustaa Tenstaansa lähestulkoon samoin sanoin kuin minä omaani. Alue on lähellä luontoa, asunnot hyvin rakennettuja ja tilavia, ihmiset ystävällisiä ja seurallisia. Riski joutua rikoksen uhriksi on pienempi kuin suurten kaupunkien keskustoissa. Mistä siis tämä läpeensä negatiivinen kaiku kun kuulemme nimet Rinkeby, Tensta, Rosengård, Alby....?

Kaikki nämä alueet ovat osa 60- ja 70- luvuilla toteutettua "miljoonaohjelmaa", jolloin Ruotsiin rakennettiin kymmenessä vuodessa miljoona asuntoa. Sen ajan arkkitehtuuria on ehditty pilkata jo vuosikymmenet mutta alueet on suunniteltu viihtyisiksi puistoineen ja kävelykatuineen. Valitettavasti monet taloista ovat päätyneet kiinteistökeinottelijoiden pelinappuloiksi jolloin kiinteistöjä on myyty yritykseltä toiselle suurin voitoin ilman, että taloille itselleen on tehty mitään parannustöitä. Vain vuokrat ovat kohonneet.

Alueilla on tietysti ongelmansa mutta Langhorst muistuttaa monen ongelman olevan poliittisista päätöksistä johtuva luonnollinen seuraus. Kotikuntani Botkyrka on esimerkiksi ottanut vastaan pakolaisia moninkerroin enemmän kuin moni ns. hyvässä maineessa oleva kunta. Koska työelämään siirtyminen vie aikaa on työttömyysprosentti silloin myös korkeampi. Työmatkallani Tukholman keskustaan huomaan kuitenkin, että metro on täynnä maahanmuuttajaperheiden lapsia jotka käyvät koulua keskustan alueella. Perheet tietävät koulutuksen olevan avain hyvään elämään. Ehkäpä 50 vuoden päästä tämäkin alue on suosittu lähiö kun tänne asettuneet perheet ovat vaurastuneet ja kivunneet yhteiskunnassa ylöspäin. Langhorst muistuttaa, että myös nykyään niin trendikäs Södermalm oli 1800-luvulla kurjuuden tyyssija. (Anni Swanin Ollin oppivuosista on jäänyt mieleeni varsin elävä kuvaus juuri siitä köyhästä Södermalmista.)

Langhorst ottaa myös esille moneen kertaan kuinka suuren roolin noin 30 nuoren miehen jengi on saanut Tenstaa käsittelevissä uutisissa. Alueella asuu 18 000 ihmistä, suurin osa hyvin käyttäytyviä ja ns. kunnon kansalaisia. Miksi ei kohdisteta varoja lasten ja nuorten vapaa-ajantoimintaan jolloin voitaisiin ennaltaehkäistä monta ongelmaa? Langhorstilla on teoria, että monella muulla alueella ongelmiin olisi puututtu jo aikaisemmin mutta maahanmuuttaja-alueilla tullaan kauhistelemaan paikan päälle vasta kun on liian myöhäistä. Langhorst kertoo esimerkin kulttuuriprojektista joka vesittyy byrokratiaan ja viranomaisten välinpitämättömyyteen. Juhlapuheiden ja erilaisten komiteoiden kauniit lupaukset eivät toteudu.

Erityisesti Langhorstia ärsyttävät kaikki ne "valkoiset, keski-ikäiset miehet" jotka kirjoittavat shokeeraavia "dokumentteja" lähiöistä vaikka ovat tuskin jalallaan edes astuneet kuvaamilleen alueille. Ikävä kyllä juuri nämä kuvaukset saavat eniten palstatilaa julkisuudessa. Langhorst toteaa kirjansa lopussa, että kaikki hänen esille ottamansa esimerkit ovat merkkejä "lähiövihasta", joka on osa yleisesti hyväksyttyä totuutta ja jota ei tarvitse enää sen kummemmin edes perustella.


Langhorstin kirja on sydänverellä kirjoitettu rakkaan lähiön puolustuspuhe ja tunnistan itseni tekstistä useaankin otteeseen. Olen saanut kuulla samat kysymykset - kuinka monta kertaa sinut on ryöstetty (ei kertaakaan), aluehan on kovin segregoitunut (ei ollenkaan, täällähän sitä vasta onkin väkeä eri puolilta maailmaa), haluat varmaankin muuttaa muualle (en halua, sillä tämä on kotini ja täällä asuu paljon ystäviä).

Tervetuloa tutustumaan lähiöön seuraavalla Tukholmanristeilyllä!

**
Johanna Langhorst: Förortshat
Ordfront 2013
Kirja-alelöytö

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja "kertoo sinusta"

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Stephen King: 23/11 1963 (2011)

Pääsiäisperinteisiini kuuluu lukea paksu kirja ja tänä vuonna löytyikin täysi kymppi!

Voiko Lukuviikkoa viettää osuvammin kuin lukemalla koukuttavan tiiliskivikirjan? Sellaisen onnistuin vihdoin löytämään, pitkän etsimisen tuloksena. Kirjailija oli yllättäen minulle ekakertalainen Stephen King. Kauhukirjallisuus on nimittäin alue, joka ei minua kiinnosta pätkääkään joten Kingin suuntaan en ole aikaisemmin vilkaissutkaan. Mutta sitten käteeni osui 23/11 1963 ja koukutuin välittömästi. Ja siinä vaiheessa olin siis lukenut vain takakansitekstin...

Lyhyesti tiivistäen: Jake Epping saa kuolemansairaalta pikaruokapaikan omistajatuttavaltaan Alilta tehtävän - astua ravintolan varastotilassa löytyvän "aikatunnelin" kautta menneisyyteen ja estää presidentti Kennedyn murha. Alin sattumalta löytämien portaiden kautta pääsee aina samaan paikkaan ja hetkeen menneisyydessä, klo 11.58 9. syyskuuta 1958. Al itse on käynyt menneisyydessä jo useita kertoja ja viipynyt siellä lopulta useammankin vuoden. Mutta palatessa takaisin vuoteen 2011 on nykyajan kellon viisarit liikkuneet vain 2 minuuttia eteenpäin.

Vaikka juoni saattaa kuulostaa hiukan (?) epäuskottavalta niin ei huolta, King tekee tästä yllättävän koskettavan romaanin. Jake Epping ei ole mikään sankarihahmo mutta joutuu tietysti 800 sivun mittaisessa tarinassa moniin rohkeutta vaativiin tilanteisiin. Koska kertoja-Jake mainitsee muutamaankin otteeseen, että luemme käsikirjoitusta jonka Jake on kirjoittanut tapahtumien kuluessa niin voimme päätellä, että välitöntä hengenvaaraa ei liene hänen osaltaan ole odotettavissa ja että hän selviää aikaseikkailustaan. Mutta kaikki muu kirjassa tapahtuva onkin sitten yllätyksiä täynnä. Muun muassa se ratkaiseva käänne, että Jake rakastuu.

Niin, Sadie... En ole mikään rakkausromaanien suuri ystävä mutta uskaltaisin väittää, että Jaken ja Sadien rakkaustarina peittoaa useimmat viihdekirjallisuudessa esiintyvät rakkausdraamat. Ja millaisella hellyydellä King kuvaakaan kirjojensa naishahmoja! Nyt ei puhuta "selluliitiltä säästyneistä reisistä" (kirjailijanimiä mainitsematta... ) vaan naisista, jotka ovat lihaa ja verta. Jaken ja Sadien rakkaustarina ei tietenkään pääty perinteisellä tavalla mutta kirjan loppukohtaus sai tällaisen paatuneenkin lukijan huokaamaan pari kertaa.

King spekuloi läpi koko tarinan perhosvaikutusteorialla, kuinka perhosen siiven lepatus saattaa saada aikaiseksi myrskyn maapallon toisella puolella. Ja Jake ymmärtää itsekin riskit, varsinkin jos onnistuu alkuperäisessä tehtävässään eli estämään Kennedyn murhan. Ajatusleikki on kutkuttava vaikka King ei täysin onnistukaan teorian käytäntöön panossa. Sen sijaan Kingin kuvailema 50- ja 60-lukujen vaihde Jodien pikkukaupungissa on herkullinen kaikkine yksityiskohtineen. Olut maistuu paremmalta, ihmiset ovat ystävällisiä ja ne autot! Ilkka Remekselle lähettäisin terveisiä, että toki on mahdollista kirjoittaa elävästi sekä autoista että naisista...

King ei tietenkään unohda kuvauksestaan afroamerikkalaisiin ja naisiin kohdistuvaa epätasa-arvoa mutta se ei selvästikään ole Kingin agenda tässä kirjassa. Kirjailijan käyttämä sävy on varsin nostalginen ja "vanhoja hyviä aikoja" kaipaava. Jakella onkin kirjan lopussa vaikea päätös edessään: palatako omaan aikaansa vuoteen 2011 vai jäädä 50-luvun Jodieen josta hän on löytänyt henkisen kotinsa.

Vaikka olen noviisi Kingin lukijana niin ymmärrän, ettei tämä ole ihan tyypillistä Kingiä mutta tarkoitus on ehdottomasti lukea vielä lisää. Tällainen viihdekirjallisuus uppoaa minuun täysillä!

**
Stephen King: 22/11 1963
Ruotsinkielinen käännös: Boo Cassel
Månpocket 2014
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 14. Valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: My Brilliant Friend (2012)



Kun ulkosuomalainen lähtee lomalle niin kohteena on usein emomaa Suomi. Tällä kertaa lähdin tyttären kanssa pääsiäislomailemaan Vuosaareen, jossa sisko asuu perheineen. Mahtava lomakohde! Löytyy niin luontoa kuin pääkaupungin shoppailu- ja kulttuurikohteitakin. Ja saimme vähän kylpylälomankin tuntua kun kävimme testaamassa Vuosaaren hienon uimahallin. Lisäksi perinteiset kirpparikierrokset ja uutena kohteena kissakahvila Helkatti Helsingin Kampissa ja ulkosuomalainen tytär oli taas sitä mieltä, että Suomi on paras maa ever.


Lomalukemisena kulki mukana Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa jonka sain nyt vihdoin luettua. Ensimmäinen yrityshän jäi kesken kun teksti puudutti niin, etten päässyt alkua pidemmälle. Mutta sitten huomasin kirjastossa englanninkielisen version ja päätin antaa kirjalle vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti! Ruotsalaiseen käännökseen verrattuna tässä oli ilmavuutta ja tekstin lukeminen jouhevampaa. Ja voin nyt siis onnitella itseäni siitä, että olen vihdoin ja viimein lukenut tämän "merkkiteoksen". Vähän sama tunne kun sain luettua ensimmäisen knausgårdini...

Mutta edelleen kuitenkin ihmettelen mikä tässä kirjassa on se juttu, joka tekee siitä sellaisen sensaation mitä se esimerkiksi on ollut Ruotsissa. Tarina sinänsä on mielenkiintoinen ja Lilan ja Elenan välinen ystävyys on kuvattu tavalla, joka saa kääntämään sivuja vauhdilla. Kirjailijan käyttämä kieli on kuitenkin aika puuduttavaa, kuin lukisi ylipitkää todistajanlausuntoa. "Sitten hän meni, sanoi, teki, ajatteli, teki, kirjoitti, suuttui...." Toki tarinassa on myös paljon psykologista pohdintaa, varsinkin Lilan mielenliikkeiden osalta, mutta kaikki kerrotaan Elenan suulla.

Elena yksinäisenä kertojana herättää epäluottamusta - miten tämä muka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, monien vuosikymmenien jälkeen? Ja miten hän muka tietää kaiken näin tarkasti vaikka ei ole itse edes mukana kaikissa tapahtumissa. Kaikesta realismistaan huolimatta tarina ei tunnu realistiselta vaan ehkä pikemminkin sadulta. "Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka asuivat köyhässä napolilaiskaupunginosassa." Olen siis tainnut tulla lukeneeksi klassisen "lukuromaanin" joita harvemmin eksyy kirjastokassiini, siitäkö tämä hämmennykseni...?

Sulattelen tätä lukukokemusta nyt jonkin aikaa ennen kuin tartun Napoli-sarjan seuraaviin osiin, jos tartun... En nimittäin tunne mitään pakottavaa tarvetta saada lukea miten tytöille käy. Osan tulevista tapahtumista saattaa sitä paitsi jo arvatakin ensimmäisessä osassa annettujen vinkkien avulla. Mutta jos jatkan tarinan seuraamista niin yritän saada kirjat käsiini suomeksi, se ehkä auttaisi minuakin kokemaan sitä paljon puhuttua Ferrante-huumaa?


Loma-asunnon kirjahyllystä löytyi muuten tuttu kirja lapsuudestani, Suomen kansan suuri satukirja. Muistan vieläkin ne hurjat sadut joita luin itsekseni ja muistikuva piti todellakin paikkansa. Tytär värisi vieressä jännityksestä kun luin kokeeksi yhden tarinan iltasaduksi. Tuhkimuksessa päitä tippui toisensa perään mutta onneksi ruumiit saatiin lopussa taian avulla herätettyä jälleen henkiin ja saatoimme käydä rauhallisin mielin nukkumaan sadun saatua onnellisen lopun.

Tältä Suomen-lomalta on kotiinviemisinä myös jälleen pari uutta kirjaa. Löysin kirpparikierroksella Riikka Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma sekä Anja Kaurasen Arabian Laurin. Lisäksi tytär ilmoitti, että on nyt päättänyt alkaa kerätä Aku Ankan taskukirjoja ja mikäpä sen hauskempaa kirjallisuutta juuri lukemaan oppineelle ekaluokkalaiselle. Myös teini-ikäinen kummityttö tietää miten saa kiedottua kirjanörtin kummitätinsä pikkusormen ympäri - kun teini kertoo, että haluaa lukea Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen niin tätihän rientää oitis lähimpään antikvariaattiin!

**
Elena Ferrante: My Brilliant Friend
Kääntäjä: Ann Goldstein
Europa Editions 2012

Helmet-lukuhaaste: 7.  Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Joni Huttunen: Barrfiolernas rike


"Så fort jag kommer ut från terminalen känner jag i hela kroppen att jag inte längre är i Sverige. Syret smakar annorlunda, friskt och nyanserat. Mustiga dofter av piroger och mjöd, kaffe, sprit och lagrad ost. Jag tar några stärkande andetag och hoppar in i en taxi."

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisjuuria on joka neljännellätoista ruotsalaisella ja esimerkiksi täällä Tukholman alueella peräti 10% asukkaista on suomalaistaustaisia. Hurja määrä! Siihen nähden meitä suomalaisia näkyy yllättävän vähän ruotsalaisessa valtamediassa. Suomalaisjuuria etsitään kuitenkin yhä innokkaammin ja suomalaisuutta pidetään jossakin määrin jopa eksoottisena. Ilahduttavaa, että ankeat finnjävel-vuodet tuntuvat olevan nyt takanapäin.

Suomalaisnimiä vilahtelee eniten musiikin alalla mutta myös muilla taiteenaloilla. Susanna Alakosken esikoisromaani Sikalat ja Tanja Lorenzonin monologinäytelmä Mormors mörka ögon lienevät ne eniten julkisuutta saaneet teokset. Onkin jännä seurata mistä kaikkialta näitä ruotsinsuomalaisjälkeläisten tuotoksia putkahtaa. Nyt uusimpana löytyi Joni Huttusen esikoisromaani "Barrfiolernas rike" (sananmukaisesti "Havuviulujen valtakunta") jossa kirjan päähenkilö käy reippain ottein käsittelemään suomalaista sukuperimäänsä. Ja hyvin osuvasti romaanin genre onkin klassinen kauhu: kun oma sukutausta on täysin hämärän peitossa niin sieltähän voi löytyä vaikka minkälaisia luurankoja.

Ja niitä luurankoja kirjan päähenkilö löytää aivan sanamukaisestikin. Miika on nuorimies Göteborgista, äiti suomalainen ja isä tuntematon. Suomessa on äidin sukua, johon ei ole pidetty sen kummemmin yhteyttä. Suomessa on myös mökki, äidin lapsuudenkoti. Äidillä on yhä avain, jota hän ei kuitenkaan halua pojalleen luovuttaa, "miksi herättää eloon vanhat haamut?". Miikalla on kuitenkin vahva visio: hän haluaa jättää päämäärättömän lähioelämänsä ja kirjoittaa kirjan suomalaisesta siirtolaisperheestä ja samalla myös omasta historiastaan. Hän pihistää avaimen äidiltään ja lähtee Suomeen.

Tähän pieni varoitus: Joni Huttusen kuvaama Suomi on kaukana kaikkien brändikomiteoiden hahmottelemasta Suomesta. Tässä Suomessa ihmiset ovat töykeitä ja epäluuloisia, ilmassa leijuu "piirakoiden, siman, kahvin ja viinan" tuoksu. Siellä juopotellaan ja saunotaan. Lisäksi ilmassa on vahvaa poltergeistin tuntua.

Miika löytää mökin ja asettuu taloksi. Kirja saa alkunsa mutta kirjoituskoneen liuskoille ilmestyy myös jonkun muun kirjoittamia viestejä, joissa pyydetään apua. Lisäksi Miika näkee unia, jotka liikkuvat valveen ja unen rajamailla. Hän ryhtyy kuitenkin sinnikkäästi selvittämään mökin tarinaa ja lopulta selvittää äitinsä perheen tragedian.

Minulle ei ihan selvinnyt mitä kirjailija tällä teoksellaan haluaa sanoa. Selvästikin aihe on esikoiskirjalle tyypilliseen tapaan kirjoittajalle itselleen henkilökohtainen ja tärkeä mutta kirjan kaikki eri ainesosaset muodostavat sekavan kokonaisuuden. Kirjaa voisi kuvata klassiseksi kauhutarinaksi maustettuna Manaaja-elokuvasta lainatuilla efekteillä ja Humisevaan harjuun rinnastuvalla kauhuromantiikalla. Luonto on vahvasti läsnä, erityisesti kuusimetsä ja Huttunen on luontokuvauksissa selvästikin elementissään. Kirjan koskettavin osuus taas on Miikan ja löytökoira Pimun välinen suhde.

Huttusella on kuitenkin lämmin suhde äitinsä maahan ja omaan historiaansa. Ehkäpä jonkinlainen "ohjelmajulistus" löytyy Miikan sanoista kun hän kertoo haluavansa kirjoittaa kirjan, jossa ei olisi pelkästään "ristiriitoja vaan myös paljon lämpöä ja huumoria". Ja muutakin kuin "viinaa, tappelua ja ahdistusta". Totisesti, sellaista kirjaa toivon itsekin jo ilmestyväksi! Tämä Huttusen esikoinen ei sitä paikkaa vielä ihan täytä mutta on joka tapauksessa piristävä poikkeus ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa.

**
Joni Huttunen: Barrfiolernas rike
Doppelgänger 2016
Arvostelukappale

Osallistun tällä kirjalla Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen esimerkkinä toisen polven suomalaissiirtolaisten kirjallisuudesta.
Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hanna Weselius: Alma! (2016)


"Nyt saappaat pois rappukäytävän puolella, onpas niissä kuraa, ovi auki, hiljaa kiinni, saappaat suihkuhuoneeseen, vettä ämpäriin, vitsat sinne, takki pois, pöntölle istumaan. Pissa. Nälkä. Käsivarret ovat verinaarmuilla, kynnenaluset mustat ja peukalonhanka turvoksissa. Tunto palaa vasta lämpimässä vedessä. Kirvelee, pistelee, mutta minulla on pajunkissat."

Olipa hyvä, etten tiennyt tästä Hanna Weseliuksen kirjasta oikeastaan mitään ennen kuin aloitin sen lukemisen. Tämä kirja nimittäin pääsi yllättämään mitään aavistamattoman lukijansa monin kerroin!

Tiesin toki, että kirjan nimenä oleva Alma viittaa säveltäjä Gustav Mahlerin vaimoon Alma Mahleriin, joka oli myös säveltäjä niin pitkälle kuin aikansa naisille asetetut rajat antoivat myöten. Ja juuri Alman vuoksi tähän kirjaan alunperin tartuinkin, Olin jo vähän kehitellyt mielessäni odotuksia Alma Mahlerin elämää romaanimuodossa kartoittavasta teoksesta mutta metsään menivät arvailut. Weselius on kirjoittanut teoksen jonka kaltaisia harvoin osuu eteen!

Hanna Weseliuksen valokuvaajan tausta näkyy kirjassa erityisen vahvasti mutta kirjan rakenne herätti mielleyhtymiä ennen kaikkea elokuvaan. Kirjassa on käytetty saman tyyppistä episodimaista ja simultaanista aikakerrontaa kuin vuosituhannen vaihteessa valmistuneissa Magnoliassa ja kotimaisessa Joki-elokuvassa. Vaikutelmaa vahvistavat vielä kirjan nopeat zoomaukset.

Weseliuksen kieli on kauniin lyyristä, taitavasti kielen eri tasoja sekoittavaa. Harvoin on tavallista arkea kuvattu näin kauniisti. Weselius pysähtyy hetkiin ja porautuu niihin kuvaten tunnelmat ja nyanssit. Havainnot ovat viiltävän tarkkoja ja rehellisiä. Mutta Weselius käsittelee myös arkoja aiheita. Sivuilta rävähtävät silmille "verinen kohtu" ja naisen ruumista estottomasti ruotivat nettikeskustelijat.

Mutta se itse juoni sitten? Suosittelen ehdottomasti kirjaan heittäytymistä ilman sen kummempia ennakkotietoja kirjan sisällöstä. Kirja jäi kytemään mieleeni pitkäksi aikaa vielä lukemisen jälkeenkin ja tuntuu muuten harvinaisen vaikealta kirjoittaa tästä mitään selventävää "analyysia". Alma Mahler toimii kirjan kuvioissa historiallisena viitteenä, muistutuksena naisesta joka valitsi osakseen mieluummin muusan kuin säveltäjän roolin.

Mutta kirjassa pyöritellään Alman ohella myös kolmen muun naisen elämää. Kirja on vahva kannanotto naisen kehon/ruumiin puolesta ja kuten Weselius on monessa haastatteluissa todennut "kuvaus naisiin kohdistuvasta raivosta". Itse en lukiessani nähnyt niinkään raivoa vaan liitelin kirjassakin esiintyvän pulun tavoin ihmettelemässä sitä naisen elämää, joka kirjassa reväytetään eteemme. Paljon ajatuksia herättävä kirja!

**
Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Krista Airolan muistolle. Emme tavanneet koskaan kasvotusten mutta täällä kirjablogimaailmassa olit tuttu. Lämmin ja kirjoja rakastava persoonasi tulee elämään muistoissamme!

**
Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjan nimessä on erisnimi

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Tämän kirjan haluaisin nähdä

Kauniita hyllynlämmittäjiä
Olenko jo maininnut, että en tykkää e-kirjoista? Myönnän toki, että ne ovat käteviä - varsinkin matkustaessa - ja usein kirjastosta saa uutuuskirjatkin nopeammin juuri sähköisessä muodossa. Mutta jotenkin en vain saa samanlaista fiilistä tablettia hipelöidessäni kuin pidellessäni oikeaa kirjaa. Paperin lämpö, sivujen pläräileminen, kansien sulkeminen... Olen tuntenut itseni ihan pöhköksi kun tällaisia haikailen.

Mutta en ole yksin pöhköydessäni - kirjan ulkoasulla on väliä! Juuri julkistetut Vuoden kauneimmat kirjat on siitä hieno osoitus. Ja kyllä bibliofiilin sielu lepää kun lukee raadin kommentteja:

Kirja lämmittää käsiä värillään ja muodollaan. (Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet)

Paikoin herkullisen möyheä, käsintehty typografia ei ammu yli, vaan teksti on kaikilta osin luettavissa. (Laura Ertimo - Satu Konttinen: Yö - Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista)

Kirjaan valittu formaatti ja materiaalit tekevät siitä helposti lähestyttävän ja käsiin sopivan, mutta kyllin arvokkaan monumentin merkittävälle tekijälle. (Harri Kalha: Rut Bryk - Elämän taide)

Palkituista kirjoista olen lukenut vain yhden mutta "vain" e-kirjana. Kirjan arvostelua lukiessani ymmärrän, että jotain jäi ehkä uupumaan omasta lukukokemuksestani:

Kannen kluutti tuo teokseen päiväkirjamaisen tunnun. Sitä vahvistavat käsin kirjoitetut tekstit ja värikkään arkinen piirroskuva. Myös selkämyksen toteutus on viekoittavan erilainen. (Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa)

Olen muuten joskus jättänyt jonkun kirjan lukematta ihan vain sen vuoksi, että kansi kansi tai ulkoasu ei miellytä. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka haluaa pitää kirjahyllyssään vain niiden kauneuden vuoksi, kuten nuo kuvassa esiintyvät kaunokaiset.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)



"Hän tunsi, että häntä oli rangaistu nyt. Koti, josta hän oli lapsellisesti haaveillut, oli tämä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuin eläin, joka oli kytketty häkkiin, ulospääsyä ei ole."

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo valmistui jo 1936 jolloin Jotuni lähetti sen Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijan kuuluisien saatesanojen "Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta" vuoksi käsikirjoitus kuitenkin palautettiin ja julkaistiin vasta 1963. Kirja osui nyt käteeni omasta kirjahyllystäni, jonne sen olin hankkinut joltakin divarikierrokseltani. Mielikuvani teoksesta perustuu vuonna 1990 esitettyyn TV-sarjaan, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen esittivät teoksen avioparia Leaa ja Eeroa. Heidän hahmonsa ovat mielessäni myös nyt lukiessani tätä lähes 600-sivuista romaania.

Kirja on vahva dokumentti 30-luvulta ja siitä murroskaudesta, jota sen ajan naiset elivät. Kirjan henkilöt pohtivat läpi koko kirjan naisen ja miehen suhdetta, avioliittoa, rakkautta. Naiset seisovat kuin jatkuvan kuilun partaalla - mennäkö naimisiin järkisyistä vai odottaa rakkautta "joka kuitenkin jossain vaiheessa loppuu". Pahin vaihtoehto on jäädä naimattomaksi ja joutua työskentelemään "konttorissa" koko loppuikänsä. Perheen perustaminen ja erityisesti äitiys on monen haave ja sen vuoksi ollaan valmiita valitsemaan ensimmäinen sopiva aviopuoliso.

Kirjan päähenkilö Lea huomaa pian avioliiton solmimisen jälkeen tehneensä suuren erehdyksen. Eero on luonteeltaan ailahtelevainen ja helposti suuttuva, lopulta myös väkivaltainen. Tämän päivän lukijaa hämmentää Lean kärsivällisyys ja loputon ymmärtäväisyys miestään kohtaan. Toisaalta isänsä alkoholismin varjossa kasvanut tyttö kärsii ehkä läheisriippuvuudesta? Mutta Lean viileän rauhallinen analyysi läpi koko kirjan vahvistaa enemmänkin sitä tosiseikkaa, että sen ajan naisen yhteiskunnallinen asema ei suonut paljonkaan muita mahdollisuuksia kuin jäädä avioliittoon. Lea miettii useaan otteeseen mihin hän menisi ja millä lapsensa elättäisi. Lopulta hän kuitenkin tuntuu olevan valmis avioeroon kaiken uhalla, ongelmana on vain se että Eero ei siihen suostu. Leahan on "hänen"!

Jotuni tekee Leasta kärsivän mutta urhean marttyyri-hahmon, joka kohoaa Eeron valheellisuuden yläpuolelle. Samalla Lea analysoi Eeroa hämmästyttävän objektiivisesti yrittäen aina löytää myös ne hyvät puolet. Koko ajan häntä kuitenkin piinaa ajatus siitä miten ratkaisisi kaiken.

"Oli ajateltava tätä, oli työskenneltävä. Oli sisäisesti vapauduttava. Ja sitten kohottava, kohottava. Ei mitään harkitsematonta päätöstä vielä. Olivat kysymyksessä lapset. Jos tätä jatkui ja lapset tulivat suuriksi, synkistäisi tämä koko heidän elämänsä."

Kirjaa lukiessani kaivoin hyllystäni esille myös opiskeluvuosieni "raamatun", Maria-Liisa Nevalan toimittaman suomalaisen naiskirjallisuuden historiikin "Sain roolin johon en mahdu". Siinä Maria Jotuni on sijoitettu lukuun "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana" mm. L. Onervan ja Aino Kallaksen seuraan.  Huojuvan talon Lean tragedia kiteyttää itse asiassa koko Jotunin tuotannon ytimen kuten Anneli Vapaavuori artikkelissaan mainitsee: "ympäristö ja elinolosuhteet pakottavat naisen tukahduttamaan itsessään sykkivän elämän äänen". Ja myös Lean tapauksessa "pettymystä voi lieventää vain äitiys". Lea ottaakin suojiinsa vaihtuvien piikojen lisäksi myös Eeron ulkopuolisesta suhteesta syntyneen lapsen Eeron surmattua ensin rakastajattarensa ja lopulta itsensä.

Huojuva talo herättää paljon kysymyksiä ja ennen kaikkea pohdin sitä miten itse olisin tuossa ajassa toiminut. Oma isoäitini eli lapsiperheen elämää Lean ikätoverina, tosin työläisluokassa. En tietenkään osannut isoäidin vielä eläessä tehdä niitä kysymyksiä jotka nyt tämän kirjan jälkeen polttavat mielessä. Isoäitini oli nuoruudessaan eronnut ja mennyt sitten uudestaan naimisiin jolloin isoisäni otti nimilleen myös isäni isoveljen. Tuosta kiemurasta elämässään isoäitini ei koskaan puhunut ja se selvisi meille jälkeläisille vasta kun hankimme virkatodistukset kuolinpesää varten. Kiitos Maria Jotunin pääsin nyt hieman lähemmäksi myös isoäitini 30-luvun naisen elämää.

Ylen Elävässä arkistossa on muuten katsottavissa pätkiä TV-sarjasta, joka antaa hyvän kuvan myös romaanin tunnelmasta. Ahdistavaa, synkkää, sielua pakahduttavaa...

**
Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963
(Omasta hyllystä)

Helmet-lukuhaaste3. Suomalainen klassikkokirja

torstai 16. maaliskuuta 2017

Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja (2006)


"Minä muistan vain vihaisen äidin, hymyttömän ja etäisen. Ja senkin muistan että kaikki oli minun syytäni, aina.
  Minuahan ei olisi pitänyt olla olemassakaan."

Sitä saa mitä tilaa! Edellistä dekkaria lukiessani kauhistelin synkkää ajankuvaa, nyt mennään sitten aivan toiseen äärilaitaan. Outi Pakkanen kuvaa Helsingin Töölöä sellaisella hillityllä charmilla, että jo pelkkä ajatus mahdollisesta murhasta tuntuu pyhäinhäväistykseltä. Kirjassa toki kuollaan ja kyllä siellä se yksi murhakin on mutta muuten kirja keskittyy lähinnä elämäänsä tympääntyneiden ihmisten sisäisen maailman kuvaamiseen. Tekisi itse asiassa mieli tehdä ilmoitus harhaanjohtavasta markkinoinnista, sillä kirjan nimisivulla oleva luonnehdinta "Jännitysromaani" ei lunasta lupaustaan.

Mutta nyt tulee se todellinen paljastus: vaikka kirjassa ei ollut jännityksen ripettäkään eikä yksikään henkilöhahmoista onnistunut herättämään myötätuntoa niin silti luin kirjan loppuun ripeästi. Osaksi se johtui siitä, että luulin oikeasti koko kirjan ajan että jotakin jännittävää tulee vielä tapahtumaan. Se toivo sammui oikeastaan vasta viimeisen 10 sivun aikana. Mutta osansa on myös sillä tosiasialla, että Outi Pakkanen on taitava kirjoittaja joka osaa rytmittää kertomuksen sujuvasti ja sitoa tapahtumiin mielenkiintoisia viitteitä tapahtumien aikaan. Puuttuu siis vain se jännitysromaanille tärkeä ominaisuus eli jännitys...

Jo kirjan nimi jää aika käsittämättömäksi. Ehdin kehitellä lukemisen aikana mitä fantastisempia keinoja käyttää ruohonleikkuria murha-aseena mutta lopulta ymmärsin sen vain symboloivan kirjan keskushenkilöä Eevamaria Jungmania, kirjan päähenkilön naapuria. Kirjan päähenkilö (ennenkuin päähenkilöksi osoittautuu Jungman) taas on Merja Itälä, joka kirjan alussa huomaa yllättäen olevansa leski. Suurin ongelma on kuitenkin se, että hän on juuri ennen miehensä kuolemaa ollut uskoton eikä lesken rooli tunnu luontevalta. Eikä Merja Itälä ole niinkään järkyttynyt vaan vihainen kun näkee lehdessä miehensä kuolinilmoituksen, jonka joku tuntematon on laittanut lehteen allekirjoituksella "Rakkaasi".

Tämän triangelidraaman ympärille kirjailija kutoo vielä joukon muita ihmisiä - Itälän rakastajan ja tämän väkivaltaisen vaimon. Itälän toisen rakastajan, remonttimies Jarkon joka nuorena miehenä etsii vielä paikkaansa elämässä. Lisäksi tarinaan sekaantuu klassinen poliisipari  - elämäänsä pettynyt ylikonstaapeli Tanja Ström ja työparinsa Jokinen.

Pakkasen kirjassa on paljon aineksia ja sanomaakin (naisten harjoittama perheväkivalta) mutta sitä ei koskaan käsitellä sen syvällisemmällä tasolla. Kirjan läpi kulkeva pienen lapsen kertomus, joka sittemmin osoittautuu Jungmanin omaksi perhehistoriaksi, on kirjan vakuuttavin osuus ja oikeastaan Pakkasen olisikin pitänyt keskittyä laajentamaan sitä, kirjan kehyskertomus kun tuntuu melko jonninjoutavalta.

Luokittelisin tämän kirjan osastoon "Viihdekirjallisuus" ja siinä lajissa se on hauskaa ja rentouttavaa luettavaa. Mutta jännitystä etsivät älkööt vaivautuko.

**
Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja
Otava 2006
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

torstai 9. maaliskuuta 2017

Miten minusta tuli kirjablogisti (Blogger Recognition Award)

Klassinen kirjanörtin selfie
Paistaa se päivä risukasaankin eli sain Hollanninsuomalaisen Satulta blogitunnustuksen "Blogger Recognition Award"! Tällaiselle itseään vielä aloittelevana blogistina pitävälle tämä on iso juttu. Kiitos, Satu!

Olin jo kauan miettinyt, että olisi hauska "kokeilla" blogin pitämistä ja kirjat oli helppo valinta blogin aiheeksi. Luen paljon ja varsinkin nyt kun työmatkani täällä suurkaupungissa venyvät pariin tuntiin päivittäin. Siinä ehtii kuulkaa lukea kirjan jos toisenkin! Blogin avulla halusin jollakin tavalla dokumentoida kaikki lukemani kirjat, tuntui että ne hävisivät mielestä saman tien kun suljin kirjan takakannen. Lisäksi halusin luoda itselleni "oman huoneen", paikan jossa saisin huseerata niin kuin itse haluan. Tässä ruuhkavuosien oravanpyörässä sellaisia paikkoja ei ole montakaan (keittiön lisäksi...).

Halusin aloittaa varovaisesti joten päätin keksiä nimimerkin, jonka suojassa voisin rauhassa harjoitella. Sattumoisin samoihin aikoihin intialaiset puhelinmyyjät jahtasivat miestäni kotipuhelimestamme ja aina kuullessaan minun vastaavan heittivät he eksoottisella intianenglannilla tervehdyksen "Is this Mrs Karlsson?". Se kuulosti niin hauskalta, että omin sen heti nimekseni tänne blogimaailmaan.

Jos harkitset blogin aloittamista...

...niin sanoisin ennen kaikkea: tuumasta toimeen! Tämä on hauska harrastus ja parasta on kun saa yhteyden muihin samanhenkisiin, asuinpaikasta riippumatta. Mutta kolme neuvoa kuitenkin:

- Ennen kuin aloitat mieti alue jota haluat blogissasi käsitellä. Mitä tarkemmin rajaat sitä helpommin löydät muita samanhenkisiä ja pystyt muodostamaan oman blogiverkoston.

- Kun aihe on löytynyt niin sitten vain blogi alkuun! Älä huolehdi liikaa ulkoisista seikoista, niitä ehdit kyllä säätämään moneen kertaan.

- Ole kärsivällinen! Oma blogini oli ensimmäiset kuukaudet aika hiljainen paikka, vieraita ei näkynyt vaikka emäntä vilkuili koko ajan ovelta. Mutta sitten keksin mennä kyläilemään muiden blogeihin ja uskaltauduin jopa jättämään kommentteja ja siitä pikkuhiljaa oma vierasmääräni onkin lähtenyt kasvamaan. Ei täällä nyt vieläkään mitään suurta tungosta ole mutta sitäkin mukavampia kyläilijöitä olen saanut!

Itse olen profiloinut blogini ulkosuomalaiseksi kirjablogiksi ja niinpä annan tässä tunnustukset viidelle ulkosuomalaiselle ja viidelle kirjablogistille. Olette varmasti saaneet tunnustuksenne jo moneen kertaan mutta listaan tässä teidät koska seuraan blogejanne säännöllisesti ja vilkuilen samalla salaa vähän vinkkejäkin omaa blogiani varten.

Ulkosuomalaisia lempiblogeja (Hollanninsuomalaisen lisäksi):

Ulkosuomalainen äiti Turkissa
Pala suklaata - ulkosuomalaisen elämää Sveitsissä
Edustusrouvan päiväkirja Sudanista
Dit un dat sitä sun tätä Saksassa
Kirjeitä Kairosta

Ihailemiani kirjablogeja:

Norjansuomalainen les!lue!
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Kartanon kruunaamaton lukija
Hemulin kirjahylly
Satun luetut

Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2015)


"Miten helvetissä hän saattoi olla niin typerä, että oli tullut tänne yksin?"

Niinpä, sitä aina ihmettelenkin näissä dekkareissa että miksi pitää yksin rynnätä joka paikkaan ja siten takuuvarmasti päätyä konnien käsiin. Näin saadaan tietysti aikaan vatsaa kouristavaa jännitystä vaikkakin lukijana osaan jo arvata, että päähenkilö varmasti selviää tästäkin kiipelistä. Varsinkin kun kansitekstissä luvataan tämän olevan ensimmäinen osa nimihenkilön "tutkimuksista" kertovassa sarjassa. Halpa kikka joka tapauksessa vaikkakin annan sen anteeksi kun on kyseessä Carl-Johan Vallgrenin dekkaridebyytti. Ei hän mikään noviisi kirjamaakarina suinkaan ole (CV:ssä mm. Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto August-palkinto), mikä näkyy varmassa tekstissä ja miljöökuvauksessa, mutta juuri dekkarina Varjopoika on hiukan kömpelö,

Päähenkilö on nimeltään Danny Katz, surullisen hahmon ritari joka tuntuu olevan aina väärään aikaan väärässä paikassa. Niin myös nyt ja senpä johdosta häntä epäillään jo toistamiseen julmasta murhasta. Katz ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy tutkimaan tapausta ja saa pian avukseen kaksi ystävää menneisyydestä. Entinen tyttöystävä Eva Dahlman työskentelee nykyisin poliisina mutta taustalla on traaginen lapsuus kuten Katzillakin. Toinen ystävä on McGyver-henkinen Jorma Hedlund, vankilakundi mutta samalla myös taitava pianisti - yhdistelmä, johon kirjailija tuntuu olevan erityisen ihastunut. Hoagy Carmichael on tämän kirjan soundtrack.

"Jorma oli juonut oluensa loppuun, katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt pianoa jota soittaa ja pettynyt, kun sellaista ei näkynyt."

Juoni on vauhdikas, jopa niin että en aina pysy kyydissä mukana. Kirjan Katz ja Eva ovat nopeita käänteissään enkä oikein koskaan pääse rauhassa itse miettimään että kuka se syyllinen mahtaa olla. Tulen aina jälkijunassa ja samalla suuri osa dekkarien lukemisen kiehtovuudesta häviää. Lisäksi Vallgren on onnistunut ahtaamaan 350 sivuun niin paljon tavaraa, että loppupuolen voodoo-meiningit alkavat jo vähän haukotuttamaan. Toisaalta juuri tuo voodoo-osuus (kuin myös päähenkilön juutalainen tausta) tekevät tästä dekkarista omanlaisensa. Harvoin päädyn tähän lopputulokseen mutta olisikohan kirjailijan kannattanut pistää vielä sata sivua lisää tekstiä jotta lukijakin pysyisi mukana vauhdissa?

Vallgren kirjoittaa kuitenkin viihdyttävästi ja lopulta olen päässyt niin pitkälle, että haluan tietää miten tämä loppuu, vaikka murhaaja onkin tiedossa - dekkarin ollessa kyseessä - luvattoman aikaisin. Katson myös sormien läpi hiukan yksioikoiset henkilöhahmot. Vallgren on tosin panostanut Katzin kuvaukseen mutta ymmärrän sen pohjustuksena tulevalle sarjalle.

"Hän tiesi kuka oli: Danny Katz, neljäkymmentäneljä vuotta vanha, varhain menehtyneiden vanhempien ainoa lapsi. Entinen ulkoministeriön tulkki. Entinen puolustusvoimien siviilikääntäjä ja tietokoneohjelmoija. Entinen narkomaani ja asunnoton. Mutta taas jaloillaan."

Vallgren liittyy tällä kirjalla suosittuun "Stockholm noir"-dekkarikirjailjoiden joukkoon jonka tuloksena Tukholma saa tässä kirjassa ainakin minulle aika lailla vieraat kasvot. Poissa on vihreä ja elämäniloinen lähiö, tilalla betonilinnake ja lähiöjengit. Stereotyyppisesti varakkaat asuvat Östermalmilla ja Djursholmissa. Pian 17 vuotta täällä asuneena tiedän kuitenkin, että todellisuus ei ole suinkaan niin mustavalkoinen. Tämän synkän Tukholma-kuvauksen jälkeen tulee oikeasti ikävä entistä kotipaikkakuntaani, Leena Lehtolaisen harmaanherttaista Espoota!

**
Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomentanut Maija Kauhanen
(Skuggpojken 2013)
Otava 2015
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa (2016)


"Aika monta kertaa olen kertonut, että sitten mää taas parkusin, aina olen parkunut. Tapio tietää. Välillä istuin ja paruin, pillitin, vollotin, nyyhkin, kyynelehdin. Niin just, olen varmaan puolet Aurajoesta synnyttänyt! Itku aina puhdistaa."

Karita! Jos aikaisemmin ihailin Karita Mattilaa niin tämän kirjan luettuani olen suorastaan rakastunut! Voi kun joskus pääsisi Karitan kanssa viettämään saunailtaa ja puhua höpöttämään asioista. Korkealta ja kovaa... Mutta korvikkeeksi voi lukea tämän Raila Kinnusen höpöttelykirjan, joka ei siis ole elämäkerta vaan "fanikirja".

Rivien välistä voi aavistella lupauksen, että se elämäkerta olisi myös jossain välissä tulossa, jossa olisi myös enemmän mm. lapsuudesta. Mutta tässäkin kirjassa kyllä ehditään sivuta kaikkia Mattilan elämänalueita, lapsettomuutta ja vaihdevuosia myöten. Mattila on avosydäminen ja aseistariisuvan rehellinen eikä säästele myöskään kun paljastaa esimerkiksi ne kapellimestarit joiden kanssa ei suostu enää tekemään yhteistyötä. Mutta jos Mattila on vaativa kollegoitaan kohtaan niin sitäkin ankarampi hän on ruotiessaan omia saavutuksiaan. Mukana on kuitenkin aina iso annos lempeää itseironiaa ja se tekeekin tästä kirjasta huikean hauskan.

Kirja on suurelta osin Mattilan itsensä kertomaa, murteineen ja herkullisine kielikuvineen. Kinnusen rooli on vetää välillä lankoja yhteen (ne ovat nimittäin usein Mattilan jäljiltä melkoisen hajallaan), lisäksi Kinnunen myös muistuttaa sekä Mattilalle että meille lukijoille, että kaikkien oopperatietämys ei ehkä ole niin korkealla tasolla kuin Mattilan tarinat edellyttäisivät. Mutta ei hätää, se ei ole Mattilalle mikään ongelma, päinvastoin - hän kyllä  ymmärtää yleisöä, joka taputtaa tai yskii väärässä paikassa - "Kyllä se on sellainen juttu, että me tehdään tätä yleisölle. Asenteen pitää olla sellainen, että ihanaa kun olette tulleet ja kiitokset siitä."

Olisin tosin toivonut, että Kinnunen olisi ollut hieman kriittisempi Mattilan tarinoita tallentaessaan. Itse huomasin ainakin kaksi yksityiskohtaa, joissa oli pistetty mutkat suoriksi ja siitä syntyikin heti epäilys kuinka paljon tässä voi tarinan kertojaan luottaa. Mutta tämä ei vähennä kirjan arvoa millään lailla, jos ei nyt erehdy pitämään kirjaa faktakirjana. Mattila on armoitettu tarinankertoja ja lukijan kannattaakin vain antautua tajunnanvirran vietäväksi.

Kirja on tietysti aarrearkku meille oopperan ystäville sillä se antaa jännittävän kuvauksen kulissien takaisesta maailmasta. Ja Mattila ei todellakaan kaunistele freelancerin keikkaelämää, joka koostuu alati vaihtuvista hotellihuoneista ja asunnoista, lentomatkoista, aikavyöhykkeiden rasituksista, ainaisesta vilustumisen pelosta. Mattilan tukena on kuitenkin ollut jo pitkään mukana reissaava aviomies. Mattila ylistää puolisoaan suurella hellyydellä eikä epäselväksi jää, että tämän menestyvän naisen takana on Tapio Kuneinen.

Suurin yllätys itselleni oli huomata se, että Mattila on myös poliittisesti varsin aktiivinen henkilö. Hän on vapaan aborttioikeuden puolustaja mutta ei myöskään pelkää kieltäytyä yhteistyöstä jos kapellimestarin poliittinen kanta on ristiriidassa Mattilan arvomaailman kanssa. Mattila on vahvojen periaatteiden nainen, joten mikä kirja sopisikaan paremmin Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja". Olen myyty!

**
Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa
WSOY 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

torstai 2. maaliskuuta 2017

Terhi Rannela: Frau (2016)




"Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset."

Terhi Rannelan Frau on vilahdellut kirjablogeissa tiheään tahtiin ja viimeksi käydessäni Tukholman Suomi-instituutin kirjastossa löysinkin sen uutuushyllystä. Ensimmäisenä hämmästelin sitä kansiliepeen tietoa, että Rannela on kirjoittanut jo peräti 16 kirjaa. Hän on minulle tuiki tuntematon kirjailija mutta toisaalta nuortenkirjat ovat olleet viimeiset 30 vuotta itselleni tutkimaton kirjallisuuden genre, siinä syy tietämättömyyteeni.

Frau on monitasoinen romaani, jossa pieneen pakettiin on saatu mahtumaan ällistyttävän paljon. Kirjan nimihenkilö on saksalainen SS-kenraalin leski Lina Heydrich, jonka lyhyt avioliitto suomalaisena rouva Mannisena antaa kirjalle mielenkiintoisen lisämausteen. Mutta tähän tarinaan liittyy niin monta henkilöä, että jokainen heistä olisi aivan oman kirjan arvoinen. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin Frau Heydrich.

Tarina alkaa SS-kenraali Reinhard Heydrichia kohtaan tehdystä attentaatista ja kulminoituu tsekkiläisen pikkukylän Lidicen tuhoamiseen. Tarinaan liittyy myös nuori tyttö Marta, joka symboloi kaikkien sotien viattomia uhreja. Heitä, jotka sattuvat elämään väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuvat luopumaan nuoruuden haaveistaan. Sydäntäsärkevää on lukea Martan isälleen kirjoittamat rivit tytön tietämättä, että isä oli jo kuollut. "Me olemme kunnossa. En tiedä vielä, minne meitä viedään, mutta lupaan kirjoittaa Sinulle niin usein kuin pystyn."  Kuinka monessa kirjeessä juuri nämä rivit onkaan kirjoitettu maailman sotien aikana.

Olen todella kiitollinen kaikille niille kirjailijoille, jotka onnistuvat herättämään henkiin menneisyyden ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, itse en nimittäin sitä pysty tekemään pelkästään historiankirjoja lukemalla. Jaan Kross on tämän genren suuri suosikkini ja siinä mittapuussa Terhi Rannela on onnistunut hyvin. Lähettäisin tämän kirjan opiksi myös Raija Oraselle, jonka Kekkos-kirjaa alkuvuodesta innolla kahlasin. Vinkkinä siis Oraselle, että vähemmälläkin lavertelulla saa aikaiseksi todentuntuisen historiallisen romaanin!

Rannela onkin aivan mestari ytimekkään mutta paljon merkityksiä sisältävän tekstin tuottamisessa. Nautin todella tämän kirjan lukemisesta, tekstissä on hyvä rytmitys ja vaikka tapahtumapaikkoja ja aikoja on useita, ne pysyvät kaikki järjestyksessä lukijan mielessä. Tässä mielessä tiivis ilmaisu on kenties juuri se olennainen tekijä. Kunniamaininta menee myös kustantajalle: kirjaan on selvästi panostettu tyylikästä ulkoasua myöten ja kirjaa oli selkeän layoutin ansiosta todella miellyttävä lukea!

Ainoa moite tässä lähes tulkoon täydellisessä lukukokemuksessa oli kirjan viimeinen kappale jossa romaanin kirjailija Erich Richter palaa Fehmarnin saarelle ja Lina Heydrichin hautapaikalle. Tässä romaaniin ilmaantuu vielä yksi uusi kertoja, tällä kertaa Richterin aikuistunut poika Andreas. Ymmärrän tämän tarkoituksena liittää historia nykyaikaan mutta kaikkien eri aikatasojen ja kertojien jälkeen tämä 2000-luvulle viety juonenverso olikin jo liikaa.

Jälkisoitto... Romaanin kantava tarina on Heydrichien avioliitto, jota kesti vain 12 vuotta mutta joka Lina Heydrichin muistoissa säilyi puhtaan kauniina. Muiden kertojien huomautukset antavat kuitenkin ymmärtää, että ihan niin auvoista ei tuo "suuri rakkaus" ehkä ollut. Kirjan lopussa Lina Heydrich vaipuu vielä kerran muistoihinsa ja kuulee miehensä soittavan viulullaan viimeisen kerran tutun sävelen. Mutta kaunis sävelmä kuulostaa kaiken luetun jälkeen  riitasoinnulta - saako näin julmassa tarinassa olla näin kaunista musiikkia...?

"Bachin sooloviulusonaatti nro 3 C-duuri, Largo.
Heidän kappaleensa.
Kaunis, haikea, surumielinen."




**
Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja