sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Susan Faludi: In the Darkroom (2016)


"Now that I'm a lady, Bader fixes everything," she said. "Men have to help me. I don't lift a finger." My father gave me a pointed look. "It's one of the great advantages of being a woman," she said. "You write about disadvantages of being a woman, but I've only found advantages!"

Feministi-ikonin Susan Faludin isä ottaa yhteyttä tyttäreensä vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen ja kertoo olevansa nyt nainen, Stefánie Faludi. Faludi matkustaa tapaamaan isäänsä tämän kotikaupunkiin Budapestiin mielessään monta kysymystä, jotka ovat vaivanneet tytärtä lapsuudesta asti. Seuraavan 11 vuoden aikana tapaamisia tulee useita ja Faludi päättää kirjoittaa kirjan isästään. Tulos on ainutlaatuinen todistuskirja yhden ihmisen elämäntaipaleesta ja kameleonttimaisesta kyvystä muovata identiteettiään.

Kuka tahansa muu kuin Faludi olisi tyytynyt kuvaamaan kirjan alussa esiteltyä shokkiuutista ja niitä myllertäviä tunteita jotka syntyvät vanhan isän yllättävästä päätöksestä tehdä sukupuolenvaihdosleikkaus. Faludille juuri tämä muutos tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen helppo hyväksyä. Isä on aina ollut arvoitus ja jätettyään perheensä isä ei ole pitänyt aktiivisesti yhteyttä tyttäreensä. Tytärtä hämmentää toki lapsuuden macho-isän näkeminen naisena mutta Susania ärsyttää ennen kaikkea isän alleviivaama naisellisuus ja "heikommaksi sukupuoleksi" heittäytyminen. Feministi Faludi ei voi käsittää mistä tämä isän uusi identiteetti kumpuaa.

Tämän kirjan myötä Faludi avaa meille historian aarrearkun, josta ammentamalla hän sitoo isänsä historian yhteen Unkarin historian, holokaustin ja transseksuaalisen liikkeen syntymisen kanssa. Kirjan lopussa lukija ei enää ihmettele 70+-miehen halua muuttaa sukupuoltaan vaan ymmärtää sen kaiken tapahtuneen jälkeen luonnolliseksi päätökseksi. Tosin Faludin tavoin olen samaa mieltä, että isä olisi päässyt helpommalla jos olisi uskaltautunut tarkastelemaan elämänhistoriaansa varhaisemmassa vaiheessa sillä sukupuolen vaihtamisessa saattoi sittenkin olla kyse lapsuuden traumojen aiheuttamien haavojen laastaroinnista.

En voi kuin ihailla Faludin kylmäpäisyyttä tämän kirjan aineiston käsittelyssä, tuloksena on nimittäin todellinen mestariteos. Faludi tuo toki esille omat lapsen tunteensa ja kertoo avoimesti ärtymyksen tunteensa. Mutta kokonaisuutena kirja on upea kunnianosoitus eräälle isälle, joka ei ehkä ollut maailman paras isä mutta, kuten niin usein, se "ainoa" isä. Kun ei muuta ole tarjolla niin tällä mennään.

Faludi yksinkertaisesti hyväksyy isänsä sellaisena kuin tämä on eikä hän kertaakaan esimerkiksi osoita halveksuntaa isänsä ulkomuotoa kohtaan (lukuunottamatta hämmentyneitä huomioita isän asustevalinnoista ja tyylivirheistä). Kirjan lopussa Faludi tuntuu myös antavan isälleen anteeksi kaiken menneen saatuaan koottua yhteen valtavan palapelin, joka koostuu vähintään kolmen identiteetin osasista. Isä syntyi Unkarissa juutalaisena Istvan Friedmanina, eli perheenisänä ja valokuvaajana Steven Faludina USA:ssa ja vihdoin viimeiset vuotensa lapsuuden kotikaupungissaan Stefánie Faludina.

Tämä on todella yksi ravisuttavimpia kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Kuinka usein luokittelemmekaan ihmisiä jonkin näkyvän piirteen tai ominaisuuden perusteella hyvinkin kapeaan lokeroon ymmärtämättä, että näemme ihmisestä vain pinnan. Useimmiten emme tietenkään pysty tekemään sen laajempia analyysejä mutta jospa edes älyäisimme olla tuomitsematta muita. Elää ja antaa toisten elää, se lienee Faludin kirjan perimmäinen sanoma.

**
Susan Faludi: In the Darkroom
Metropolitan Book 2016

Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

maanantai 15. toukokuuta 2017

Johannes Anyuru: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)


Under ett av våra samtal hade hon sagt till mig att det hade snöat den kvällen när hon gick fram till fönstret inne på sjukhuset, för att det hade snöat i hennes sista minne av framtiden, som kanske var minnet av hennes död. Jag visste att hon med detta försökt formulera något hon alltid hade vetat. Våra skuggor är fästa vid oss. Förföljer oss.

Outo sattuma, että vastikään lukemani Stephen Kingin kirjan teema "aikamatkailu" jatkuu. Ja jopa niin, että myös tässä Johannes Anyurun kirjassa aikamatkaava Nour/Annika saapuu tulevaisuudesta aikomuksenaan estää murha. Tähän yhtäläisyydet sitten päättyvätkin. Jos Kingin kirja pisti aivosolut sekaisin niin Anyuru menee vielä pidemmälle. Runoilijana debytoinut kirjailija ei tunne painetta kirjoittaa ymmärrettävästi vaan keskittyy luomaan maagisen kaunista tekstiä järkyttävistä tapahtumista. Tämä kirja pistää totisesti lukijan mielikuvituksen koetukselle!

Lyhyesti: Göteborgissa tapahtuu terrori-isku kirjakaupassa, jossa esiintyy ja signeeraa uutta sarjakuvakirjaansa kovasti Lars Vilksin oloinen Göran Loberg. Kirjakaupan omistaja Christian Hondo (viittaus Charlie Hebdoon?) on kutsunut islaminuskoakin kritisoineen kirjailijan keskustelemaan sananvapauden rajoista. Yleisön joukossa on kolme nuorta Daeshin nimeen vannovaa, kaksi miestä ja yksi nainen.

Miehet ryhtyvät ampumaan ja ottavat yleisön panttivangiksi, Nourin tehtävä on kuvata koko tapahtuma ja striimata se suorana internetissä. Yhtäkkiä nainen kuitenkin tajuaa olevansa väärässä paikassa ja sabotoi kolmikon suunnitelman . Kaksi vuotta myöhemmin "kirjailija" (kovasti Anyurun itsensä oloinen henkilö) tapaa naisen psykiatrisessa hoitolaitoksessa saatuaan luettavakseen naisen hänelle osoittaman tekstin. Kirjoituksen, jossa hän selittää tulleensa tulevaisuudesta.

Kirjassa nivoutuvat naisen kertomus elämästään 15 vuoden päästä tapahtuvassa Ruotsissa ja nykyhetken kirjailijan pohdinnat ja yritykset selvittää tytön tarinan todenperäisyys. Kertomukseen liittyy paljon kysymysmerkkejä mutta visio lähitulevaisuuden Ruotsista on niin pelottava, että kirjailija harkitsee vaimonsa kanssa jättävänsä Ruotsin. Pari, jolla on pieni tytär, on syvästi islaminuskoinen ja kirjailijan kohtaaman naisen tarina luo kuvan tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa ihmisiä jaotellaan "Ruotsi-vihollisiin" uskontonsa perusteella ja suljetaan syrjäisille asuntoalueille.

Anyurun teksti on ennen kaikkea runollista ja tapahtumien järkyttävyys osaltaan jopa hukkuu kauniiseen sanavirtaan. Mutta jos lukee tarkasti niin esille välittyy pelko ja ahdistus, huoli omasta tulevaisuudesta islaminuskoisena Ruotsissa. Tämä näkökulmahan tulee harvemmin esille julkisessa keskustelussa, lähinnä huoli koskee ääri-islamin leviämistä ja sen vaikutusta valtaväestöön.

Jag skriver till dig som inte kommer att kunna tro att det jag berättar kan hända i Sverige. Du kommer att tro att jag ljuger eftersom du fortfarande tror att du är svensk.

Anyurun kirja on ollut alkuvuoden puhutuin kirja ja jo nyt arvuutellaan onko tämä myös vuoden August-palkinnon saaja. Kirjailijaa on haastateltu ahkerasti ja hän näyttääkin siirtyneen kertaheitolla ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin. Anyuru ei myöskään kaihda osallistua julkiseen keskusteluun ja on osaltaan ottanut kantaa  kirjallista Ruotsia parhaillaan hiertävään keskusteluun syksyn kirjamessuista Göteborgissa. Monet kirjailijathan ovat ilmoittaneet boikotoivansa messuja koska messujärjestäjä on antanut tilaa äärioikeistolaiselle Nya Tider-julkaisulle. Valmistautukaa siis suureen kirjalliseen myrskyyn kun messut avautuvat syyskuussa! Toivottavasti kuitenkin huomiota saa osakseen myös tämän vuoden teema, joka on Suomi 100.

Anyurun edellinen kirja ugandalaisesta isästään (En storm kom från paradiset, 2012) sai myös paljon arvostusta ja on käännetty suomeksi.

**
Johannes Anyuru: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
(He tulevat hukkumaan äitiensä kyyneliin)
Norstedts 2017
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (2006)


Hetken äiti hengittää taas lyhyttä nopeaa, tartun häntä kädestä. Sitten tulee katkos, joka venyy ja venyy. Kuuntelen ja kuuntelen. Kuuntelen katkoa, joka venyy ikuisuuden mittaiseksi.

Jotkut kirjat tuntuvat etsiytyvän polkumme varrelle juuri silloin kun on oikea aika lukea kyseinen kirja. Heidi Köngäksen Hyväntekijä osui silmiini kirjastossa ja hetken pläräiltyäni sujautin kassiin. Romaani vaikutti kevyehköltä ja dialogi helppolukuiselta, sen voisi "lukaista" jossakin välissä. Ja lukaisinhan minä, jälkiruuaksi vuoden ruotsalaissensaation Johannes Anyurun terrorismia käsittelevälle romaanille, mutta lukukokemus oli painavampi kuin alunperin olisin arvannut.

Ensi viikolla on äitini kuoleman ensimmäinen vuosipäivä ja mitä luenkaan tästä kirjasta - lähes identtisen kuvauksen kirjan päähenkilön äidin kuolinhetkestä kuin oman äitini viimeisestä henkäyksestä! Kaikki täsmää kuolinvuoteen vierellä laulamaamme virttä myöten, olihan myös kirjassa kaunis keväinen toukokuu.

Istun paikoillani, näen vain aamun joka valkenee, kuulen heränneet linnut. Minä hengitän. En koske äitiin, en enää voi. Laulan hiljaa "jo joutui armas aika ja suvi suloinen".

Kirjan päähenkilö Alma on kahden työn, asuntolainan ja nopeasti vanhenevien vanhempien loukossa. Lohtua tuovat abiturienttipoika ja oma koti. Ja sitten elämään astuu kuin huomaamatta mies, "lääkäri ilman rajoja", Juhani joka on viimeiset 15 vuotta kiertänyt kriisipesäkkeestä toiseen. Yhteys kahden yksinäisen välille syttyy välittömästi mutta molemmat myös epäröivät. Juhani ei ole varma pystyykö enää sopeutumaan "lasikuvun" alla elämiseen ja Alma puolestaan tuntee Juhanin asettautuvan jonnekin alustalle. Alman arkipäivän murheet eivät tunnu miestä edes kiinnostavan. Köngäs tekeekin kirjassa mielenkiintoisen tutkielman kahdesta "hyväntekijästä", jotka tahoillaan sammuttelevat loppumattomia tulipaloja. Mutta tyypillisesti tässäkin tarinassa kutsu linnanjuhliin tulee juuri sille miespuoliselle hyväntekijälle, naisten kotirintamalla suorittama hoitotyöhän on "vain" sitä normaalia arkista puurtamista.

Kirjan päähenkilö on sukua Eppu Nuotion Karinille, molemmat sompailevat työn ja yksityiselämän väliä ja molemmille osuu eteen mies joka osoittaa tuskastuttavaa päättämättömyyttä. Ollako vai eikö olla....? Molemmat naiset ottavat kuitenkin tilanteen keski-iän tuomalla rauhallisuudella ja hyvinhän siinä sitten lopulta käy. Ja jos muuten pidit ratikka-ajeluista Minna Lindgrenin Ehtoolehdoissa niin suosittelen myös tätä Köngäkseen Helsinkiin sijoittuvaa romaania, jossa ei kuljeta pelkästään ratikalla vaan myös kävellään paljon. Harvoin saa lukea näin kaunista kaupunkikuvausta kuin juuri näiden mainitsemani kolmen kirjailijan teksteissä, joissa kaupungit avautuvat eteemme kuin yhtenä kirjan päähenkilöistä.

Annoin Köngäksen Hertan äidilleni lahjaksi viimeisenä joulunamme mutta hän ei sitä valitettavasti ehtinyt koskaan lukea. Kuka lie siis tämän kirjan minulle "lähettikään" niin kiitän kovasti, se todella sekä lohdutti että viihdytti!

**
Heidi Köngäs: Hyväntekijä
Otava 2006
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Rakas vihattu lähiöni


Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa.

Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista.

Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada kylään. Kun kavereiden vanhemmat kuulivat missä asuimme oli vastaus useimmiten "ei". Olimme mieheni kanssa järkyttyneitä - olivatko he oikeasti koskaan edes käyneet täällä?


Ruotsalainen Johanna Langhorst on kirjoittanut kirjan "Förortshat" omasta lähiöstään Tenstasta. Asuttuaan siellä 17 vuotta perhe päättää muuttaa toiselle alueelle kun perheen teinipoika on ryöstetty kaksi kertaa eikä poika enää uskalla liikkua ulkona. Perhe tekee ratkaisun raskain mielin sillä Tensta on tuntunut kodilta. Kirjassaan Langhorst käy läpi erosurua rakkaasta kotilähiöstään ja miettii kahta suurta kysymystä: miksi ihmiset, jotka eivät ole koskaan edes käyneet Tenstassa, pitävät aluetta huonona ja miksi yhteiskunta (poliisi, viranomaiset, media) tuntuu vain vahvistavan tätä kielteistä mielikuvaa.

Fotografierna av förorten är alltid komponerade på ett speciellt sätt. Man ser ofta en del av ett hus i närbild ur grodperspektiv, fotograferat med vidvinkelobjektiv, huset verkar bre ut sig åt alla håll och bilderna är beskurna så att man inte ser var det tar slut. (---) All grönska är bortklippt. Människor får bara vara med i bild om de är bortvända eller bär slöja.



Langhorst puolustaa Tenstaansa lähestulkoon samoin sanoin kuin minä omaani. Alue on lähellä luontoa, asunnot hyvin rakennettuja ja tilavia, ihmiset ystävällisiä ja seurallisia. Riski joutua rikoksen uhriksi on pienempi kuin suurten kaupunkien keskustoissa. Mistä siis tämä läpeensä negatiivinen kaiku kun kuulemme nimet Rinkeby, Tensta, Rosengård, Alby....?

Kaikki nämä alueet ovat osa 60- ja 70- luvuilla toteutettua "miljoonaohjelmaa", jolloin Ruotsiin rakennettiin kymmenessä vuodessa miljoona asuntoa. Sen ajan arkkitehtuuria on ehditty pilkata jo vuosikymmenet mutta alueet on suunniteltu viihtyisiksi puistoineen ja kävelykatuineen. Valitettavasti monet taloista ovat päätyneet kiinteistökeinottelijoiden pelinappuloiksi jolloin kiinteistöjä on myyty yritykseltä toiselle suurin voitoin ilman, että taloille itselleen on tehty mitään parannustöitä. Vain vuokrat ovat kohonneet.

Alueilla on tietysti ongelmansa mutta Langhorst muistuttaa monen ongelman olevan poliittisista päätöksistä johtuva luonnollinen seuraus. Kotikuntani Botkyrka on esimerkiksi ottanut vastaan pakolaisia moninkerroin enemmän kuin moni ns. hyvässä maineessa oleva kunta. Koska työelämään siirtyminen vie aikaa on työttömyysprosentti silloin myös korkeampi. Työmatkallani Tukholman keskustaan huomaan kuitenkin, että metro on täynnä maahanmuuttajaperheiden lapsia jotka käyvät koulua keskustan alueella. Perheet tietävät koulutuksen olevan avain hyvään elämään. Ehkäpä 50 vuoden päästä tämäkin alue on suosittu lähiö kun tänne asettuneet perheet ovat vaurastuneet ja kivunneet yhteiskunnassa ylöspäin. Langhorst muistuttaa, että myös nykyään niin trendikäs Södermalm oli 1800-luvulla kurjuuden tyyssija. (Anni Swanin Ollin oppivuosista on jäänyt mieleeni varsin elävä kuvaus juuri siitä köyhästä Södermalmista.)

Langhorst ottaa myös esille moneen kertaan kuinka suuren roolin noin 30 nuoren miehen jengi on saanut Tenstaa käsittelevissä uutisissa. Alueella asuu 18 000 ihmistä, suurin osa hyvin käyttäytyviä ja ns. kunnon kansalaisia. Miksi ei kohdisteta varoja lasten ja nuorten vapaa-ajantoimintaan jolloin voitaisiin ennaltaehkäistä monta ongelmaa? Langhorstilla on teoria, että monella muulla alueella ongelmiin olisi puututtu jo aikaisemmin mutta maahanmuuttaja-alueilla tullaan kauhistelemaan paikan päälle vasta kun on liian myöhäistä. Langhorst kertoo esimerkin kulttuuriprojektista joka vesittyy byrokratiaan ja viranomaisten välinpitämättömyyteen. Juhlapuheiden ja erilaisten komiteoiden kauniit lupaukset eivät toteudu.

Erityisesti Langhorstia ärsyttävät kaikki ne "valkoiset, keski-ikäiset miehet" jotka kirjoittavat shokeeraavia "dokumentteja" lähiöistä vaikka ovat tuskin jalallaan edes astuneet kuvaamilleen alueille. Ikävä kyllä juuri nämä kuvaukset saavat eniten palstatilaa julkisuudessa. Langhorst toteaa kirjansa lopussa, että kaikki hänen esille ottamansa esimerkit ovat merkkejä "lähiövihasta", joka on osa yleisesti hyväksyttyä totuutta ja jota ei tarvitse enää sen kummemmin edes perustella.


Langhorstin kirja on sydänverellä kirjoitettu rakkaan lähiön puolustuspuhe ja tunnistan itseni tekstistä useaankin otteeseen. Olen saanut kuulla samat kysymykset - kuinka monta kertaa sinut on ryöstetty (ei kertaakaan), aluehan on kovin segregoitunut (ei ollenkaan, täällähän sitä vasta onkin väkeä eri puolilta maailmaa), haluat varmaankin muuttaa muualle (en halua, sillä tämä on kotini ja täällä asuu paljon ystäviä).

Tervetuloa tutustumaan lähiöön seuraavalla Tukholmanristeilyllä!

**
Johanna Langhorst: Förortshat
Ordfront 2013
Kirja-alelöytö

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja "kertoo sinusta"

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Stephen King: 23/11 1963 (2011)

Pääsiäisperinteisiini kuuluu lukea paksu kirja ja tänä vuonna löytyikin täysi kymppi!

Voiko Lukuviikkoa viettää osuvammin kuin lukemalla koukuttavan tiiliskivikirjan? Sellaisen onnistuin vihdoin löytämään, pitkän etsimisen tuloksena. Kirjailija oli yllättäen minulle ekakertalainen Stephen King. Kauhukirjallisuus on nimittäin alue, joka ei minua kiinnosta pätkääkään joten Kingin suuntaan en ole aikaisemmin vilkaissutkaan. Mutta sitten käteeni osui 23/11 1963 ja koukutuin välittömästi. Ja siinä vaiheessa olin siis lukenut vain takakansitekstin...

Lyhyesti tiivistäen: Jake Epping saa kuolemansairaalta pikaruokapaikan omistajatuttavaltaan Alilta tehtävän - astua ravintolan varastotilassa löytyvän "aikatunnelin" kautta menneisyyteen ja estää presidentti Kennedyn murha. Alin sattumalta löytämien portaiden kautta pääsee aina samaan paikkaan ja hetkeen menneisyydessä, klo 11.58 9. syyskuuta 1958. Al itse on käynyt menneisyydessä jo useita kertoja ja viipynyt siellä lopulta useammankin vuoden. Mutta palatessa takaisin vuoteen 2011 on nykyajan kellon viisarit liikkuneet vain 2 minuuttia eteenpäin.

Vaikka juoni saattaa kuulostaa hiukan (?) epäuskottavalta niin ei huolta, King tekee tästä yllättävän koskettavan romaanin. Jake Epping ei ole mikään sankarihahmo mutta joutuu tietysti 800 sivun mittaisessa tarinassa moniin rohkeutta vaativiin tilanteisiin. Koska kertoja-Jake mainitsee muutamaankin otteeseen, että luemme käsikirjoitusta jonka Jake on kirjoittanut tapahtumien kuluessa niin voimme päätellä, että välitöntä hengenvaaraa ei liene hänen osaltaan ole odotettavissa ja että hän selviää aikaseikkailustaan. Mutta kaikki muu kirjassa tapahtuva onkin sitten yllätyksiä täynnä. Muun muassa se ratkaiseva käänne, että Jake rakastuu.

Niin, Sadie... En ole mikään rakkausromaanien suuri ystävä mutta uskaltaisin väittää, että Jaken ja Sadien rakkaustarina peittoaa useimmat viihdekirjallisuudessa esiintyvät rakkausdraamat. Ja millaisella hellyydellä King kuvaakaan kirjojensa naishahmoja! Nyt ei puhuta "selluliitiltä säästyneistä reisistä" (kirjailijanimiä mainitsematta... ) vaan naisista, jotka ovat lihaa ja verta. Jaken ja Sadien rakkaustarina ei tietenkään pääty perinteisellä tavalla mutta kirjan loppukohtaus sai tällaisen paatuneenkin lukijan huokaamaan pari kertaa.

King spekuloi läpi koko tarinan perhosvaikutusteorialla, kuinka perhosen siiven lepatus saattaa saada aikaiseksi myrskyn maapallon toisella puolella. Ja Jake ymmärtää itsekin riskit, varsinkin jos onnistuu alkuperäisessä tehtävässään eli estämään Kennedyn murhan. Ajatusleikki on kutkuttava vaikka King ei täysin onnistukaan teorian käytäntöön panossa. Sen sijaan Kingin kuvailema 50- ja 60-lukujen vaihde Jodien pikkukaupungissa on herkullinen kaikkine yksityiskohtineen. Olut maistuu paremmalta, ihmiset ovat ystävällisiä ja ne autot! Ilkka Remekselle lähettäisin terveisiä, että toki on mahdollista kirjoittaa elävästi sekä autoista että naisista...

King ei tietenkään unohda kuvauksestaan afroamerikkalaisiin ja naisiin kohdistuvaa epätasa-arvoa mutta se ei selvästikään ole Kingin agenda tässä kirjassa. Kirjailijan käyttämä sävy on varsin nostalginen ja "vanhoja hyviä aikoja" kaipaava. Jakella onkin kirjan lopussa vaikea päätös edessään: palatako omaan aikaansa vuoteen 2011 vai jäädä 50-luvun Jodieen josta hän on löytänyt henkisen kotinsa.

Vaikka olen noviisi Kingin lukijana niin ymmärrän, ettei tämä ole ihan tyypillistä Kingiä mutta tarkoitus on ehdottomasti lukea vielä lisää. Tällainen viihdekirjallisuus uppoaa minuun täysillä!

**
Stephen King: 22/11 1963
Ruotsinkielinen käännös: Boo Cassel
Månpocket 2014
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 14. Valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: My Brilliant Friend (2012)



Kun ulkosuomalainen lähtee lomalle niin kohteena on usein emomaa Suomi. Tällä kertaa lähdin tyttären kanssa pääsiäislomailemaan Vuosaareen, jossa sisko asuu perheineen. Mahtava lomakohde! Löytyy niin luontoa kuin pääkaupungin shoppailu- ja kulttuurikohteitakin. Ja saimme vähän kylpylälomankin tuntua kun kävimme testaamassa Vuosaaren hienon uimahallin. Lisäksi perinteiset kirpparikierrokset ja uutena kohteena kissakahvila Helkatti Helsingin Kampissa ja ulkosuomalainen tytär oli taas sitä mieltä, että Suomi on paras maa ever.


Lomalukemisena kulki mukana Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa jonka sain nyt vihdoin luettua. Ensimmäinen yrityshän jäi kesken kun teksti puudutti niin, etten päässyt alkua pidemmälle. Mutta sitten huomasin kirjastossa englanninkielisen version ja päätin antaa kirjalle vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti! Ruotsalaiseen käännökseen verrattuna tässä oli ilmavuutta ja tekstin lukeminen jouhevampaa. Ja voin nyt siis onnitella itseäni siitä, että olen vihdoin ja viimein lukenut tämän "merkkiteoksen". Vähän sama tunne kun sain luettua ensimmäisen knausgårdini...

Mutta edelleen kuitenkin ihmettelen mikä tässä kirjassa on se juttu, joka tekee siitä sellaisen sensaation mitä se esimerkiksi on ollut Ruotsissa. Tarina sinänsä on mielenkiintoinen ja Lilan ja Elenan välinen ystävyys on kuvattu tavalla, joka saa kääntämään sivuja vauhdilla. Kirjailijan käyttämä kieli on kuitenkin aika puuduttavaa, kuin lukisi ylipitkää todistajanlausuntoa. "Sitten hän meni, sanoi, teki, ajatteli, teki, kirjoitti, suuttui...." Toki tarinassa on myös paljon psykologista pohdintaa, varsinkin Lilan mielenliikkeiden osalta, mutta kaikki kerrotaan Elenan suulla.

Elena yksinäisenä kertojana herättää epäluottamusta - miten tämä muka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, monien vuosikymmenien jälkeen? Ja miten hän muka tietää kaiken näin tarkasti vaikka ei ole itse edes mukana kaikissa tapahtumissa. Kaikesta realismistaan huolimatta tarina ei tunnu realistiselta vaan ehkä pikemminkin sadulta. "Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka asuivat köyhässä napolilaiskaupunginosassa." Olen siis tainnut tulla lukeneeksi klassisen "lukuromaanin" joita harvemmin eksyy kirjastokassiini, siitäkö tämä hämmennykseni...?

Sulattelen tätä lukukokemusta nyt jonkin aikaa ennen kuin tartun Napoli-sarjan seuraaviin osiin, jos tartun... En nimittäin tunne mitään pakottavaa tarvetta saada lukea miten tytöille käy. Osan tulevista tapahtumista saattaa sitä paitsi jo arvatakin ensimmäisessä osassa annettujen vinkkien avulla. Mutta jos jatkan tarinan seuraamista niin yritän saada kirjat käsiini suomeksi, se ehkä auttaisi minuakin kokemaan sitä paljon puhuttua Ferrante-huumaa?


Loma-asunnon kirjahyllystä löytyi muuten tuttu kirja lapsuudestani, Suomen kansan suuri satukirja. Muistan vieläkin ne hurjat sadut joita luin itsekseni ja muistikuva piti todellakin paikkansa. Tytär värisi vieressä jännityksestä kun luin kokeeksi yhden tarinan iltasaduksi. Tuhkimuksessa päitä tippui toisensa perään mutta onneksi ruumiit saatiin lopussa taian avulla herätettyä jälleen henkiin ja saatoimme käydä rauhallisin mielin nukkumaan sadun saatua onnellisen lopun.

Tältä Suomen-lomalta on kotiinviemisinä myös jälleen pari uutta kirjaa. Löysin kirpparikierroksella Riikka Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma sekä Anja Kaurasen Arabian Laurin. Lisäksi tytär ilmoitti, että on nyt päättänyt alkaa kerätä Aku Ankan taskukirjoja ja mikäpä sen hauskempaa kirjallisuutta juuri lukemaan oppineelle ekaluokkalaiselle. Myös teini-ikäinen kummityttö tietää miten saa kiedottua kirjanörtin kummitätinsä pikkusormen ympäri - kun teini kertoo, että haluaa lukea Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen niin tätihän rientää oitis lähimpään antikvariaattiin!

**
Elena Ferrante: My Brilliant Friend
Kääntäjä: Ann Goldstein
Europa Editions 2012

Helmet-lukuhaaste: 7.  Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Joni Huttunen: Barrfiolernas rike


"Så fort jag kommer ut från terminalen känner jag i hela kroppen att jag inte längre är i Sverige. Syret smakar annorlunda, friskt och nyanserat. Mustiga dofter av piroger och mjöd, kaffe, sprit och lagrad ost. Jag tar några stärkande andetag och hoppar in i en taxi."

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisjuuria on joka neljännellätoista ruotsalaisella ja esimerkiksi täällä Tukholman alueella peräti 10% asukkaista on suomalaistaustaisia. Hurja määrä! Siihen nähden meitä suomalaisia näkyy yllättävän vähän ruotsalaisessa valtamediassa. Suomalaisjuuria etsitään kuitenkin yhä innokkaammin ja suomalaisuutta pidetään jossakin määrin jopa eksoottisena. Ilahduttavaa, että ankeat finnjävel-vuodet tuntuvat olevan nyt takanapäin.

Suomalaisnimiä vilahtelee eniten musiikin alalla mutta myös muilla taiteenaloilla. Susanna Alakosken esikoisromaani Sikalat ja Tanja Lorenzonin monologinäytelmä Mormors mörka ögon lienevät ne eniten julkisuutta saaneet teokset. Onkin jännä seurata mistä kaikkialta näitä ruotsinsuomalaisjälkeläisten tuotoksia putkahtaa. Nyt uusimpana löytyi Joni Huttusen esikoisromaani "Barrfiolernas rike" (sananmukaisesti "Havuviulujen valtakunta") jossa kirjan päähenkilö käy reippain ottein käsittelemään suomalaista sukuperimäänsä. Ja hyvin osuvasti romaanin genre onkin klassinen kauhu: kun oma sukutausta on täysin hämärän peitossa niin sieltähän voi löytyä vaikka minkälaisia luurankoja.

Ja niitä luurankoja kirjan päähenkilö löytää aivan sanamukaisestikin. Miika on nuorimies Göteborgista, äiti suomalainen ja isä tuntematon. Suomessa on äidin sukua, johon ei ole pidetty sen kummemmin yhteyttä. Suomessa on myös mökki, äidin lapsuudenkoti. Äidillä on yhä avain, jota hän ei kuitenkaan halua pojalleen luovuttaa, "miksi herättää eloon vanhat haamut?". Miikalla on kuitenkin vahva visio: hän haluaa jättää päämäärättömän lähioelämänsä ja kirjoittaa kirjan suomalaisesta siirtolaisperheestä ja samalla myös omasta historiastaan. Hän pihistää avaimen äidiltään ja lähtee Suomeen.

Tähän pieni varoitus: Joni Huttusen kuvaama Suomi on kaukana kaikkien brändikomiteoiden hahmottelemasta Suomesta. Tässä Suomessa ihmiset ovat töykeitä ja epäluuloisia, ilmassa leijuu "piirakoiden, siman, kahvin ja viinan" tuoksu. Siellä juopotellaan ja saunotaan. Lisäksi ilmassa on vahvaa poltergeistin tuntua.

Miika löytää mökin ja asettuu taloksi. Kirja saa alkunsa mutta kirjoituskoneen liuskoille ilmestyy myös jonkun muun kirjoittamia viestejä, joissa pyydetään apua. Lisäksi Miika näkee unia, jotka liikkuvat valveen ja unen rajamailla. Hän ryhtyy kuitenkin sinnikkäästi selvittämään mökin tarinaa ja lopulta selvittää äitinsä perheen tragedian.

Minulle ei ihan selvinnyt mitä kirjailija tällä teoksellaan haluaa sanoa. Selvästikin aihe on esikoiskirjalle tyypilliseen tapaan kirjoittajalle itselleen henkilökohtainen ja tärkeä mutta kirjan kaikki eri ainesosaset muodostavat sekavan kokonaisuuden. Kirjaa voisi kuvata klassiseksi kauhutarinaksi maustettuna Manaaja-elokuvasta lainatuilla efekteillä ja Humisevaan harjuun rinnastuvalla kauhuromantiikalla. Luonto on vahvasti läsnä, erityisesti kuusimetsä ja Huttunen on luontokuvauksissa selvästikin elementissään. Kirjan koskettavin osuus taas on Miikan ja löytökoira Pimun välinen suhde.

Huttusella on kuitenkin lämmin suhde äitinsä maahan ja omaan historiaansa. Ehkäpä jonkinlainen "ohjelmajulistus" löytyy Miikan sanoista kun hän kertoo haluavansa kirjoittaa kirjan, jossa ei olisi pelkästään "ristiriitoja vaan myös paljon lämpöä ja huumoria". Ja muutakin kuin "viinaa, tappelua ja ahdistusta". Totisesti, sellaista kirjaa toivon itsekin jo ilmestyväksi! Tämä Huttusen esikoinen ei sitä paikkaa vielä ihan täytä mutta on joka tapauksessa piristävä poikkeus ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa.

**
Joni Huttunen: Barrfiolernas rike
Doppelgänger 2016
Arvostelukappale

Osallistun tällä kirjalla Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen esimerkkinä toisen polven suomalaissiirtolaisten kirjallisuudesta.
Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hanna Weselius: Alma! (2016)


"Nyt saappaat pois rappukäytävän puolella, onpas niissä kuraa, ovi auki, hiljaa kiinni, saappaat suihkuhuoneeseen, vettä ämpäriin, vitsat sinne, takki pois, pöntölle istumaan. Pissa. Nälkä. Käsivarret ovat verinaarmuilla, kynnenaluset mustat ja peukalonhanka turvoksissa. Tunto palaa vasta lämpimässä vedessä. Kirvelee, pistelee, mutta minulla on pajunkissat."

Olipa hyvä, etten tiennyt tästä Hanna Weseliuksen kirjasta oikeastaan mitään ennen kuin aloitin sen lukemisen. Tämä kirja nimittäin pääsi yllättämään mitään aavistamattoman lukijansa monin kerroin!

Tiesin toki, että kirjan nimenä oleva Alma viittaa säveltäjä Gustav Mahlerin vaimoon Alma Mahleriin, joka oli myös säveltäjä niin pitkälle kuin aikansa naisille asetetut rajat antoivat myöten. Ja juuri Alman vuoksi tähän kirjaan alunperin tartuinkin, Olin jo vähän kehitellyt mielessäni odotuksia Alma Mahlerin elämää romaanimuodossa kartoittavasta teoksesta mutta metsään menivät arvailut. Weselius on kirjoittanut teoksen jonka kaltaisia harvoin osuu eteen!

Hanna Weseliuksen valokuvaajan tausta näkyy kirjassa erityisen vahvasti mutta kirjan rakenne herätti mielleyhtymiä ennen kaikkea elokuvaan. Kirjassa on käytetty saman tyyppistä episodimaista ja simultaanista aikakerrontaa kuin vuosituhannen vaihteessa valmistuneissa Magnoliassa ja kotimaisessa Joki-elokuvassa. Vaikutelmaa vahvistavat vielä kirjan nopeat zoomaukset.

Weseliuksen kieli on kauniin lyyristä, taitavasti kielen eri tasoja sekoittavaa. Harvoin on tavallista arkea kuvattu näin kauniisti. Weselius pysähtyy hetkiin ja porautuu niihin kuvaten tunnelmat ja nyanssit. Havainnot ovat viiltävän tarkkoja ja rehellisiä. Mutta Weselius käsittelee myös arkoja aiheita. Sivuilta rävähtävät silmille "verinen kohtu" ja naisen ruumista estottomasti ruotivat nettikeskustelijat.

Mutta se itse juoni sitten? Suosittelen ehdottomasti kirjaan heittäytymistä ilman sen kummempia ennakkotietoja kirjan sisällöstä. Kirja jäi kytemään mieleeni pitkäksi aikaa vielä lukemisen jälkeenkin ja tuntuu muuten harvinaisen vaikealta kirjoittaa tästä mitään selventävää "analyysia". Alma Mahler toimii kirjan kuvioissa historiallisena viitteenä, muistutuksena naisesta joka valitsi osakseen mieluummin muusan kuin säveltäjän roolin.

Mutta kirjassa pyöritellään Alman ohella myös kolmen muun naisen elämää. Kirja on vahva kannanotto naisen kehon/ruumiin puolesta ja kuten Weselius on monessa haastatteluissa todennut "kuvaus naisiin kohdistuvasta raivosta". Itse en lukiessani nähnyt niinkään raivoa vaan liitelin kirjassakin esiintyvän pulun tavoin ihmettelemässä sitä naisen elämää, joka kirjassa reväytetään eteemme. Paljon ajatuksia herättävä kirja!

**
Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Krista Airolan muistolle. Emme tavanneet koskaan kasvotusten mutta täällä kirjablogimaailmassa olit tuttu. Lämmin ja kirjoja rakastava persoonasi tulee elämään muistoissamme!

**
Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjan nimessä on erisnimi

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Tämän kirjan haluaisin nähdä

Kauniita hyllynlämmittäjiä
Olenko jo maininnut, että en tykkää e-kirjoista? Myönnän toki, että ne ovat käteviä - varsinkin matkustaessa - ja usein kirjastosta saa uutuuskirjatkin nopeammin juuri sähköisessä muodossa. Mutta jotenkin en vain saa samanlaista fiilistä tablettia hipelöidessäni kuin pidellessäni oikeaa kirjaa. Paperin lämpö, sivujen pläräileminen, kansien sulkeminen... Olen tuntenut itseni ihan pöhköksi kun tällaisia haikailen.

Mutta en ole yksin pöhköydessäni - kirjan ulkoasulla on väliä! Juuri julkistetut Vuoden kauneimmat kirjat on siitä hieno osoitus. Ja kyllä bibliofiilin sielu lepää kun lukee raadin kommentteja:

Kirja lämmittää käsiä värillään ja muodollaan. (Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet)

Paikoin herkullisen möyheä, käsintehty typografia ei ammu yli, vaan teksti on kaikilta osin luettavissa. (Laura Ertimo - Satu Konttinen: Yö - Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista)

Kirjaan valittu formaatti ja materiaalit tekevät siitä helposti lähestyttävän ja käsiin sopivan, mutta kyllin arvokkaan monumentin merkittävälle tekijälle. (Harri Kalha: Rut Bryk - Elämän taide)

Palkituista kirjoista olen lukenut vain yhden mutta "vain" e-kirjana. Kirjan arvostelua lukiessani ymmärrän, että jotain jäi ehkä uupumaan omasta lukukokemuksestani:

Kannen kluutti tuo teokseen päiväkirjamaisen tunnun. Sitä vahvistavat käsin kirjoitetut tekstit ja värikkään arkinen piirroskuva. Myös selkämyksen toteutus on viekoittavan erilainen. (Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa)

Olen muuten joskus jättänyt jonkun kirjan lukematta ihan vain sen vuoksi, että kansi kansi tai ulkoasu ei miellytä. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka haluaa pitää kirjahyllyssään vain niiden kauneuden vuoksi, kuten nuo kuvassa esiintyvät kaunokaiset.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)



"Hän tunsi, että häntä oli rangaistu nyt. Koti, josta hän oli lapsellisesti haaveillut, oli tämä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuin eläin, joka oli kytketty häkkiin, ulospääsyä ei ole."

Maria Jotunin (1880-1943) Huojuva talo valmistui jo 1936 jolloin Jotuni lähetti sen Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijan kuuluisien saatesanojen "Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta" vuoksi käsikirjoitus kuitenkin palautettiin ja julkaistiin vasta 1963. Kirja osui nyt käteeni omasta kirjahyllystäni, jonne sen olin hankkinut joltakin divarikierrokseltani. Mielikuvani teoksesta perustuu vuonna 1990 esitettyyn TV-sarjaan, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen esittivät teoksen avioparia Leaa ja Eeroa. Heidän hahmonsa ovat mielessäni myös nyt lukiessani tätä lähes 600-sivuista romaania.

Kirja on vahva dokumentti 30-luvulta ja siitä murroskaudesta, jota sen ajan naiset elivät. Kirjan henkilöt pohtivat läpi koko kirjan naisen ja miehen suhdetta, avioliittoa, rakkautta. Naiset seisovat kuin jatkuvan kuilun partaalla - mennäkö naimisiin järkisyistä vai odottaa rakkautta "joka kuitenkin jossain vaiheessa loppuu". Pahin vaihtoehto on jäädä naimattomaksi ja joutua työskentelemään "konttorissa" koko loppuikänsä. Perheen perustaminen ja erityisesti äitiys on monen haave ja sen vuoksi ollaan valmiita valitsemaan ensimmäinen sopiva aviopuoliso.

Kirjan päähenkilö Lea huomaa pian avioliiton solmimisen jälkeen tehneensä suuren erehdyksen. Eero on luonteeltaan ailahtelevainen ja helposti suuttuva, lopulta myös väkivaltainen. Tämän päivän lukijaa hämmentää Lean kärsivällisyys ja loputon ymmärtäväisyys miestään kohtaan. Toisaalta isänsä alkoholismin varjossa kasvanut tyttö kärsii ehkä läheisriippuvuudesta? Mutta Lean viileän rauhallinen analyysi läpi koko kirjan vahvistaa enemmänkin sitä tosiseikkaa, että sen ajan naisen yhteiskunnallinen asema ei suonut paljonkaan muita mahdollisuuksia kuin jäädä avioliittoon. Lea miettii useaan otteeseen mihin hän menisi ja millä lapsensa elättäisi. Lopulta hän kuitenkin tuntuu olevan valmis avioeroon kaiken uhalla, ongelmana on vain se että Eero ei siihen suostu. Leahan on "hänen"!

Jotuni tekee Leasta kärsivän mutta urhean marttyyri-hahmon, joka kohoaa Eeron valheellisuuden yläpuolelle. Samalla Lea analysoi Eeroa hämmästyttävän objektiivisesti yrittäen aina löytää myös ne hyvät puolet. Koko ajan häntä kuitenkin piinaa ajatus siitä miten ratkaisisi kaiken.

"Oli ajateltava tätä, oli työskenneltävä. Oli sisäisesti vapauduttava. Ja sitten kohottava, kohottava. Ei mitään harkitsematonta päätöstä vielä. Olivat kysymyksessä lapset. Jos tätä jatkui ja lapset tulivat suuriksi, synkistäisi tämä koko heidän elämänsä."

Kirjaa lukiessani kaivoin hyllystäni esille myös opiskeluvuosieni "raamatun", Maria-Liisa Nevalan toimittaman suomalaisen naiskirjallisuuden historiikin "Sain roolin johon en mahdu". Siinä Maria Jotuni on sijoitettu lukuun "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana" mm. L. Onervan ja Aino Kallaksen seuraan.  Huojuvan talon Lean tragedia kiteyttää itse asiassa koko Jotunin tuotannon ytimen kuten Anneli Vapaavuori artikkelissaan mainitsee: "ympäristö ja elinolosuhteet pakottavat naisen tukahduttamaan itsessään sykkivän elämän äänen". Ja myös Lean tapauksessa "pettymystä voi lieventää vain äitiys". Lea ottaakin suojiinsa vaihtuvien piikojen lisäksi myös Eeron ulkopuolisesta suhteesta syntyneen lapsen Eeron surmattua ensin rakastajattarensa ja lopulta itsensä.

Huojuva talo herättää paljon kysymyksiä ja ennen kaikkea pohdin sitä miten itse olisin tuossa ajassa toiminut. Oma isoäitini eli lapsiperheen elämää Lean ikätoverina, tosin työläisluokassa. En tietenkään osannut isoäidin vielä eläessä tehdä niitä kysymyksiä jotka nyt tämän kirjan jälkeen polttavat mielessä. Isoäitini oli nuoruudessaan eronnut ja mennyt sitten uudestaan naimisiin jolloin isoisäni otti nimilleen myös isäni isoveljen. Tuosta kiemurasta elämässään isoäitini ei koskaan puhunut ja se selvisi meille jälkeläisille vasta kun hankimme virkatodistukset kuolinpesää varten. Kiitos Maria Jotunin pääsin nyt hieman lähemmäksi myös isoäitini 30-luvun naisen elämää.

Ylen Elävässä arkistossa on muuten katsottavissa pätkiä TV-sarjasta, joka antaa hyvän kuvan myös romaanin tunnelmasta. Ahdistavaa, synkkää, sielua pakahduttavaa...

**
Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava 1963
(Omasta hyllystä)

Helmet-lukuhaaste3. Suomalainen klassikkokirja

torstai 16. maaliskuuta 2017

Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja (2006)


"Minä muistan vain vihaisen äidin, hymyttömän ja etäisen. Ja senkin muistan että kaikki oli minun syytäni, aina.
  Minuahan ei olisi pitänyt olla olemassakaan."

Sitä saa mitä tilaa! Edellistä dekkaria lukiessani kauhistelin synkkää ajankuvaa, nyt mennään sitten aivan toiseen äärilaitaan. Outi Pakkanen kuvaa Helsingin Töölöä sellaisella hillityllä charmilla, että jo pelkkä ajatus mahdollisesta murhasta tuntuu pyhäinhäväistykseltä. Kirjassa toki kuollaan ja kyllä siellä se yksi murhakin on mutta muuten kirja keskittyy lähinnä elämäänsä tympääntyneiden ihmisten sisäisen maailman kuvaamiseen. Tekisi itse asiassa mieli tehdä ilmoitus harhaanjohtavasta markkinoinnista, sillä kirjan nimisivulla oleva luonnehdinta "Jännitysromaani" ei lunasta lupaustaan.

Mutta nyt tulee se todellinen paljastus: vaikka kirjassa ei ollut jännityksen ripettäkään eikä yksikään henkilöhahmoista onnistunut herättämään myötätuntoa niin silti luin kirjan loppuun ripeästi. Osaksi se johtui siitä, että luulin oikeasti koko kirjan ajan että jotakin jännittävää tulee vielä tapahtumaan. Se toivo sammui oikeastaan vasta viimeisen 10 sivun aikana. Mutta osansa on myös sillä tosiasialla, että Outi Pakkanen on taitava kirjoittaja joka osaa rytmittää kertomuksen sujuvasti ja sitoa tapahtumiin mielenkiintoisia viitteitä tapahtumien aikaan. Puuttuu siis vain se jännitysromaanille tärkeä ominaisuus eli jännitys...

Jo kirjan nimi jää aika käsittämättömäksi. Ehdin kehitellä lukemisen aikana mitä fantastisempia keinoja käyttää ruohonleikkuria murha-aseena mutta lopulta ymmärsin sen vain symboloivan kirjan keskushenkilöä Eevamaria Jungmania, kirjan päähenkilön naapuria. Kirjan päähenkilö (ennenkuin päähenkilöksi osoittautuu Jungman) taas on Merja Itälä, joka kirjan alussa huomaa yllättäen olevansa leski. Suurin ongelma on kuitenkin se, että hän on juuri ennen miehensä kuolemaa ollut uskoton eikä lesken rooli tunnu luontevalta. Eikä Merja Itälä ole niinkään järkyttynyt vaan vihainen kun näkee lehdessä miehensä kuolinilmoituksen, jonka joku tuntematon on laittanut lehteen allekirjoituksella "Rakkaasi".

Tämän triangelidraaman ympärille kirjailija kutoo vielä joukon muita ihmisiä - Itälän rakastajan ja tämän väkivaltaisen vaimon. Itälän toisen rakastajan, remonttimies Jarkon joka nuorena miehenä etsii vielä paikkaansa elämässä. Lisäksi tarinaan sekaantuu klassinen poliisipari  - elämäänsä pettynyt ylikonstaapeli Tanja Ström ja työparinsa Jokinen.

Pakkasen kirjassa on paljon aineksia ja sanomaakin (naisten harjoittama perheväkivalta) mutta sitä ei koskaan käsitellä sen syvällisemmällä tasolla. Kirjan läpi kulkeva pienen lapsen kertomus, joka sittemmin osoittautuu Jungmanin omaksi perhehistoriaksi, on kirjan vakuuttavin osuus ja oikeastaan Pakkasen olisikin pitänyt keskittyä laajentamaan sitä, kirjan kehyskertomus kun tuntuu melko jonninjoutavalta.

Luokittelisin tämän kirjan osastoon "Viihdekirjallisuus" ja siinä lajissa se on hauskaa ja rentouttavaa luettavaa. Mutta jännitystä etsivät älkööt vaivautuko.

**
Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja
Otava 2006
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

torstai 9. maaliskuuta 2017

Miten minusta tuli kirjablogisti (Blogger Recognition Award)

Klassinen kirjanörtin selfie
Paistaa se päivä risukasaankin eli sain Hollanninsuomalaisen Satulta blogitunnustuksen "Blogger Recognition Award"! Tällaiselle itseään vielä aloittelevana blogistina pitävälle tämä on iso juttu. Kiitos, Satu!

Olin jo kauan miettinyt, että olisi hauska "kokeilla" blogin pitämistä ja kirjat oli helppo valinta blogin aiheeksi. Luen paljon ja varsinkin nyt kun työmatkani täällä suurkaupungissa venyvät pariin tuntiin päivittäin. Siinä ehtii kuulkaa lukea kirjan jos toisenkin! Blogin avulla halusin jollakin tavalla dokumentoida kaikki lukemani kirjat, tuntui että ne hävisivät mielestä saman tien kun suljin kirjan takakannen. Lisäksi halusin luoda itselleni "oman huoneen", paikan jossa saisin huseerata niin kuin itse haluan. Tässä ruuhkavuosien oravanpyörässä sellaisia paikkoja ei ole montakaan (keittiön lisäksi...).

Halusin aloittaa varovaisesti joten päätin keksiä nimimerkin, jonka suojassa voisin rauhassa harjoitella. Sattumoisin samoihin aikoihin intialaiset puhelinmyyjät jahtasivat miestäni kotipuhelimestamme ja aina kuullessaan minun vastaavan heittivät he eksoottisella intianenglannilla tervehdyksen "Is this Mrs Karlsson?". Se kuulosti niin hauskalta, että omin sen heti nimekseni tänne blogimaailmaan.

Jos harkitset blogin aloittamista...

...niin sanoisin ennen kaikkea: tuumasta toimeen! Tämä on hauska harrastus ja parasta on kun saa yhteyden muihin samanhenkisiin, asuinpaikasta riippumatta. Mutta kolme neuvoa kuitenkin:

- Ennen kuin aloitat mieti alue jota haluat blogissasi käsitellä. Mitä tarkemmin rajaat sitä helpommin löydät muita samanhenkisiä ja pystyt muodostamaan oman blogiverkoston.

- Kun aihe on löytynyt niin sitten vain blogi alkuun! Älä huolehdi liikaa ulkoisista seikoista, niitä ehdit kyllä säätämään moneen kertaan.

- Ole kärsivällinen! Oma blogini oli ensimmäiset kuukaudet aika hiljainen paikka, vieraita ei näkynyt vaikka emäntä vilkuili koko ajan ovelta. Mutta sitten keksin mennä kyläilemään muiden blogeihin ja uskaltauduin jopa jättämään kommentteja ja siitä pikkuhiljaa oma vierasmääräni onkin lähtenyt kasvamaan. Ei täällä nyt vieläkään mitään suurta tungosta ole mutta sitäkin mukavampia kyläilijöitä olen saanut!

Itse olen profiloinut blogini ulkosuomalaiseksi kirjablogiksi ja niinpä annan tässä tunnustukset viidelle ulkosuomalaiselle ja viidelle kirjablogistille. Olette varmasti saaneet tunnustuksenne jo moneen kertaan mutta listaan tässä teidät koska seuraan blogejanne säännöllisesti ja vilkuilen samalla salaa vähän vinkkejäkin omaa blogiani varten.

Ulkosuomalaisia lempiblogeja (Hollanninsuomalaisen lisäksi):

Ulkosuomalainen äiti Turkissa
Pala suklaata - ulkosuomalaisen elämää Sveitsissä
Edustusrouvan päiväkirja Sudanista
Dit un dat sitä sun tätä Saksassa
Kirjeitä Kairosta

Ihailemiani kirjablogeja:

Norjansuomalainen les!lue!
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Kartanon kruunaamaton lukija
Hemulin kirjahylly
Satun luetut

Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2015)


"Miten helvetissä hän saattoi olla niin typerä, että oli tullut tänne yksin?"

Niinpä, sitä aina ihmettelenkin näissä dekkareissa että miksi pitää yksin rynnätä joka paikkaan ja siten takuuvarmasti päätyä konnien käsiin. Näin saadaan tietysti aikaan vatsaa kouristavaa jännitystä vaikkakin lukijana osaan jo arvata, että päähenkilö varmasti selviää tästäkin kiipelistä. Varsinkin kun kansitekstissä luvataan tämän olevan ensimmäinen osa nimihenkilön "tutkimuksista" kertovassa sarjassa. Halpa kikka joka tapauksessa vaikkakin annan sen anteeksi kun on kyseessä Carl-Johan Vallgrenin dekkaridebyytti. Ei hän mikään noviisi kirjamaakarina suinkaan ole (CV:ssä mm. Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto August-palkinto), mikä näkyy varmassa tekstissä ja miljöökuvauksessa, mutta juuri dekkarina Varjopoika on hiukan kömpelö,

Päähenkilö on nimeltään Danny Katz, surullisen hahmon ritari joka tuntuu olevan aina väärään aikaan väärässä paikassa. Niin myös nyt ja senpä johdosta häntä epäillään jo toistamiseen julmasta murhasta. Katz ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy tutkimaan tapausta ja saa pian avukseen kaksi ystävää menneisyydestä. Entinen tyttöystävä Eva Dahlman työskentelee nykyisin poliisina mutta taustalla on traaginen lapsuus kuten Katzillakin. Toinen ystävä on McGyver-henkinen Jorma Hedlund, vankilakundi mutta samalla myös taitava pianisti - yhdistelmä, johon kirjailija tuntuu olevan erityisen ihastunut. Hoagy Carmichael on tämän kirjan soundtrack.

"Jorma oli juonut oluensa loppuun, katseli ympärilleen kuin olisi etsinyt pianoa jota soittaa ja pettynyt, kun sellaista ei näkynyt."

Juoni on vauhdikas, jopa niin että en aina pysy kyydissä mukana. Kirjan Katz ja Eva ovat nopeita käänteissään enkä oikein koskaan pääse rauhassa itse miettimään että kuka se syyllinen mahtaa olla. Tulen aina jälkijunassa ja samalla suuri osa dekkarien lukemisen kiehtovuudesta häviää. Lisäksi Vallgren on onnistunut ahtaamaan 350 sivuun niin paljon tavaraa, että loppupuolen voodoo-meiningit alkavat jo vähän haukotuttamaan. Toisaalta juuri tuo voodoo-osuus (kuin myös päähenkilön juutalainen tausta) tekevät tästä dekkarista omanlaisensa. Harvoin päädyn tähän lopputulokseen mutta olisikohan kirjailijan kannattanut pistää vielä sata sivua lisää tekstiä jotta lukijakin pysyisi mukana vauhdissa?

Vallgren kirjoittaa kuitenkin viihdyttävästi ja lopulta olen päässyt niin pitkälle, että haluan tietää miten tämä loppuu, vaikka murhaaja onkin tiedossa - dekkarin ollessa kyseessä - luvattoman aikaisin. Katson myös sormien läpi hiukan yksioikoiset henkilöhahmot. Vallgren on tosin panostanut Katzin kuvaukseen mutta ymmärrän sen pohjustuksena tulevalle sarjalle.

"Hän tiesi kuka oli: Danny Katz, neljäkymmentäneljä vuotta vanha, varhain menehtyneiden vanhempien ainoa lapsi. Entinen ulkoministeriön tulkki. Entinen puolustusvoimien siviilikääntäjä ja tietokoneohjelmoija. Entinen narkomaani ja asunnoton. Mutta taas jaloillaan."

Vallgren liittyy tällä kirjalla suosittuun "Stockholm noir"-dekkarikirjailjoiden joukkoon jonka tuloksena Tukholma saa tässä kirjassa ainakin minulle aika lailla vieraat kasvot. Poissa on vihreä ja elämäniloinen lähiö, tilalla betonilinnake ja lähiöjengit. Stereotyyppisesti varakkaat asuvat Östermalmilla ja Djursholmissa. Pian 17 vuotta täällä asuneena tiedän kuitenkin, että todellisuus ei ole suinkaan niin mustavalkoinen. Tämän synkän Tukholma-kuvauksen jälkeen tulee oikeasti ikävä entistä kotipaikkakuntaani, Leena Lehtolaisen harmaanherttaista Espoota!

**
Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomentanut Maija Kauhanen
(Skuggpojken 2013)
Otava 2015
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa (2016)


"Aika monta kertaa olen kertonut, että sitten mää taas parkusin, aina olen parkunut. Tapio tietää. Välillä istuin ja paruin, pillitin, vollotin, nyyhkin, kyynelehdin. Niin just, olen varmaan puolet Aurajoesta synnyttänyt! Itku aina puhdistaa."

Karita! Jos aikaisemmin ihailin Karita Mattilaa niin tämän kirjan luettuani olen suorastaan rakastunut! Voi kun joskus pääsisi Karitan kanssa viettämään saunailtaa ja puhua höpöttämään asioista. Korkealta ja kovaa... Mutta korvikkeeksi voi lukea tämän Raila Kinnusen höpöttelykirjan, joka ei siis ole elämäkerta vaan "fanikirja".

Rivien välistä voi aavistella lupauksen, että se elämäkerta olisi myös jossain välissä tulossa, jossa olisi myös enemmän mm. lapsuudesta. Mutta tässäkin kirjassa kyllä ehditään sivuta kaikkia Mattilan elämänalueita, lapsettomuutta ja vaihdevuosia myöten. Mattila on avosydäminen ja aseistariisuvan rehellinen eikä säästele myöskään kun paljastaa esimerkiksi ne kapellimestarit joiden kanssa ei suostu enää tekemään yhteistyötä. Mutta jos Mattila on vaativa kollegoitaan kohtaan niin sitäkin ankarampi hän on ruotiessaan omia saavutuksiaan. Mukana on kuitenkin aina iso annos lempeää itseironiaa ja se tekeekin tästä kirjasta huikean hauskan.

Kirja on suurelta osin Mattilan itsensä kertomaa, murteineen ja herkullisine kielikuvineen. Kinnusen rooli on vetää välillä lankoja yhteen (ne ovat nimittäin usein Mattilan jäljiltä melkoisen hajallaan), lisäksi Kinnunen myös muistuttaa sekä Mattilalle että meille lukijoille, että kaikkien oopperatietämys ei ehkä ole niin korkealla tasolla kuin Mattilan tarinat edellyttäisivät. Mutta ei hätää, se ei ole Mattilalle mikään ongelma, päinvastoin - hän kyllä  ymmärtää yleisöä, joka taputtaa tai yskii väärässä paikassa - "Kyllä se on sellainen juttu, että me tehdään tätä yleisölle. Asenteen pitää olla sellainen, että ihanaa kun olette tulleet ja kiitokset siitä."

Olisin tosin toivonut, että Kinnunen olisi ollut hieman kriittisempi Mattilan tarinoita tallentaessaan. Itse huomasin ainakin kaksi yksityiskohtaa, joissa oli pistetty mutkat suoriksi ja siitä syntyikin heti epäilys kuinka paljon tässä voi tarinan kertojaan luottaa. Mutta tämä ei vähennä kirjan arvoa millään lailla, jos ei nyt erehdy pitämään kirjaa faktakirjana. Mattila on armoitettu tarinankertoja ja lukijan kannattaakin vain antautua tajunnanvirran vietäväksi.

Kirja on tietysti aarrearkku meille oopperan ystäville sillä se antaa jännittävän kuvauksen kulissien takaisesta maailmasta. Ja Mattila ei todellakaan kaunistele freelancerin keikkaelämää, joka koostuu alati vaihtuvista hotellihuoneista ja asunnoista, lentomatkoista, aikavyöhykkeiden rasituksista, ainaisesta vilustumisen pelosta. Mattilan tukena on kuitenkin ollut jo pitkään mukana reissaava aviomies. Mattila ylistää puolisoaan suurella hellyydellä eikä epäselväksi jää, että tämän menestyvän naisen takana on Tapio Kuneinen.

Suurin yllätys itselleni oli huomata se, että Mattila on myös poliittisesti varsin aktiivinen henkilö. Hän on vapaan aborttioikeuden puolustaja mutta ei myöskään pelkää kieltäytyä yhteistyöstä jos kapellimestarin poliittinen kanta on ristiriidassa Mattilan arvomaailman kanssa. Mattila on vahvojen periaatteiden nainen, joten mikä kirja sopisikaan paremmin Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Suomalaisesta naisesta kertova kirja". Olen myyty!

**
Raila Kinnunen: Karita Mattila - Korkealta ja kovaa
WSOY 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

torstai 2. maaliskuuta 2017

Terhi Rannela: Frau (2016)




"Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset."

Terhi Rannelan Frau on vilahdellut kirjablogeissa tiheään tahtiin ja viimeksi käydessäni Tukholman Suomi-instituutin kirjastossa löysinkin sen uutuushyllystä. Ensimmäisenä hämmästelin sitä kansiliepeen tietoa, että Rannela on kirjoittanut jo peräti 16 kirjaa. Hän on minulle tuiki tuntematon kirjailija mutta toisaalta nuortenkirjat ovat olleet viimeiset 30 vuotta itselleni tutkimaton kirjallisuuden genre, siinä syy tietämättömyyteeni.

Frau on monitasoinen romaani, jossa pieneen pakettiin on saatu mahtumaan ällistyttävän paljon. Kirjan nimihenkilö on saksalainen SS-kenraalin leski Lina Heydrich, jonka lyhyt avioliitto suomalaisena rouva Mannisena antaa kirjalle mielenkiintoisen lisämausteen. Mutta tähän tarinaan liittyy niin monta henkilöä, että jokainen heistä olisi aivan oman kirjan arvoinen. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin Frau Heydrich.

Tarina alkaa SS-kenraali Reinhard Heydrichia kohtaan tehdystä attentaatista ja kulminoituu tsekkiläisen pikkukylän Lidicen tuhoamiseen. Tarinaan liittyy myös nuori tyttö Marta, joka symboloi kaikkien sotien viattomia uhreja. Heitä, jotka sattuvat elämään väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuvat luopumaan nuoruuden haaveistaan. Sydäntäsärkevää on lukea Martan isälleen kirjoittamat rivit tytön tietämättä, että isä oli jo kuollut. "Me olemme kunnossa. En tiedä vielä, minne meitä viedään, mutta lupaan kirjoittaa Sinulle niin usein kuin pystyn."  Kuinka monessa kirjeessä juuri nämä rivit onkaan kirjoitettu maailman sotien aikana.

Olen todella kiitollinen kaikille niille kirjailijoille, jotka onnistuvat herättämään henkiin menneisyyden ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, itse en nimittäin sitä pysty tekemään pelkästään historiankirjoja lukemalla. Jaan Kross on tämän genren suuri suosikkini ja siinä mittapuussa Terhi Rannela on onnistunut hyvin. Lähettäisin tämän kirjan opiksi myös Raija Oraselle, jonka Kekkos-kirjaa alkuvuodesta innolla kahlasin. Vinkkinä siis Oraselle, että vähemmälläkin lavertelulla saa aikaiseksi todentuntuisen historiallisen romaanin!

Rannela onkin aivan mestari ytimekkään mutta paljon merkityksiä sisältävän tekstin tuottamisessa. Nautin todella tämän kirjan lukemisesta, tekstissä on hyvä rytmitys ja vaikka tapahtumapaikkoja ja aikoja on useita, ne pysyvät kaikki järjestyksessä lukijan mielessä. Tässä mielessä tiivis ilmaisu on kenties juuri se olennainen tekijä. Kunniamaininta menee myös kustantajalle: kirjaan on selvästi panostettu tyylikästä ulkoasua myöten ja kirjaa oli selkeän layoutin ansiosta todella miellyttävä lukea!

Ainoa moite tässä lähes tulkoon täydellisessä lukukokemuksessa oli kirjan viimeinen kappale jossa romaanin kirjailija Erich Richter palaa Fehmarnin saarelle ja Lina Heydrichin hautapaikalle. Tässä romaaniin ilmaantuu vielä yksi uusi kertoja, tällä kertaa Richterin aikuistunut poika Andreas. Ymmärrän tämän tarkoituksena liittää historia nykyaikaan mutta kaikkien eri aikatasojen ja kertojien jälkeen tämä 2000-luvulle viety juonenverso olikin jo liikaa.

Jälkisoitto... Romaanin kantava tarina on Heydrichien avioliitto, jota kesti vain 12 vuotta mutta joka Lina Heydrichin muistoissa säilyi puhtaan kauniina. Muiden kertojien huomautukset antavat kuitenkin ymmärtää, että ihan niin auvoista ei tuo "suuri rakkaus" ehkä ollut. Kirjan lopussa Lina Heydrich vaipuu vielä kerran muistoihinsa ja kuulee miehensä soittavan viulullaan viimeisen kerran tutun sävelen. Mutta kaunis sävelmä kuulostaa kaiken luetun jälkeen  riitasoinnulta - saako näin julmassa tarinassa olla näin kaunista musiikkia...?

"Bachin sooloviulusonaatti nro 3 C-duuri, Largo.
Heidän kappaleensa.
Kaunis, haikea, surumielinen."




**
Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina (2015)


"Islannissa viimeisen päälle harkittu elämä on mahdoton.Täällä lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus vastamaalatun ulkoseinän. Itse asiassa koko maa voisi lakata olemasta, jos purkaus olisi tarpeeksi iso."

Tämän kirjan arvosteluksi riittänee se tieto, että luin kirjan samana päivänä kuin hain sen kirjastosta. Kertakaikkisen mainio kirja siis! Taustallani oli tosin vuosien suuri kiinnostus Islantia kohtaan ja tämä kirja oli kuin suora vastaus kaikkiin niihin kysymyksiin, joita olin mietiskellyt jo pidempään. Takanani on pari työmatkaa Reykjavikiin ja yksi islannin alkeiskurssi täällä Tukholmassa, lisänä muutama islantilaiskollega.

Viimeksi kun kävin Islannissa kuulin muuten, että yksi kollegoistani olikin päättänyt ryhtyä presidenttiehdokkaaksi. Olin siis jo huomannut islantilaisten kanssa seurustellessani sen minkä Rämö kirjassaan kiteyttää - islantilaisilla ei tunnu olevan mitään rajoja, vain mahdollisuuksia. Ja ajatus siitä, että minä päivänä hyvänsä koko kotisaari voi peittyä tuhkaan ja laavaan kuitataan olankohautuksella ja sanoin: "Siihen nyt pitää vain tottua".

Rämöllä on pitkä suhde Islantiin, joka alkaa Kreetan saarelta satunnaisen islantilaisryhmän kohtaamisesta ja Islannissa vietetyn vaihto-opiskelijavuoden kautta oman islantilaisperheen perustamiseen. Rämö on toiminut toimittajana ja raportoinut Islannista suomalaismediaan mutta on samalla opiskellut islannin kieltä ja kirjallisuutta, luennoinut suomalaiskirjallisuudesta Islannissa ja perustanut vieläpä suomalaisen design-kaupan Reykjavikiin. Mutta kuten hän kirjassaan toteaa, tällainen "säätäminen" on islantilaismittapuussa ihan normaalia. Leipä hankitaan sieltä mistä milloinkin osuu sopiva mahdollisuus kohdalle eikä haasteita pelätä. Mutta kaiken säätämisen ohessa Rämö on hankkinut perusteellisen tietopohjan Islannin kulttuurista ja yhteiskunnasta mikä tekee kirjasta aivan huikean teoksen. Joka sivulta heltiää tiedon murusia siihen tahtiin, että luin kirjan todellakin lähes yhdeltä istumalta.

Mukavana lisämausteena on kirjoittajan huumori ja lempeä itseironia ja paikoin ei voi kuin nauraa hekottaa ääneen. Kuten esimerkiksi silloin kun Rämön islantilaissukulaiset varoittavat ensimmäiseen islantilaisjouluun valmistautuvaa, ettei nyt sitten vaan pistetä päälle niitä "suomikalsareita" jotka näkyivät Suomen joulua esittelevissä valokuvissa. Islannissa nimittäin joulua vietetään juhlapuku päällä eikä suinkaan "oloilla" rentona kuten Suomessa joulusaunan päälle.

Kirja antoi myös todella hyvän ja helppotajuisen taustan Islannin muutaman vuoden takaiselle talouskriisille, josta muistan kyllä lukeneeni paljonkin mutta näin kiteytettynä siitä saa aivan uuden käsityksen. En osaa sanoa miltä kirja maistuu jos ei tunne hitustakaan mielenkiintoa Islantia kohtaan mutta kaikille jotka edes suunnittelette matkaa tuolle myyttien ja menninkäisten saarelle suosittelen Rämön kirjaa etukäteislukemistoksi. Ihan jo vain senkin vuoksi, että osaa sitten käyttäytyä jos osuu Björkin kanssa samaan baariin...

Tällä kirjalla osallistun Eniten minua kiinnostaa tie-blogin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen mutta kuittaanpa samalla myös Helmet-lukuhaasteesta kohdan kirjasta, jossa liikutaan luonnossa. Rämö kertoo suurella rakkaudella Islannin jylhän kauniista luonnosta ja lukijaan se ihastus tarttuu niin voimallisesti, että täällä jo katsellaan lentolippujen hintoja. En ehkä kuitenkaan lähtisi spontaanitelttailemaan, siitäkin Rämö antaa varoittavan omakohtaisen esimerkin. Tämän kirja luettuaan ymmärtää viimeistään, että Islannissa ei luonnonvoimien kanssa leikitä.

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsin kirjanurkka ja häneltä myös sain vinkin pistää kirjasta varaus kirjastoon. Kiitos vinkistä!

Jälkisoitto... Kirjan koskettavin hetki on se jolloin Rämö kertoo tajuavansa, että on tainnut tulla Islantiin sinne myös jäädäkseen. Rämö istuu autossa koko pienen islantilaisperheensä kanssa matkalla maaseudulta kotiin Reykjavikiin, vettä sataa kaatamalla. "Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella." Ja radiosta kuuluu seuraava laulu:



**
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY 2015
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

torstai 23. helmikuuta 2017

Raija Oranen: Kaiken takana Kekkonen (2013)



Kekkonen pyyhki silmänsä. Anitasta tämä johtui, kaikki Anitasta.

Kuten ehkä muistatte, minulla on tämä Kekkos-menneisyyteni jonka vuoksi ahmin kaikki eteeni osuvat Kekkosta käsittelevät opukset. Orasen "Kaiken takana Kekkonen" osui tielleni matkalla Suomeen, laivan kioskin pokkarihyllyssä ja vaikka olen karsastanut Orasta (miksiköhän muuten?!) niin en voinut vastustaa kirjan kutsua. Ja hyvä niin, sillä tämä kirja on hyvä!

Oranen tekee saman taikatempun kuin Jaan Kross ja muuttaa koulun historiankirjoista tutut kuivat tapahtumat eläväksi elämäksi. Kuinka paljon tässä on sitten tarua ja kuinka paljon totta, sen tasapainon säilyttäminen jää paljolti lukijan vastuulle. Mutta pidän Orasen tyylistä ja olen täysillä mukana juonen kuvioissa. Olisin ehkä vierastanut Kekkosen naisilleen kohdistamaa lepertelyä jos en olisi lukenut Maarit Tyrkön Kekkos-kirjoja. Niiden jälkeen hempeä Kekkonen onkin ihan realistinen hahmo.

Kaksi asiaa erityisesti ihmetyttää tässä 70-luvun historian eläväksi tekevässä kuvauksessa. Ensinnäkin se viinanjuonti, joka näytti olevan aivan yleistä ja sitä vieläpä peiteltiin tehokkaasti monelta taholta. Kekkosta se kirjan mukaan ärsytti mutta ihmeen pitkälle kaikki nämä karjalaiset ja leskiset ylsivät poliittisilla urillaan ennen kuin tuli umpikuja vastaan. Toinen hiuksia nostattava seikka on se kuinka paljon Neuvostoliitto tosiaan sääteli Suomen sisäisiäkin asioita. Onhan siitä puhuttu mutta kirjassa kuvatut konkreettiset tilanteet pistävät mietityttämään. Kekkonen osasi sen pelin ja häntä arvostettiin Neuvostoliitossa mikä taisi olla Suomen suuri onni sillä hetkellä? Historian palaset loksahtelevat paikoilleen.

Taiteilijoiden seura oli Kekkosen mielestä hauskempaa kuin kenenkään muun, ehkä Hrustsovia lukuun ottamatta. Hän kutsui Tamminiemeen parhaan mahdollisen seurueen, kun tarjottiin päivälliset Ilja Glazunovin kunniaksi. Taiteilija oli juuri aloittanut Kekkosen muotokuvan maalaamisen. Mahtoiko tämä nyt olla se taiteilija, jonka Beljakov oli uhannut toimittaa maalaamaan muotokuvan, jossa kalju ei näy, Kekkonen irvaili. Oli kuka tahansa, mallina oloon oli suostuttava, kun naapuri kerran sitä tahtoi. 

Pidän Orasen tyylistä kirjoittaa, sitä lukee mielellään ja sutjakkaasti. Tosin paikoin teksti on liiankin jaarittelevaa ja yksityiskohtaista, monia kohtia olisi mielestäni voinut jättää poiskin. Toisaalta tämä pitkä ja perusteellinen kuvaus veti mukaansa ja loi illuusion, että olin hetken mukana kirjan tapahtumissa. En useinkaan lue viihdekirjallisuutta enkä olisi tätäkään lukenut jos se olisi keskittynyt pelkästään romantiikkaan mutta poliittiseen viihteeseen yhdistäminen tekee kirjasta hauskaa luettavaa! Orasen kirja on ihan hyvää korviketta jos kaipaa sellaisia tv-sarjoja kuin Vallan linnake ja West Wing.

Kun Kekkonen palasi illalla Tamminiemeen, hän huomasi, että Sylvi oli alkanut laskeutua jouluun: kaikissa huoneissa paloi kynttilöitä, oli lämmintä, viihtyisää, kodin tuntua. Iltateellä tarjottiin voileipien jälkeen vielä luumutorttujakin. Tuntui mukavalta mennä vuoteeseen levollisena ja tuntea että Sylvi oli likellä ja heillä koti.

Tässä kirjassa harmittaa oikeastaan vain se, että Oranen on tyytynyt luomaan hyvin yksipuolisia henkilöhahmoja (Kekkosta lukuunottamatta). Jos sivumäärä on yli 500 niin olisi siihen saanut mahtumaan enemmänkin luonnekuvausta myös muista henkilöistä. Kekkosen naiset varsinkin esitellään hyvin tiukan sabluunan mukaan. Sylvi on tyyni madonna, Anita Hallama vihainen ja puhelimessa kirkuva noita, Maarit puolestaan iloinen ja naurava tyttö. Myös poliittiset hahmot (siis kaikki ne miehet...) ovat hyvin yksitotisia.

Vähemmän jaaritusta ja enemmän henkilökuvausta niin kirjasta olisi tullut täysosuma!

**
Raija Oranen: Kaiken takana Kekkonen
Teos 2013
Omasta kirjahyllystä

Helmet-lukuhaaste8. Suomen historiasta kertova kirja

torstai 16. helmikuuta 2017

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)



Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä!

Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän!

Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin...

Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, ajatonta ja sopii täydellisesti kirjan teemaan ja zen-buddhalaiseen tunnelmaan. Kirjassa esitelty maailma on kutkuttava ajatusleikki, yhdistelmä tuttua maantiedettä mutta sitten kuitenkin jotain niin vierasta. Kirjailija ei liikaa myöskään lähtenyt selittelemään vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä, siitäkin pidän. (Muistissa on vielä yritelmäni lukea Ferranten Loistavaa ystävää, jossa lukijan mielikuvitukselle ei paljoakaan jätetä tilaa. Ahdistava kokemus...)

Lukiessani mietin erityisesti Norian ja Sanjan ystävyyssuhdetta. Tyttöjen välillä on vahva yhteys, sen ymmärtää jo alkusivuilta, mutta jotain tapahtuu joka muuttaa suhdetta. Norian isä kuolee, jolloin tytär jää veden salaisuuden vartijaksi. Sanjan sairas pikkusisko saa Norian kuitenkin tuntemaan syyllisyyttä ja jakamaan vettä Sanjan perheelle ja sitten onkin vain ajan kysymys milloin salaisuus paljastuu koko kylälle. Noria ei pysty elämään sen tosiasian kanssa, että hänellä olisi puhdasta vettä samaan aikaan kun kyläläiset ja parhaan ystävän perhe joutuvat kärsimään puutteesta. Pettääkö Sanja lopulta Norian? Perheen etu saa kenties mennä ystävyyden edelle? Noria vaikuttaa uskovan loppuun asti Sanjan uskollisuuteen mutta lukija epäröi.

Toisaalta kirjan maailmassa ihmissuhteetkaan eivät tunnu olevan ihan sitä mihin me olemme tottuneet. Mietin erityisesti Norian ja tämän äidin välistä suhdetta - äiti päättää lähteä kaukaiseen Xingjingin kaupunkiin saatuaan työpaikan sikäläisestä yliopistosta. Noria päättää jäädä jatkamaan isänsä viitoittamaa teemestarin työtä. Kirjan henkilöt tekevät suuria päätöksiä kummallisen kylmäpäisesti.

Itäranta on rakentanut kirjaansa maailman, joka tuntuu pelottavan todelta mutta samalla kuitenkin lohduttavalta. Maailma on olemassa ja siinä voi elää mutta isojen ympyröiden sijaan ihmisen kannattaa keskittyä lähipiiriinsä, pieniin elämän iloihin. Teeseremoniasta on tullut tärkeä rituaali, vedestä  himoittu nautintoaine. Lukijan suuta kuivaa jo pelkkä ajatus, että vettä ei saisikaan halutessaan vain hanasta valuttamalla.

Teatterissa tarina on saanut osuvasti nimen "Veden muistista" mikä ei olekaan kovin kaukaa haettu sillä kirjan alkuperäinen nimi oli juuri "Veden muisti". Näytelmäsovitus on yllättävän uskollinen alkuperäiskirjalle mikä oli minulle pienoinen pettymys. Kirjan luettuani olisin nimittäin halunnut pikemminkin mennä syvemmälle tarinaan kuin vain nähdä se kuvitettuna uudestaan. Jos olisin tämän tiennyt niin olisin säästänyt kirjan vasta teatteriesityksen jälkeen. Nyt lähinnä ärsytti se miten omat kirjasta muodostamani vahvat kuvat eivät täsmänneetkään teatteriesityksen kanssa. (Kirjan sotilaat esimerkiksi oli tehty lähinnä koomisiksi hahmoiksi.) Mutta Talvikki Eerola Norian roolissa on loistava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen roolisuoritus ja jo sen takia kannattaa lähteä katsomaan Kajaanin kaupunginteatterin esitys jos se vain sattuu osumaan matkan varrelle!

Jälkimiete... Tällä hetkellä tätä "kehutun kirjan syndroomaa" saa kantaa Minna Rytisalon Lempi, jota en ole vieläkään lukenut vaikka sitä ylistetään joka suunnalla. Mutta pidän siitä tunteesta kun saan ottaa kirjan käteeni ilman mitään ennakko-odotuksia ja kun kirja sitten yllättää niin saa ikään kuin "ihan itse" oivaltaa, että tämähän on mahtava kirja. Onko teillä muilla kirjaihmisillä moista ongelmaa?


**
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Kun "totuus" saa uuden merkityksen



Tällä areenalla ei ole tapahtunut pitkään aikaan mitään, johtuen siitä että en ole lukenut yhden yhtä kirjaa. Sen sijaan olen istunut kuin naulittuna CNN:n ja BBC Worldin äärellä ja yrittänyt ymmärtää mitä oikein on tapahtumassa. En ole niinkään yllättynyt siitä, että Yhdysvaltain uusi presidentti pistää toimeksi vaalilupauksiensa suhteen mutta olen sydänjuuriani myöten järkyttynyt siitä propagandasta, jota Yhdysvaltain ylin johto tällä hetkellä suoltaa maailmalle. Siinä eivät sellaiset sanat kuin "totuus" ja "rehellisyys" enää tunnu painavan höyhenen vertaa.


Tämä viikko on kuitenkin pidettävä taukoa tämän mediavirran seuraamisessa sillä se alkaa kieltämättä jo vaikuttaa kielteisesti omaan elämääni. On hengitettävä syvään ja keskityttävä myös tähän arkiseen aherrukseen. Mutta mielessäni on jo se hetki kun lapseni kysyy tulevaisuudessa että mitä sinä äiti teit silloin kun maailma kääntyi ylösalaisin. Tähän mennessä olen lähinnä tukkinut somekanaviani Yhdysvaltain johtoa vastustavilla viesteillä ja allekirjoittanut netissä "maailman" Yhdysvaltain presidentille suuntaaman protestikirjeen. Ei siis vielä mitään sen suurempaa vastarintatoimintaa havaittavissa.


Yhdysvaltain 45. presidentti ei ole tiettävästi mikään kirjaharrastaja. Jossakin haastattelussa hän kertoi lukevansa kappaleen tai "alueen" sieltä täältä mutta monet epäilevät onko hän lukenut edes omia kirjojaan. Niinpä on turha odotella mitään kirjavinkkejä siltä suunnalta. Barack Obaman kirjalistoja taas vilisee netissä kukkurakaupoin, kuten esimerkiksi tämä. Mutta Yhdysvaltain uusi hallinto on innoittanut ihmisiä uusiin lukukokemuksiin, päällimmäisenä tietysti George Orwellin 1984 josta on jo tulossa uusia painoksia loppuunmyytyjen jatkoksi. Silmiini on osunut twittervirrasta montakin kirjaa, joita ihmiset nyt suosittelevat meille, jotka yritämme ymmärtää kaikkea tätä tapahtuvaa. Seuraavat kirjat ovatkin nyt omalla lukulistallani:


1. George Orwell: 1984 (1949)


2. Sinclair Lewis: It can't happen here (1935)


3. Hannah Arendt: Totalitarismin synty (1951)


4. John Feffer: Splinterlands (2016)


5. Ray Bradbury: Fahrenheit 451 (1953)


Oletteko jo muuttaneet omia lukulistojanne uuden maailmantilanteen vuoksi?

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa (2000)


- Minä en saa mistään niin suurta tyydytystä kuin sinun kanssasi olemisesta, vakuutin.

- Niin, miksei kukaan tajua että rakkaus voi olla työ! Lasse huudahti.

Anna ja Lasse - siinäpä totisesti yksi omituisimmista pariskunnista jotka olen romaanimaailmassa tavannut pitkään aikaan! Edelleenkin mietin mitä Pirjo Hassinen oikeasti haluaa sanoa tällä tarinalla. Kertoja-Anna on määrätietoinen nuori nainen joka päättää tehdä rakkaastaan tähden. Rakas-Lasse on oikean ulkonäön ja riittävän lahjakkuuden omaava näyttelijä joka seuraa Annan viitoittamaa tietä vastaan hangoittelematta. Mutta mistä tässä suhteessa on kysymys? Rakkaudesta? Vallanhimosta? Vai kenties jostain ihan muusta...

Kirjan takakannessa mainostetaan tämän olevan "romaani rakkaudesta, rajattomasta kunnianhimosta ja ihmisen suojattomuudesta". Njaaa....Mielestäni tämä on ennen kaikkea kirja Annasta, joka suuntaa kaiken tarmonsa miehensä Lassen näyttelijäuran rakentamiseen. Lisäksi hän opiskelee taloustieteitä mutta hylkää lupaavan yliopistouran ja ryhtyy sen sijaan, lyhyen pankin sijoitusneuvojan pestin jälkeen, konsultoimaan teattereita varainhankinnassa. Annaa kiehtoo teatterin maailma mutta hän ei itse ole kiinnostunut sen kummemmin näyttelijän kuin ohjaajankaan työstä. Anna on ennen kaikkea "tähdentekijä", joka ohjaa miehensä Lassen uraa kuin nukentekijä sätkynukkeaan. 

Mutta mikä motivoi Annaa? Julkisuudesta hän ei tunnu välittävän ja rahakin on vain välttämätön paha. Seksi tuntuu olevan Annalle lähinnä keino kommunikoida Lassen kanssa ja vaikka hän puhuu paljon seksistä siitä puuttuu intohimo. Kunnianhimo? Mutta miksi Anna ei halua tuoda itseään enemmän esille jotta saisi kunniaa? Anna jääkin todelliseksi mysteerioksi. Toisaalta kirja lienee myös tietyllä tavalla aikansa tuote ilmestyessään 90-luvun juppikauden ja Turkan teatterikoulukauden jälkimainingeissa. Kirjaa lukiessa yritän saada otetta tuosta ajasta - onko kirjan Anna vain yksittäinen tapaus vai edustaako hän jotain yleisempää ajanhenkeä tuolta vuosikymmeneltä? 

Anna on julman rehellinen luonnetutkielma naisesta, jota kuvaavat perinteisesti miehiin liitetyt piirteet vaikkakaan hän ei itse selvästikään viihdy siinä roolissa. Annan ja Lassen häissä morsian on pukeutunut mustaan ja sulhanen valkoiseen, Anna antaa ymmärtää sen tapahtuneen yhteisestä päätöksestä vaikkakin hän heti moittii mielessään Lassea siitä, että tämä oli riistänyt Annalta "oikeuden käyttää valkoista hääpukua". 

Eräs kirjan kulminaatiokohdista on kohta, jossa Anna lyö ja potkii Lassea tai "näyttelijää" kuten Anna siinä tilanteessa kutsuu miestään. Kohtauksen jälkeen Anna tarkastelee itseään peilistä ja tuntee kuinka hän fyysisestikin muuttuu miehisemmäksi. "Vähä vähältä sen huomaisivat muutkin, niin että joskus, minulta piilossa ja yhdentekevästi, joku vastaantulija pitäisi minua hetken ajan miehenä." Hassinen leikittelee limittäin asettuvilla miehen ja naisen rooleilla eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun Hassisen romaanissa vahva naishahmo saattaa sekä kirjan miehet että lukijan hämmennyksen valtaan.

Lopuksi täytyy puhua vielä tuosta kirjan nimestä... "Mansikoita marraskuussa" vie ensin ajatukset johonkin heppoisempaan genreen vaikkakin kirjan painavuus selviää jo ensisivuilla. Ensilukemalla kirjan nimi on helppo kuitata Annan kesätyöllä, jossa hän lajittelee tehtaassa jäisiä mansikoita ja lisäksi marraskuiset mansikat mainitaan jälkiruokana kun Annan varakkaat appivanhemmat tarjoavat Annan valmistumisen kunniaksi illallisen. Mutta miksi ihmeessä tämä nimi? 

Nykyäänhän espanjalaismansikoita voi ostaa ympäri vuoden mutta kirjan ilmestymisvuonna mansikat marraskuussa olivat jotain todella harvinaista, luksustakin. Mitä Hassinen haluaa tällä sanoa? Rakkaus Lassea kohtaan ei ollut aitoa vaan keinotekoisesti tuotettu tunne, kuten marraskuiset tuoreet mansikat? Isoja ja kauniin punaisia mutta sisältä mauttomia...

Kuten aiemminkin Hassista lukiessa jäin viimeisen sivun luettuani sanattomana miettimään mitä olinkaan juuri lukenut. Hassinen ei tarjoa yksinkertaisia loppuratkaisuja vaan kirjan henkilöt jäävät usein jatkamaan tarinaansa lukijan mielessä. Hassinen on mestarikertoja ja taitava juonenkutoja mutta helposti sulavaa lukemista kaipaavat älkööt vaivautuko!

**

Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
Otava 2000
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 38. Kirjassa mennään naimisiin

lauantai 14. tammikuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise


Lähdin mukaan Suketuksen emännöimään Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tavoitteena lukea vähintään kolme maastamuuttoa eri kanteilta tarkastelevaa kirjaa. Aihe on minulle erittäin läheinen, olen nimittäin itse maastamuuttaja/mamu/emigrantti/ulkosuomalainen  - you name it! Aloitankin haasteen lukemalla kirjan, joka lienee lähimpänä omaa elämääni - ulkomaille töiden perässä lähtenyt nainen joka tapaa ulkomaalaisen miehen ja perustaa tämän kanssa perheen. Helena Liikanen-Renger kirjoittaa elämästään Ranskan Rivieralla myös suositussa blogissaan Chez Héléna.

Ensimmäinen ajatukseni on, että olisipa pitänyt valita hiukan eksoottisempi maa asuinpaikakseen kuin tämä naapuri-Ruotsi. Mitä itse kirjoittaisin tästä tasaisen harmaasta lagom-maasta? Ainoan eksoottisen elementin elämääni tuo se, että asun alueella jossa asuu paljon muita keskiluokkaisia mamuperheitä. Täällä näkee niin puolalaista temperamenttia, libanonilaista vieraanvaraisuutta kuin syyrialaisia mahtihäitäkin. Mutta ruotsalaisarki sinänsä on turvallisen samankaltainen kuin kotimaani Suomen.

Mutta toista on Rivieralla, jossa kulttuurishokki voi odottaa jo seuraavassa kadunkulmauksessa! Ranska tuntuukin olevan kiitollinen kohde juuri tämän tyyppisille kirjoille - tarpeeksi eksoottinen mutta ei kuitenkaan liikaa. Liikanen-Renger on vielä siinä vaiheessa "kotouttamistaan", että lähtömaa on tuoreessa muistissa mikä antaa hyvän pohjan vertailla ranskalaiskulttuuria suomalaiseen. Kirjan tyyli muistuttaakin paljolti amerikkalaisen Pamela Druckermanin "Kuinka kasvattaa bébé"-kirjaa joten luvassa on paljon herkullisia tilanteita ja huvittunutta päänpyöritystä.

Liikanen-Rengerin tekstiä on hauska lukea, toimittajan ammattitaito paistaa selvästi läpi. Ja jos tulee jokin kysymys mieleen sitten meilataan asiantuntijalle ja kysytään miten asia on. Kirjassa onkin paljon mielenkiintoista tietoa ranskalaisesta kulttuurista ja hyviä vinkkejä, kuten jos saa kutsun ranskalaiseen juhlaan niin tullessa on kaikki muut vieraat käytävä tervehtimässä. Suomalainen tuppisuisuus ei muutenkaan ole mitenkään korkeassa huudossa. Ja entäpä se poskisuudelma-painajainen? Liikanen-Renger paljastaa lohduttavan tiedon, ettei se ranskalaisille itsellekään ole aina niin päivänselvää.

Itseäni kirja alkaa kiinnostaa toden teolla siinä vaiheessa kun Liikanen-Renger ryhtyy pohtimaan omaa maahanmuuttajan elämäänsä ja erityisesti lastensa kaksikielisyyttä. Jaan täysin sen surun tai ainakin kaihon mitä ulkosuomalaisäitinä tuntee kun huomaa lastensa elävän kulttuurissa jota ei voi täysin jakaa. Siinä sortuu itsekin välillä pistämään spotifyista mitä kummallisinta Suomi-nostalgiaa. Olen muuten erityisen ylpeä siitä, että oma ulkosuomalaislapseni osaa laulaa "Mun mummuni muni mun mammani"...

Kirjan lopussa Liikanen-Renger ottaa esille vuonna 2015 tapahtuneet Ranskan terroriteot ja sävy muuttuu varsin pessimistiseksi. Onko Ranska sittenkään turvallinen maa kasvattaa lapsia? Pitäisikö muuttaa takaisin Suomeen, jossa on kai paremmat koulutkin vaikkakaan kotimaassa ei voi olla ihan oma itsensä. "Kahdessa paikassa on hyvä olla, mutta toisaalta ei ole hyvä kummassakaan." Tämänkin ajatuksen tunnistan - joskus leikinkin ajatuksella että muutan Suomen ja Ruotsin väliin Ahvenanmaalle jotta pääsisin tästä "kahden maan loukusta".

Liikanen-Rengerin kirja on hyvä opas Ranskaan muuttaville mutta toivon vielä lisää tekstejä juuri ulkosuomalaisuudesta. Ja ehkäpä myös opaskirja "Kuinka kasvattaa härmäläislapsi vieraassa kulttuurissa", sen pähkinän kanssa puurtavia ulkosuomalaisvanhempia löytynee muitakin kuin minä ja "maman finlandaise"!

**
Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise
Atena Kustannus 2016
Arvostelukappale kustantajalta