Siirry pääsisältöön

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (2014)


Luin Pirjo Hassisen Sauna Paradisin jo muutama viikko sitten joten se on saanut muhia mielessä ennen tätä postausta. Ja mikä on ollut muhiessa, kirja sisältää nimittäin paljon sellaista joka vaatii ihmettelyä ja pohdintaa. Hassisen teoksilla on tapana jättää lukijansa miettimään, että mitä tulikaan luettua ja niin myös tässä.

Ehdin jo aikaisemmassa postauksessa julistaa, että jos luette vain yhden hassisen niin lukekaa 'Sano että haluat' mutta ei, perun nyt sanani. Lukekaa tämä! Sauna Paradisissa Hassinen on onnistunut terävöittämään niitä kirjojensa hienoja ominaisuuksia jotka joskus menevät vähän ylikin. Tällä kertaa eivät mene vaan pitävät tarinan hallitusti kasassa. Hassinen ei ole kirjoittanut kirjaansa sata lasissa vaan lukijalla on mahdollisuus pysyä hengästymättä vauhdissa mukana.

Olen myös joidenkin kirjojen kohdalla moittinut Hassisen henkilöhahmoja, varsinkin miessellaisia, pinnallisuudesta. Olen kaivannut sitä tunnetta kun jokin henkilö menee "ihon alle" ja koskettaa syvästi. Tässä kirjassa se vihdoin tapahtuu, Hassinen kuvaa tarinan Laurin niin koskettavasti että olen häntä koko tämän syksyn kantanut mukanani. Olisiko taikatemppu sitten siinä, että kirjassa kuvataan päähenkilöiden muistumia lapsuudesta? Lapsen täydellinen luottamus ja usko vanhempiensa kaikkivoipaisuuteen tekee heistä haavoittuvaisia ja lukija, joka yhtäkkiä ymmärtää mitä on tapahtumassa, haluaisi palavasti rynnätä tarinan sisään ja pelastaa lapsen.

Tarinan juonta en halua paljastaa liikaa sillä kirjan lumo perustuu juuri siihen vähitellen hahmottuvaan tapahtumien kulkuun joka järkyttää sekä kirjan henkilöitä että lukijaa. Kaikki on jo elettyä ja koettua mutta tapahtumat lapsuudessaan kokenut Lauri on ne unohtanut. Hänellä on kuitenkin vahva tunne siitä, että on syyllinen isänsä kuolemaan. Isä katosi Laurin ollessa lapsi mutta isän hukkunut ruumis löydettiin myöhemmin vuosien kuluttua järvestä. Lauri pyytää apua kirjailija-Annelta, joka paria vuotta vanhempana ja samalla kadulla lapsuutensa asuneena jakaa Laurin kanssa unohdetun ajan ja paikan.

Minä muistan jokaisen talon ja pihan meidän kadullamme, Lauri oli sanonut naulakolla. - Mutta ihmisiä en, enkä syitä enkä seurauksia. Siksi minä pyydän sinulta apua. Muistamisessa.

Tehtävä osoittautuu vaikeaksi sillä Annen ja Laurin lapsuudenmuistot eivät näytä olevan päällekkäisiä vaan lähinnä limittyvät toistensa viereen. Ainoa yhteinen nimittäjä on Annen isän sauna jossa korttelin perheet käyvät viikottain saunomassa.

Muistoista syntyy kuitenkin kaiken kattava tilkkutäkki ja kirjan lopussa sekä Annella että Laurilla on kaiken mullistava kokemus. Lapsuus ei olekaan enää se sama minkä on luullut olevan.

**
Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Otava 2014
Kirjastokappale

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...