Siirry pääsisältöön

Erään itsemurhan anatomia


Självmord är en permanent lösning på ett tillfälligt problem.

Muuttaessani Ruotsiin 16 vuotta sitten tilasin heti alkajaisiksi Dagens Nyheterin ja se on siitä lähtien ollut oma korkeakouluni ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja mielentilaan. Vakiolukemistani oli sunnuntaisin ilmestynyt pääkirjoittajatoimittajan Niklas Ekdalin kolumni joka mielestäni osui aina täsmälleen naulan kantaan. Kunnes sitten Ekdal ilmoitti lopettavansa lehdessä ja jatkavansa vapaana kirjoittajana. Siinä vaiheessa meidän tiemme erosivat kunnes tänä syksynä luin juuri ilmestyneestä kirjasta jossa Ekdal kertoo itsemurhayrityksestään.

Ekdal, joka kaiken muun ohella on intohimoinen jalkapalloilija, lyö eräässä "ikämiesten" treenipelissä päänsä pahasti törmätessään toiseen pelaajaan. Ekdal palaa kotiin käymättä lääkärillä, tuntee olonsa huonoksi mutta uskoo saaneensa vain lievän aivotärähdyksen.

Tästä alkaa yli vuoden mittainen piina jolloin Ekdal menettää työkykynsä lääkärien kuitenkaan löytämättä mitään fyysistä vaivaa pään alueelta. Aivotärähdyksen olisi pitänyt parantua jo aikoja sitten mutta Ekdal ei siedä ääniä tai kirkkaita valoja, useimmiten hän ei pysty edes nousemaan sängystä ylös. Lopulta hän tyhjentää lääkekaapin ja menee talon kellarivarastoon nauttimaan tappavan coctailinsa. On hiuskarvan varassa, että Ekdal ylipäänsä selviää kirjoittamaan tämän kirjan.

Kirja ei ole pelkästään Ekdalin elämänkerta vaan kirjoittajalle tyypilliseen tapaan kirjasta muodostuu laajempi kuvaus ajastamme. Ekdal on uravalintansa ansiosta aina siellä missä tapahtuu, YK-joukoissa Libanonissa ja toimittajana maailman alati vaihtuvissa kriisipesäkkeissä. Mutta kirja on ennenkaikkea yritys ymmärtää itsemurhan mekanismia.

En vanlig dag tar fem människor sitt liv i Sverige.

Ekdal muistuttaa useaan otteeseen kirjan kuluessa - itsemurha on Ruotsissa yleisempi kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet ja Yhdysvalloissa itsemurhissa kuolee kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin muihin kohdistuvissa murhissa. Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?

Kirja on vahva dokumentti eräästä itsemurhasta josta oli vähällä tulla yksi lisänumero tilastoihin. Mutta kuten Ekdal toteaa, useimmat itsemurhasta selviytyneet tuntuvat katuvan tekoaan ja ovat onnellisia selvittyään hengissä. Niin myös Ekdal. Kirja on samalla puolustuspuhe kiistellyn ECT- eli sähköshokkihoidon puolesta joka sai myös Ekdalin lopulta takaisin jaloilleen.

Den friske har tusen önskningar men den sjuke bara en.

Kirjoittaja ottaa kantaa myös suurempiin kysymyksiin kuten eutanasiaan (miten olenkaan kaivannut Ekdalin kolumneja, näitä moraalisia kompasseja!) Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista jossa eräältä keuhkosyöpään sairastuneelta potilaalta evättiin 4000 dollaria maksanut hoito mutta tarjottiin sen sijaan 50 dollaria maksava kuolinapu. Tämän hetkisessä Euroopassa tällainen tilanne saattaa tuntua kaukaiselta mutta kuten jo olemme huomanneet, poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Eutanasiasta voi vääränlaisessa yhteiskunnassa tulla "arvottomien" ihmiselämien eliminoimista.

Sjukdom är det mest politiska som finns, och ingenstans är man sjukare, mer sårbar, än inom psykiatrin. Att vara sjuk ger unik erfarenhet. Ju närmare döden, desto mer värd att lyssna på är människan. Men nästan ingen vill höra vad åldringar, psyksjuka eller presumtiva självmördare har att säga.

Ekdal päättää kantaa kortensa kekoon kirjoittamalla tämän kirjan. Vaikka kuolemaa käsitteleviä kirjoja on Ruotsissa ilmestynyt viime vuosina useita ja ne ovat saaneet paljon sekä julkisuutta että lukijoita niin juuri itsemurha tuntuu olevan vielä tabu. Ekdal toteaa loppukaneetissaan, että itsemurha on tarpeeton keino ennenaikaisesti lopettaa jo muutenkin niin nopeasti kuluva elämä ja toivoo yhtä tehokasta työtä itsemurhien estämiseksi kuin esimerkiksi mitä on tehty liikenneturvallisuuden kehittämisessä.

Ruotsinkielisiä kirjoja lukiessani mietin aina kannattaako niistä kirjoittaa täällä blogissani, kävijätilastoista nimittäin näkee selvästi että ne eivät lukijoita liiemmin houkuttele. Mutta koska tämä on ennen kaikkea lukupäiväkirja itseäni varten niin kyllä niistä aina joku postaus tulee tehtyä. Lisäksi uskon, että ehkä löytyy muita jotka ovat kiinnostuneita tietämään mistä kirjoista Ruotsissa puhutaan, usein nämä lukemani ruotsalaiskirjat ovat nimittäin niitä joista on paljon "pöhisty" julkisuudessa.

Niin myös tämä Ekdalin kirja ja jos ruotsinkielen taito ei taivu koko kirjan lukemiseen mutta aihe kiinnostaa niin tässä muutama linkki: Dagens Nyheter julkaisi otteen Ekdalin kirjasta, lisäksi Ekdalia on luonnollisesti haastateltu moneen otteeseen sekä radiossa että muussa mediassa tämän kirjan ilmestymisen myötä.

Niklas Ekdal: Hur jag dog. Och fick klart för mig hur allt hänger ihop.
Brombergs 2016

Kommentit

  1. Ou nou, joudun varmaan nyt lukemaan tämän sitten ruotsiksi.

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla, että kiinnostuit! Mission accomplished :)

    VastaaPoista
  3. "Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?" Tämä on totta. Minusta tuntuu, että haluan lukea juuri tämän kirjan, joka kuulostaa niin kiinnostavalta, että saatan jopa unohtaa lukevani minulle vieraammalla kielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella ajatuksia herättävä kirja! Olen itse sairastanut vakavaa masennusta jolloin olin siinä tilanteessa, että joka puolella oli vain mustaa. En ajatellut koskaan tekeväni itsemurhaa mutta muistan toivoneeni, että tapahtuisi jonkinlainen "onnettomuus" että pääsisin pois...Mutta niin vain siitäkin suosta noustiin ja allekirjoitan todella tuon Ekdalin lausahduksen "itsemurha on pysyvä ratkaisu tilapäiseen ongelmaan".

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle