Olen sattumoisin juuri lukenut kaksi kirjaa, joita molempia leimaa voimakas isän kaipuu. Molemmat kirjailijat ovat rakentaneet teoksensa oman traumansa ympärille ja molemmissa kirjoissa nostetaan päähenkilöksi isä. Se poissaoleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä isä. Otto Gabrielssonin kirja isästään Jörn Donnerista on saanut paljon julkisuutta, mutta en ole kuitenkaan huomannut mitään kovin kauhistelevia kommentteja, sillä kaikkihan me ”tiedämme”, millainen persoonallisuus Donner oli. Mutta kirjan lukeminen teki silti kipeää. Gabrielsson kuvaa tarkasti ne pettymyksen ja tuskan tunteet kun isä, jälleen kerran, pettää odotukset. Kun esimerkiksi paljon odotettu isän vierailu, joka sattumalta ajoittuu joulunpyhiin, kulminoituu isän vaimon laukustaan kaivamaan wienerleipään. Mitään muuta lahjaa pojalle ei ole osattu edes ajatella. Voiko sitä selvemmin lapselleen edes osoittaa, että hän ei ole minkään arvoinen. Korkeintaan yhden wienerleivän. Ymmärrän täysin Gabrielssonin tarpeen ...