Siirry pääsisältöön

Annika ja minä



Nyt esittelen teille erään ruotsalaisnaisen joka on ollut henkinen tukeni viimeiset 16 vuotta eli koko Ruotsissa oloni ajan. Emme ole koskaan tavanneet vaikkakin eräässä vaiheessa menimme usein aamuisin töihin samalla tunnelbanalla. (Lisäksi luin tästä uudesta kirjasta, että meillä molemmilla on tiivis suhde sekä Skärholmenin ostoskeskukseen että Ruotsin itärannikolla sijaitsevaan Västervikin kaupunkiin.)

Annika tunkeutui tajuntaani jo pian tänne muutettuani. Muutin Tukholmaan 1. marraskuuta 2000 ja 8. tammikuuta 2001 lähetettiin ensimmäisen kerran "Lantz i P3". Siitäkös melu nousi, nuori nainen jolla oma huumoriohjelma radiossa! Ja mistä hän vitsaili: naisen elämästä, seksuaalisuudesta, kuukautisista!! Oliko mokomaa kuultu... Ja eihän hän oikeasti edes ollut hauska, väittivät (mies)kriitikot.

Jag har aldrig kunnat använda tampong.
Sådär, nu är det sagt.

Minua nauratti! Ja hauska sattuma oli myös se, että olimme samanikäisiä. Sitten Annika sai lapsia ja kirjoitti kirjan "9 1/2 månad" lapsiperheen "ihanuudesta" jonka luin muutamaa vuotta myöhemmin odottaessani omaa esikoistani. Yhtäkkiä Annika hävisi jonnekin, myöhemmin kuulin että hän oli sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Tämä samoihin aikoihin kun itse kärsin keskivaikeasta masennuksesta. Annika ja minä <3

Nyt Annika ja minä olemme saavuttaneet 48 vuoden iän ja kokeneet ensimmäiset merkit vaihdevuosista. Paitsi että Annikalla todettiin samassa rytäkässä kohdunkaulansyöpä. Siitä kaikesta syntyi annikamaisesti kirja "Vad ska en flicka göra. Konsten att vara riktigt rädd". Lisäksi hän kertoi syövästään viime kesänä Ruotsin suosituimmassa radio-ohjelmassa "Sommar i P1".

Jag säger det här bara en gång: Jag var över fyrtio år innan jag insåg att jag inte längre var ung och begåvad. Inte konstigt att jag behövde professionell hjälp.

Lantzin kirja on oikeastaan kirja hänen koko tähänastisesta elämästään. Siihen sisältyvät lapsuus tukholmalaislähiössä, kolme vuotta Algeriassa isän työn takia, Madonna-wanna-be-vaihe, näyttelijähaaveet ja niiden kariutuminen ja lopulta pitkä ura Ruotsin radiossa ja ammattititteli "koomikko".

Mutta ennen kaikkea tämä on kirja vanhenemisesta. "Miten muka voin olla keski-ikäinen. Olen liian lyhyt viisikymppiseksi!". Lantz - kuten minäkään - ei voi ymmärtää, että onkin yhtäkkiä "keski-ikäinen".

För så är det ju, att vi alla vet att vi ska dö, men många av oss i länder med tillgång till rent vatten och fungerande sjukvård hamnar dessförinnan i det vi definierar som medelåldern. Men det är inget vi förbereder oss på. 

Lantz on parantumaton hypokondrikko, terveyskeskusten kanta-asiakas. Kirjan keskivaiheilla Lantz vitsailee menevänsä taas jälleen kerran gynekologin tarkastukseen mutta tuleekin takaisin uutispommi mukanaan - tutkimuksissa on havaittu solumuutoksia jotka saattavat merkitä syöpää. Kirjan loppuosa meneekin sitten tutkimuksissa ja hoidoissa joita Lantz kuvaa humoristiseen tyyliinsä mutta samalla sydäntäsärkevän rehellisesti.

Min mens har alltså upphört. Det är det absolut enda positiva med detta jag råkat ut för. Mensen som upphört. Jag har inte mens längre. Jag är mensfri. Jag och min mens har tagit en paus som aldrig kommer att ta slut. Prata med min mens och den kommer inte att lyssna för DEN FINNS INTE LÄNGRE!

Mutta varsinainen uutispommi jonka luen tästä kirjasta on tieto, että Annika Lantz on itse asiassa ruotsinsuomalainen! Tai tarkemmin ottaen ruotsinsuomenruotsalainen. Lantzin isä on nimittäin kotoisin Pohjanmaalta, Petolahdelta vaikkakin muutti Ruotsiin jo lapsena. Mutta tämä siis selittää Lantzin huumorin jota ei ole aina hyvällä täällä Ruotsissa katsottu. Suomalaista mustaa huumoriahan se! Sitä samaa, jota ruotsalaismieheni kutsuu niin kauniisti "brutaaliksi". Annikan ja minun matka jatkuu...

Annika Lantz: Vad ska en flicka göra? Konsten att vara riktigt rädd
Wahlström & Widstrand 2016

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle