Mrs Karlsson lukee...

Lähdin tämän vuoden pääsiäisenviettoon sen verran kovilla verenpainelukemilla, että päätin ottaa koko viikonlopun erittäin rennosti. Suuntana oli siis kotisohva. Ja luonnollisesti kirja! Lukeminenhan on yksi hyviksi havaituista keinoista alentaa verenpainetta. Olin suunnitellut pääsiäisen lukuseurakseni Michelle Obamaa mutta sitten satuin aukaisemaan kirja-alesta ostamani kirjan, jossa on koottuna Astrid Lindgrenin kirjeenvaihtoa saksalaisen ystävänsä kanssa. Tämä kirja pitikin minut sitten tiukasti sohvalla lukuasennossa koko pääsiäisen. Astrid Lindgren tapaa syksyllä 1953 Berliinissä Louise Hartungin ja lyhyestä tapaamisesta alkaa noin kymmenen vuotta kestänyt intensiivinen kirjeenvaihto, joka päättyy vasta Hartungin kuolemaan. Naisia yhdistää utelias mieli ja rakkaus sekä kirjallisuuteen että taiteeseen. Ja elämään! Mikään ei tunnu olevan vieras aihe Astridille ja Louiselle. Kirjeissä käydään läpi niin tavallista elämänmenoa, molempien työelämää, uusia kirjoja ja elokuvia kui

Näin vaalipäivänä rauhoitan mieltäni ottamalla etäisyyttä pienen Suomen poliittiseen myllerrykseen. "Rajat kiinni" ja "ilmastohörhöilylle loppu" -huutojen kaikuessa on hyvä muistuttaa itselleen, että loppujen lopuksi mitään rajoja ei ole, on vain tämä yksi yhteinen pallomme, josta meidän tulisi pitää huolta. Astronautti Chris Hadfielin "opas elämään maapallolla" kertoo Hadfieldin oman tarinan kuinka hänestä tuli astronautti. Lapsuuden unelma oli niin vahva, että hän keskittyi koko nuoruutensa ajan tekemään valintoja, jotka voisivat auttaa häntä saavuttamaan tämän päämäärän. Toisaalta Hadfield ymmärsi jo varhain, että mahdollisuudet onnistua eivät olleet kovin realistiset. Kanadan kansalaisena mahdollisuus oli vielä pienempi. Niinpä Hadfieldin strategia oli tehdä kaikki voitava mikä veisi hänet lähemmäksi unelmaansa mutta samalla pitäen avoinna myös muita mahdollisuuksia. Taistelulentäjän koulutus toisi leivän pöytään vaikka se suurin unelma jäisikin t

Pohjalaistalo ei ollut vain koti, sen hirsien suojaan rakennettiin yhtä aikaa suvun historia ja tulevaisuus. Posti toi terveisiä Suomesta, uunituoreen esikoiskirjan, ja sen mukana kirjeen, jossa kirjailija kutsui minut "avaamaan veräjän (--) istumaan Liisan kanssa jokirantaan". Olin saanut tarinan ja jotenkin tuo saatekirje sai minut tuntemaan, että tätä kirjaa ei pidä hotkaista. Se pitää lukea rauhallisesti ja tarinan vaatimalla herkkyydellä. Kun sitten olin lähdössä työmatkalle Varsovaan oli "Nopeasti piirretyt pilvet" ensimmäinen asia, jonka pakkasin kapsäkkiini. Ja Liisasta sainkin hyvän matkatoverin! Hän kertoi tarinaansa aina kun ehdin kuunnella mutta odotti kärsivällisesti sen aikaa kun joutui olemaan sivussa. Tarinan tunnelmaan oli aina helppo päästä uudelleen. Paula Nivukoski teki tarinan jo itse kirjoitusprosessista. Kaikki alkoi 100 Kirjettä -projektista, jolloin hän Suomen 100-vuotisjuhlavuonna kirjoitti kirjeen sadalle itselleen tuntemattomalle