Mari Karlsson - Elämää kirjojen keskellä

Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta. Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä.  Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsek...

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennää...

Joulun välipäivinä käytiin Helsingissä. Vanhaan kotikaupunkiini pitää päästä säännöllisin väliajoin ja tällä kertaa olikin paljon uutta koettavaa - Amos Rex ja Oodi olivat listalla, totta kai! Luen mielelläni Helsinkiin sijoittuvia kirjoja koti-ikävää laannuttaakseni ja tässä muutama kirjavinkki viime vuosien kirjapinostani: Minna Lindgrenin  Ehtoolehto-kirjat  sijoittuvat tukevasti Helsingin kantakaupunkiin ja niissä pääsevät oikeuksiinsa sekä kaupungin arkkitehtuuri että raitiovaunulinjat. Pentti Saarikoskea lukeneet saattaisivat viehättyä myös Saarikosken Sirkka-siskon kirjasta  Veljeni, Pentti . Kirja on perhekuvauksen suhteen paikoin hiukan liiankin intiimi mutta kirja antaa ennen kaikkea mielenkiintoisen kuvauksen 1900-luvun alun helsinkiläisarjesta. Outi Pakkanen on tunnettu Helsinkiin sijoittuvista dekkareistaan ja jos ei liiemmin piittaa siitä, että nämä dekkarit eivät ole erityisen jännittäviä niin Helsingin ja erityisesti Töölön kuvauksista kiinnostu...

Hetken äiti hengittää taas lyhyttä nopeaa, tartun häntä kädestä. Sitten tulee katkos, joka venyy ja venyy. Kuuntelen ja kuuntelen. Kuuntelen katkoa, joka venyy ikuisuuden mittaiseksi. Jotkut kirjat tuntuvat etsiytyvän polkumme varrelle juuri silloin kun on oikea aika lukea kyseinen kirja. Heidi Köngäksen Hyväntekijä osui silmiini kirjastossa ja hetken pläräiltyäni sujautin kassiin. Romaani vaikutti kevyehköltä ja dialogi helppolukuiselta, sen voisi "lukaista" jossakin välissä. Ja lukaisinhan minä, jälkiruuaksi vuoden ruotsalaissensaation Johannes Anyurun terrorismia käsittelevälle romaanille, mutta lukukokemus oli painavampi kuin alunperin olisin arvannut. Ensi viikolla on äitini kuoleman ensimmäinen vuosipäivä ja mitä luenkaan tästä kirjasta - lähes identtisen kuvauksen kirjan päähenkilön äidin kuolinhetkestä kuin oman äitini viimeisestä henkäyksestä! Kaikki täsmää kuolinvuoteen vierellä laulamaamme virttä myöten, olihan myös kirjassa kaunis keväinen toukokuu. Istun...

Äidille annan joululahjaksi aina jonkun ajankohtaisen naiskirjailijan kirjan ja tänä vuonna ei ollut vaikea keksiä mikä kirja se olisi. Herttaa tuntui tulevan joka tuutista. Mutta jouluaaton superyllätys koettiin kun äitini avasi paketin ja hihkaisi: "Minä tunsin Hertta Kuusisen!" Äitini päällimmäinen kommentti oli, että Hertta oli "hauska ja sosiaalinen" joka tuli aina kysymään kuulumisia. Samaa todistavat sekä Köngäksen kirja että muut nyt lukemani artikkelit. Ja miten aika on hänet julmasti unohtanut, Herttahan oli aikansa superjulkkis! Heidi Köngäs on kirjoittanut intiimin ja lämpimän kuvauksen Hertan elämän siitä vaiheesta kun hän eli suhteessa Yrjö Leinon kanssa. Leinokin saa tässä teoksessa suunvuoron mutta jotenkin se jättää ainakin minut lukijana kylmäksi. Romaanin rakenne on muutenkin ongelmallinen: historialliset faktat tarjoillaan asianmukaisesti mutta dialogi on välillä aika harlekiinia. Pieni KaariUtrio-varoitus olkoon siis paikallaan mikä ei k...