Siirry pääsisältöön

Pirjo Hassinen: Kalmari (2016)


Tätä kirjoittaessani korvissa kaikuvat vielä Trumpin kannattajien huudot "Lock her in, lock her in" Trumpin pitäessä voitonpuhettaan. Trumphan oli kampanjansa aikana luvannut pistää Hillary Clintonin vankilaan sähköpostijupakan vuoksi. Se viha ja halveksunta, jota populistit kylvävät ympärilleen, ei ole mielestäni kaukana esimerkiksi ääri-islamistien vastaavasta toiminnasta.

Viha lienee yksi perustunteista johon monet hakevat oikeutusta eri uskontojen tai poliittisten liikkeiden kautta. Myös Pirjo Hassinen on kertonut tuntevansa vihaa mutta viha kohdistuu meidän kotoisiin persuihimme ja laajemmin oikeistopopulismiin. Tästä vihasta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä on syntynyt Kalmari.

Kirjan keskushahmot ovat kolmikko Katja, Kaius ja Marke. Katja ja Kaius ovat ex-aviopari joita edelleen kuitenkin yhdistää vahva henkinen kumppanuus. Katja työskentelee sosiaalialalla mutta on vuorotteluvapaalla työuupumuksen vuoksi. Kaius, yllättävän perinnön avulla omassa asunnossaan lymyilevä "peräkammarinpoika", sattuu löytämään populistijohtaja Kalmarin nuoruudenvuosien päiväkirjan josta paljastuu järkyttävä tapahtuma. Kaius ymmärtää omaavansa aseen jolla syöstä vihaamansa Kalmari vallasta. Hän ylipuhuu Katjan mukaan "projektiin" ja mukaan löydetään vielä juorutoimittaja Marke. Seikkailu voi alkaa!

Se Kalmari oli kokonaan heidän, heidän oma maalitaulunsa ja voodoo-nukkensa ja paha pehmonsa. Katja näki Kalmarin ihon, joka maanalaisen parkkihallin valoissa oli harmaankalpea ja jonka jokaisesta huokosesta tunki maskuliinisuus, aikuisen miehen aamupäiväturpea pöhötys. Heidän kohteensa jatkoi matkaa autolle mustat kengät plankattuina, eleissään pitkään passatun herran helppo röyhkeys.

Hassinen on mestarijuonenkutoja ja tässäkin romaanissa verkko levittäytyy laajalle. Henkilöitä riittää joka lähtöön mutta jokaisella on oma tarkoituksensa. Katjan sisko, huumeriippuvainen Sari, jää mielestäni hiukan irralliseksi mutta peilaa tässä sosiaalityöntekijäsiskonsa huonoa omaatuntoa. Myös Katjan mies Arto jää laimeaksi mutta on selvä vastakohta Kaiukselle. Katjan suhde näihin kahteen mieheen vie ajatukset esimerkiksi jungilaisiin animus/anima-käsitteisiin tai taolaisiin perusvoimiin jin (Kaius) ja jang (Arto).

Kalmari on  monin tavoin tyypillistä Hassista mutta siitä jää kuitenkin uupumaan jotain. Se vimma ja kiihko, joka Hassisen tekstissä usein näkyy, on tässä kirjassa laimeampaa. Se on sääli sillä Hassisen tarinat ovat parhaimmillaan hengästyttävän intensiivisiä. Kirjasta paistaa läpi tietty varovaisuus minkä arvelisin juontavan juurensa kirjailijan hämmennyksestä omaa vihantunnettaan kohtaan. Onko tunne ollut niin pelottava, että sitä on pitänyt käsitellä varovaisemmin kuin kirjailijan aikaisempia aiheita?

Uskon kuitenkin, että Kalmari on kulmakivi Pirjo Hassisen tuotannossa mutta aihe vaatii selvästi vielä jatkokäsittelyä. Kirjassa on paljon tarkkanäköistä pohdintaa ja julmia ajankuvia mutta se sielunpalo, joka tekisi kirjasta mestariteoksen, jää puuttumaan.

Meissä suomalaisissa on tapahtunut muutos ihmisestä, joka odottaa luottavaisesti hyviä uutisia, ihmiseksi joka ainoastaan toivoo ettei tulisi huonoja, ja siihen me tyydymme. Meistä ei enää ole turvaa toisillemme, me emme enää voi luottaa siihen, että tuo tapaamani ihminen pitää minua ihmisenä!

Ilahduin muuten kun Hassinen tekee kirjassaan sivupolun tänne Ruotsiin ja luo yhdeksi sivuhahmoksi ruotsinsuomalaisen Virpi Kalmari-Onwudiwen. Pyrähdys on lyhyt mutta lämmittää sitäkin enemmän Ruotsissa asuvan suomalaisen sydäntä - meitä saisi käyttää mielellään useamminkin hahmoina suomalaisessa nykykirjallisuudessa! Myös kirjan loppukohtaus tapahtuu omissa kotimaisemissani täällä Tukholmassa.

"Det är aldrig för sent för kärleken", hän aloitti. Katja tunsi puun rungon vahvan pihkaisen tuoksun. Hän ei nähnyt, mutta aavisti että Kaius ja Marke puristivat toisiaan kädestä. Olisiko hullua, jos hänkin jännityksessään tarttuisi Kaiuksen käsipuoleen?

Kirjan loppuratkaisu, joka on yllättävän sovinnollinen,  haiskahtaa vahvasti klassiselta Hollywood-lopulta ja olin suoraan sanoen vähän pettynytkin. Mutta sitten ymmärsin: tämä lienee juuri se kirjan sanoma. Jos pahaa vastustaa pahalla, se tuottaa vain lisää pahaa. Korvissani alkoivat soida tutut sanat - "I have a dream..." Yritänkin nyt siis unohtaa nuo lynkkausmielialaa lietsovat "lock her in"-huudot ja kantaa mielessäni niitä sanoja jotka Martin Luther King lausui 53 vuotta sitten:

Let us not seek to satisfy our thirst for freedom by drinking from the cup of bitterness and hatred...


**
Pirjo Hassinen: Kalmari
Otava 2016
Arvostelukappale kustantajalta

Kommentit

  1. Vaikuttava, hieno bloggaus! ❤ Sait innostumaan kirjasta, ehkä jossain vaiheessa etsin tämän käsiini...

    P.S. Ekaa kertaa blogissasi, tulen uudestaankin! ❤

    VastaaPoista
  2. Kiitos!! Hassisen teokset menevät minulla aina niin sanotusti ihon alle :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki