sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Sähkökirja vie voiton, jälleen kerran

Sähkökirja, e-kirja - millä nimellä tuota nyt kutsuisi - ei ole ollut minulle mikään houkutteleva vaihtoehto. Kun pitää saada tuntea se paperin tuntu sormissa, pläräillä, tuoksutella, tunnustella... Mutta niin tässä nyt taas luetaan sähkökirjaa. Miten ihmeessä niin pääsi käymään?!

Se ensimmäinen kertahan oli joululomalla, kun piti saada nopeasti luettavaksi skandaalinkäryinen romaani josta kaikki puhuivat ja perinteinen kirjaston varausjono eteni tuskastuttavan hitaasti. Mikä tunne kun sai kirjan tabletille parissa minuutissa. Ja lukihan sitä ilman sen suurempia tuskia.

Tällä kertaa kynnys olikin sitten jo huomattavasti matalampi. Pakkailin matkalaukkua talvilomamatkalle ja yhtäkkiä laukussa olikin jo kolme kirjaa, tosin mikään niistä ei minulle itselleni. Tytär tarvitsi ehdottomasti kaikki kirjat mukaan - suomenkielinen iltasatukirja, ruotsinkielinen iltasatukirja sekä matkaopas. Enkä saanut sitä kolmatta matkaopaskirjaa millään pois matkasta vaikka selitin, että Berliinin matkaopas ei ole kovinkaan käyttökelpoinen Krakovassa. Mutta kun 6-vuotias rakastaa juuri tätä Berliinin matkaopasta ja hyvä se kyllä onkin, nimenomaan lapsille suunnattu.

Ja silloin sen keksin: lataan kirjastosta tabletille kirjan itselleni mukaan matkalukemiseksi. Ja jälleen yksi piste lisää sähkökirjalle, varsinkin jos matkaseuralaisena on kirjoja rakastava 6-vuotias joka nappaa kaikki kirjan mentävät aukot matkalaukussa itselleen...


lauantai 27. helmikuuta 2016

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi (2001)



























Risto Räppääjiä on meillä vuosien mittaan luettu ja katsottu, ensin tulivat elokuvat ja nyt kahlataan läpi kirjasarjaa. Mukavaa, että 6-vuotias haluaa minun vielä lukevan - varsinkin näissä Risto Räppääjissä sisäinen radioteatterilaiseni pääsee oikeuksiinsa. Ja ottamatta sen enempää kantaa elokuvaversioihin tai niiden keskinäiseen paremmuuteen voin kuitenkin paljastaa, että oma Elvini on hyvin lähellä Ulla Tapanisen roolisuoritusta.

Tämä kirja on sarjan neljäs osa ja tekstissä on vielä jäljellä sitä tuoreutta joka ehkä myöhemmissä kirjoissa hiukan himmenee kaikkien hauskojen ja nolojen tilanteiden sekamelskassa. Tätä oli mukava lukea ääneen, teksti soljui sujuvasti ja välillä kikatettiin vatsa vääränä sekä lukija että kuuntelija.

Elvi oli tämän kirjan todellinen stara - nainen jolle ei sanota ei, kuten Lennartkin saa kokea. Hiukan kyllä ärsytti Rauhan saamattomuus miesasioissaan mutta en vielä ryhtynyt avaamaan sitä vyyhteä 6-vuotiaalle. Oma "miehenmetsästykseni" sujui kuitenkin enemmän Elvin tyyliin, siksi ehkä koen hengenheimolaisuutta juuri hänen hahmoonsa? Tämä ihmissuhdetriangeli oli ehkä vähän liikaa tämän ikäiselle lapselle mutta hän otti sen onneksi kaikin puolin huumorilla.

Täydet pisteet leikkisästä kielenkäytöstä joka ulkosuomalaisen lapsen kielenoppimiselle on kullanarvoista. Haluaisin lapseni oppivan suomea niin hyvin, että hän voisi nauttia kielileikeistä ja luoda niitä itsekin. Suomen kieli on siihen omiaan, mielestäni jopa enemmän kuin lapseni isänkieli ruotsi.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Kaikki ne lukemattomat kirjat

Eilen aloin katsella kotona kuinka auki olevia kirjoja lojui vähän siellä sun täällä. Laukussa yksi, olohuoneessa toinen ja sängyn vieressä peräti kolme. Kaikki viisi kirjaa ovat todella mielenkiintoisia mutta niin erilaisia, että niitä pitää lukea aina kun kuhunkin kirjaan sopiva mielentila iskee päälle. Illalla ennen nukahtamista valitsin Bodil Malmstenin fragmenttisen päiväkirjan, sillä nimellä sitä kenties voisi parhaiten kuvata. Malmsten asuu kirjaa kirjoittaessaan vielä Ranskassa, rakkaassa Finistèren talossaan. Hän kertoo elämästään, talostaan ja taistelustaan puutarhassa riehuvia myyriä vastaan mutta suuri osa kirjasta (ja kaikista hänen kirjoistaan) käsittelee elämää noin ylipäänsä, ajankohtaisia tapahtumia (tässä kirjassa Ranskan lähiömellakat) ja arjen pieniä sattumuksia, jotka kuitenkin kertovat niin paljon meistä ihmisistä. Syy miksi tämä kirja on auki juuri nyt on se, että Bodil Malmsten kuoli noin kuukausi sitten - ei yllättäen sillä hän oli kirjoittanut ja twiitannut sairastamastaan syövästä - mutta lukijalle lempikirjailijan kuolema on aina haikeaa.

Hannu Raittilan Terminaali lähti käyntiin viikonloppuna kun makasin sohvalla voimattomana flunssan kourissa. Luin saman tien noin puolet kirjasta mutta jämähdin sitten kun Raittila alkoi kuvailla sivukaupalla purjehtimista ja kaikkia sen teknisiä kommervenkkejä. Siinä nyt sitten olen kunnes henki iskee päälle ja jaksan kahlata läpi sen suvannon.

Anna Funderin Stasiland (Stasimaa) taas löytyi kun googlasin lisätietoa tv-sarjasta Deutschland 83. Olen sitä jo pari lukua lukenut ja tämän kirjan aion kyllä loppuun asti kahlata, Itä-Saksa kiehtoo mieltäni.

Lisäksi laukussa on matkannut jo pari viikkoa yksi kirja (Katja Petrowskajan Esther kanske) joka on sen verran verkkaista tekstiä, että lukuinto ei ole käynnistynyt. Viides kirja on sitten se pakollinen lapsen iltasatukirja joka tällä hetkellä on Tuutikki Tolosen Mörkövahti. Siitä tulen varmasti kirjoittamaan enemmänkin, on varsin vauhdikas kirja nimittäin!


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Ensimmäinen saalis vuoden kirja-alesta



Kirja-ale alkoi täällä Ruotsissa tänään klo 7.00. Sen verran moni tuli aamulla vastaan keltaisen kirjakassin kanssa, että pakkohan sinne oli myös mennä "vain katsomaan". Olin jo etukäteen selaillut aleluetteloa ja bongannut Astrid Lindgrenin elämänkerran ja sen nappasinkin mukaani. Lisäksi löytyi ensiapua viikonloppuna iskeneelle kevät- ja puutarhakuumeelle - Trädgårdshandbok för lata  - sekä tuoreen nobelvoittajan kirja Tsernobylistä. Tyttärelle ostin myös pari kirjaa, mm. tietokirjan maapallosta. Juuri toissailtana nimittäin yritin selittää miten maanjäristys syntyy ja nyt löytyi kirja, jossa se selitetään selkeästi. Ensimmäinen saalistuskeikka oli siis onnistunut mutta itseni tuntien tämä ei jää viimeiseksi vaan tulen pyörimään tuolla kirjakekojen ympärillä vielä monta kertaa.


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kristien Hemmerechts: Kvinnan som matade hundarna (2015)


Belgialaisen kirjailijan Kristien Hemmerechtsin "De vrouw die de honden eten gaf" (Nainen joka ruokki koirat) on ollut ilmestymismaassaan suuri puheenaihe. Romaanin päähenkilöt ovat tuttuja jokaiselle belgialaiselle. Ja pohjoisen asukkaallakin alkavat kellot soida kun lukee lyhyen kertauksen uutisesta joka sai koko Belgian shokkiin 20 vuotta sitten.

Marc Dutroux tuomittiin elinkautiseen kuuden tytön kidnappauksesta ja raiskauksesta sekä neljän tytön murhasta. Hänen ex-vaimonsa Michelle Martin tuomittiin 30 vuoden vankeuteen avunannosta ja annettuaan kahden tytöistä kuolla nälkään. Tästä juontuu myös kirjan nimi - aviomies ohjeisti vaimon antamaan koirille ja vangituille tytöille ruokaa sillä aikaa kun hän kärsi pienempää vankeustuomiota. Vaimo ruokki vain koirat.

Kristien Hemmerechts kirjoittaa tässä romaanissa tapahtumista vaimon näkökulmasta nähtynä. Kuinka paljon kirja perustuu faktoihin jää epäselväksi mutta olen melko varma, että näiden kahden ihmisen elämä on belgialaismediassa käännetty pienintä yksityiskohtaa myöten julki. Mutta näin ulkopuolisena voin vain arvailla. Tosin kirjan todenperäisyydellä ei liene suurta merkitystä. Kirjasta nimittäin syntyy teos joka voisi perustua mihin tahansa vastaavanlaiseen tragediaan. Tämä on kirja siitä mihin vakavasti läheisriippuvaisen elämä voi pahimmillaan johtaa.

Ymmärrän kyllä miksi kirja on kuumentanut belgialaisten tunteet. Kirjan päähenkilö kuvataan uhrina ja huomattavasti passiivisempana kuin mitä Belgiassa uskotaan Michelle Martinin olleen. Hänet tunnetaan "Belgian vihatuimpana naisena" ja kun tuli tieto Martinin mahdollisesti pääsevän osittaiseen vapauteen, uhrien omaiset vastustivat tätä rajusti sillä heidän mielestään vaimo oli yhtä suuri syyllinen murhiin kuin silloinen aviomiehensäkin. Tämän kirjan mukaan näin ei kuitenkaan ollut.

Kirja on jokatapauksessa sydäntäraastava kertomus naisesta joka sairastaa läheisriippuvuutta - ensin eläessään kaksin äitinsä kanssa ja oireet vain pahenevat kun hän tapaa tulevan miehensä ja lastensa isän, jota kirjassa kutsutaan lyhyesti nimellä M. Kirjan päähenkilö Odette odottaa vankilassa päätöstä mahdollisesta siirrostaan nunnaluostariin ja käy läpi koko siihenastista elämäänsä, lapsuuttaan ja avioliittoaan. Hän tietää olevansa Belgian vihatuin nainen mutta ei voi ymmärtää kuinka omat lapsensa murhaavat äidit pääsevät niin paljon helpommalla kuin hän joka on kuitenkin pitänyt omista lapsistaan niin hyvää huolta. "Äitimurhaajat" nostetaan kirjassa toistuvasti esille.

Kirjan viimeisillä sivuilla Odetten ajatusmaailmasta paljastuu kuitenkin jotain joka on ristiriidassa tämän uhriroolin kanssa. Tämän voisi tulkita myös oireena Odetten mielen sairastumisesta joka sai alkunsa jo varhaislapsuudessa. Täytyy kuitenkin muistaa, että tarina kerrotaan vain Odetten näkökulmasta ja uhritarinan rakentaminen voi olla täysin tietoista. Ja vielä pitää muistaa, että kyseessä on romaani ja erään kirjailijan kuvitelma todellisista tapahtumista. Näin ei-belgialaisena pystyn kuitenkin näkemään kirjan ansiot ja lukemaan sen lähestulkoon "vain" fiktiivisenä romaanina.

Kirja on käännetty ruotsin lisäksi myös ainakin englanniksi.

**
Kristien Hemmerechts: Kvinnan som matade hundarna
Kääntänyt ruotsin kielelle: Olov Hyllienmark
(De vrouw die de honden te eten gaf 2014)
Rámus Förlag 2015
Kirjastokappale



lauantai 13. helmikuuta 2016

Maikki Harjanne: Arbuusian prinsessa (2003)

Maikki Harjanteen Minttu-kirjoja olemme lukeneet tyttären kanssa ahkerasti mutta viime kirjastoreissulla käsiin osui meille aivan tuntematon Arbuusian prinsessa. Luulin, että se oli uusi kirja koska en ollut sitä aikaisemmin nähnyt kirjastomme suomenkielisten lastenkirjojen osastolla (jonka kirjat olemme lukeneet läpi jo ainakin kahteen kertaan) mutta se on julkaistu jo 2003.

Kirjan päähenkilö on Arbuusian prinsessa Ottaavia jonka isä on huolestunut linnan portille ilmestyvistä lukuisista kosijoista. Tyttö kun on isän mielestä aivan liian nuori menemään naimisiin. Isä kuningas keksii rakennuttaa valtavan labyrintin joka on niin vaikea läpäistä ettei yksikään kosija sitä pystyisi selvittämään. Paikalle kutsutaan maailman parhaat labyrintinrakentajat ja työ aloitetaan. Käy vain niin ikävästi, että isä kuningas ei kielloista huolimatta malta olla kurkistamatta labyrinttiin. Tytär Ottaavian ei auta siis muu kuin lähteä pelastamaan isäänsä.

6veen mielestä kirja oli jännittävä ja vähän pelottava. Kirjan takakannessa on ikäsuositus 5-vuotiaista ylöspäin mikä on varmasti ihan paikallaan, sen verran pelottavan näköinen on 6veenkin mielestä labyrintissä piileksivä hirviö.

Kirjan kuvitus kaikkine labyrintteineen on värikkään kaunis ja mielikuvitusta kutittava. 6veekin innostuu piirtämään ison kasan omia labyrinttejä. Vahva suositus siis sekä äidiltä että tyttäreltä!

tiistai 9. helmikuuta 2016

Jaan Kross: Halleluja (2001)

Tässä on viime päivinä ollut niin kiirettä toisen intohimoni eli kuorolaulun kanssa joten kirjat ovat jääneet taka-alalle. Tämän kirjan luin jo kuukausi sitten ja kirjakin on palautettu kirjastoon ilman, että ehdin sitä sen kummemmin mielessäni jäsentää mutta Jaan Krossista pystyisin kirjoittamaan vaikka pienen esseenkin joten tässä:

Jotkut kirjailijat tulevat vuosien mittaan niin läheisiksi, että uuden kirjan aloittaessaan tuntuu kuin tapaisi vanhan ystävän. Jaan Krossin löysin elämääni 90-luvun alussa opiskellessani pari vuotta viron kieltä. Luin häneltä kaiken minkä käsiini sain ja kirjahyllyssä oli jo vaikuttava rivi Krossia kunnes muuttaessani Tukholmaan vein suuren osan kirjoistani divareihin. Vinkkinä muuten: älkää koskaan luopuko lempikirjoistanne vaikka olisi minkälainen tilanpuute, niihin iskee takuuvarmasti jossain vaiheessa uudestaan lukuhimo ja sitten harmittaa!

Luulinkin jo lukeneeni Krossini mutta nyt kotikirjastossa käydessäni ja piskuista suomen kirjallisuuden osastoa vilkaistessani löysinkin lukemattoman Krossin! Tämä novellikokoelma on julkaistu sen jälkeen kun muutin Suomesta joten ei ihme etten siitä tiennyt. Nautinto oli täydellinen kun avasin tämän, vanha tuttu Kross! On kuin kuuntelisi vanhan ystävän jutustelua, osin on samojakin juttuja mutta Krossin kieli on niin soinnikasta ja pehmeää, että sitä lukee nautinnolla. Kirjan novellit on kirjoitettu eri vuosina mutta ne on järjestetty novelleissa käsiteltävän ajan mukaiseen järjestykseen. Aikajana ulottuu sotaa edeltävästä ajasta myöhempiin Siperian vankileriaikoihin.

Kross kuvaa tapahtumat tarkasti ja realistisesti mutta jotenkin onnistuu aina tavoittamaan myös arjen kauneuden, ne pienet yksityiskohdat jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Tästä novellikokoelmasta jäi pitkäksi aikaa mieleeni esim. kohtaus jossa kertoja Siperian vankileirillä muistelee morsiantaan ja yrittää saada tyttönsä myös oikeasti näkyviin. Ja onnistuuhan se, krossimaiseen tyyliin.

Krossin tekstissä on paljon Tsehovia, juuri ne tarkat huomiot ympäristöstä ja ihmisen mielenliikkeistä. Ja miten kauniisti hän kirjoittaakaan naisista! Suomentaja Jouko Vahanen täytyy myös mainita tässä yhteydessä ja hänen laatimansa jälkikirjoitus joka on hyvä johdanto Krossin tuotantoon.

Kross on opettanut minulle paljon Viron historiasta ja hänellä on ilmiömäinen kyky muistaa yksityiskohtia aikasemmin elämistään vuosikymmenistä.  Mutta Krossin yhteydessä ei kannata arastella vaikka ei olisikaan niin kiinnostunut Viron historiasta tai historiasta ylipäänsä, mielestäni hänen tuotantonsa kantaa yli näidenkin rajojen. Ja jos Sofi Oksasen välillä inhorealistinenkin Viron historian kuvaus väsyttää niin tässä sopivaa vastapainoa!

Jaan Kross oli monesti myös Nobel-veikkausten listalla mutta kuten täällä Ruotsissa kirjastossa huomaan, hän ei ole Nobel-maassa kovinkaan tunnettu. Harmi!!


Eeva Tenhunen: Hyvän tytön hautajaiset (1978)

Ensimmäisellä lomaviikollamme tyhjensimme toukokuussa kuolleen äitini kodin. Vietimme viikon Keski-Suomen järvimaisemissa yhdessä siskoni ...