sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Stephen King: 23/11 1963 (2011)

Pääsiäisperinteisiini kuuluu lukea paksu kirja ja tänä vuonna löytyikin täysi kymppi!

Voiko Lukuviikkoa viettää osuvammin kuin lukemalla koukuttavan tiiliskivikirjan? Sellaisen onnistuin vihdoin löytämään, pitkän etsimisen tuloksena. Kirjailija oli yllättäen minulle ekakertalainen Stephen King. Kauhukirjallisuus on nimittäin alue, joka ei minua kiinnosta pätkääkään joten Kingin suuntaan en ole aikaisemmin vilkaissutkaan. Mutta sitten käteeni osui 23/11 1963 ja koukutuin välittömästi. Ja siinä vaiheessa olin siis lukenut vain takakansitekstin...

Lyhyesti tiivistäen: Jake Epping saa kuolemansairaalta pikaruokapaikan omistajatuttavaltaan Alilta tehtävän - astua ravintolan varastotilassa löytyvän "aikatunnelin" kautta menneisyyteen ja estää presidentti Kennedyn murha. Alin sattumalta löytämien portaiden kautta pääsee aina samaan paikkaan ja hetkeen menneisyydessä, klo 11.58 9. syyskuuta 1958. Al itse on käynyt menneisyydessä jo useita kertoja ja viipynyt siellä lopulta useammankin vuoden. Mutta palatessa takaisin vuoteen 2011 on nykyajan kellon viisarit liikkuneet vain 2 minuuttia eteenpäin.

Vaikka juoni saattaa kuulostaa hiukan (?) epäuskottavalta niin ei huolta, King tekee tästä yllättävän koskettavan romaanin. Jake Epping ei ole mikään sankarihahmo mutta joutuu tietysti 800 sivun mittaisessa tarinassa moniin rohkeutta vaativiin tilanteisiin. Koska kertoja-Jake mainitsee muutamaankin otteeseen, että luemme käsikirjoitusta jonka Jake on kirjoittanut tapahtumien kuluessa niin voimme päätellä, että välitöntä hengenvaaraa ei liene hänen osaltaan ole odotettavissa ja että hän selviää aikaseikkailustaan. Mutta kaikki muu kirjassa tapahtuva onkin sitten yllätyksiä täynnä. Muun muassa se ratkaiseva käänne, että Jake rakastuu.

Niin, Sadie... En ole mikään rakkausromaanien suuri ystävä mutta uskaltaisin väittää, että Jaken ja Sadien rakkaustarina peittoaa useimmat viihdekirjallisuudessa esiintyvät rakkausdraamat. Ja millaisella hellyydellä King kuvaakaan kirjojensa naishahmoja! Nyt ei puhuta "selluliitiltä säästyneistä reisistä" (kirjailijanimiä mainitsematta... ) vaan naisista, jotka ovat lihaa ja verta. Jaken ja Sadien rakkaustarina ei tietenkään pääty perinteisellä tavalla mutta kirjan loppukohtaus sai tällaisen paatuneenkin lukijan huokaamaan pari kertaa.

King spekuloi läpi koko tarinan perhosvaikutusteorialla, kuinka perhosen siiven lepatus saattaa saada aikaiseksi myrskyn maapallon toisella puolella. Ja Jake ymmärtää itsekin riskit, varsinkin jos onnistuu alkuperäisessä tehtävässään eli estämään Kennedyn murhan. Ajatusleikki on kutkuttava vaikka King ei täysin onnistukaan teorian käytäntöön panossa. Sen sijaan Kingin kuvailema 50- ja 60-lukujen vaihde Jodien pikkukaupungissa on herkullinen kaikkine yksityiskohtineen. Olut maistuu paremmalta, ihmiset ovat ystävällisiä ja ne autot! Ilkka Remekselle lähettäisin terveisiä, että toki on mahdollista kirjoittaa elävästi sekä autoista että naisista...

King ei tietenkään unohda kuvauksestaan afroamerikkalaisiin ja naisiin kohdistuvaa epätasa-arvoa mutta se ei selvästikään ole Kingin agenda tässä kirjassa. Kirjailijan käyttämä sävy on varsin nostalginen ja "vanhoja hyviä aikoja" kaipaava. Jakella onkin kirjan lopussa vaikea päätös edessään: palatako omaan aikaansa vuoteen 2011 vai jäädä 50-luvun Jodieen josta hän on löytänyt henkisen kotinsa.

Vaikka olen noviisi Kingin lukijana niin ymmärrän, ettei tämä ole ihan tyypillistä Kingiä mutta tarkoitus on ehdottomasti lukea vielä lisää. Tällainen viihdekirjallisuus uppoaa minuun täysillä!

**
Stephen King: 22/11 1963
Ruotsinkielinen käännös: Boo Cassel
Månpocket 2014
Omasta hyllystä

Helmet-lukuhaaste: 14. Valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: My Brilliant Friend (2012)



Kun ulkosuomalainen lähtee lomalle niin kohteena on usein emomaa Suomi. Tällä kertaa lähdin tyttären kanssa pääsiäislomailemaan Vuosaareen, jossa sisko asuu perheineen. Mahtava lomakohde! Löytyy niin luontoa kuin pääkaupungin shoppailu- ja kulttuurikohteitakin. Ja saimme vähän kylpylälomankin tuntua kun kävimme testaamassa Vuosaaren hienon uimahallin. Lisäksi perinteiset kirpparikierrokset ja uutena kohteena kissakahvila Helkatti Helsingin Kampissa ja ulkosuomalainen tytär oli taas sitä mieltä, että Suomi on paras maa ever.


Lomalukemisena kulki mukana Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa jonka sain nyt vihdoin luettua. Ensimmäinen yrityshän jäi kesken kun teksti puudutti niin, etten päässyt alkua pidemmälle. Mutta sitten huomasin kirjastossa englanninkielisen version ja päätin antaa kirjalle vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti! Ruotsalaiseen käännökseen verrattuna tässä oli ilmavuutta ja tekstin lukeminen jouhevampaa. Ja voin nyt siis onnitella itseäni siitä, että olen vihdoin ja viimein lukenut tämän "merkkiteoksen". Vähän sama tunne kun sain luettua ensimmäisen knausgårdini...

Mutta edelleen kuitenkin ihmettelen mikä tässä kirjassa on se juttu, joka tekee siitä sellaisen sensaation mitä se esimerkiksi on ollut Ruotsissa. Tarina sinänsä on mielenkiintoinen ja Lilan ja Elenan välinen ystävyys on kuvattu tavalla, joka saa kääntämään sivuja vauhdilla. Kirjailijan käyttämä kieli on kuitenkin aika puuduttavaa, kuin lukisi ylipitkää todistajanlausuntoa. "Sitten hän meni, sanoi, teki, ajatteli, teki, kirjoitti, suuttui...." Toki tarinassa on myös paljon psykologista pohdintaa, varsinkin Lilan mielenliikkeiden osalta, mutta kaikki kerrotaan Elenan suulla.

Elena yksinäisenä kertojana herättää epäluottamusta - miten tämä muka voi muistaa kaiken niin yksityiskohtaisesti, monien vuosikymmenien jälkeen? Ja miten hän muka tietää kaiken näin tarkasti vaikka ei ole itse edes mukana kaikissa tapahtumissa. Kaikesta realismistaan huolimatta tarina ei tunnu realistiselta vaan ehkä pikemminkin sadulta. "Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka asuivat köyhässä napolilaiskaupunginosassa." Olen siis tainnut tulla lukeneeksi klassisen "lukuromaanin" joita harvemmin eksyy kirjastokassiini, siitäkö tämä hämmennykseni...?

Sulattelen tätä lukukokemusta nyt jonkin aikaa ennen kuin tartun Napoli-sarjan seuraaviin osiin, jos tartun... En nimittäin tunne mitään pakottavaa tarvetta saada lukea miten tytöille käy. Osan tulevista tapahtumista saattaa sitä paitsi jo arvatakin ensimmäisessä osassa annettujen vinkkien avulla. Mutta jos jatkan tarinan seuraamista niin yritän saada kirjat käsiini suomeksi, se ehkä auttaisi minuakin kokemaan sitä paljon puhuttua Ferrante-huumaa?


Loma-asunnon kirjahyllystä löytyi muuten tuttu kirja lapsuudestani, Suomen kansan suuri satukirja. Muistan vieläkin ne hurjat sadut joita luin itsekseni ja muistikuva piti todellakin paikkansa. Tytär värisi vieressä jännityksestä kun luin kokeeksi yhden tarinan iltasaduksi. Tuhkimuksessa päitä tippui toisensa perään mutta onneksi ruumiit saatiin lopussa taian avulla herätettyä jälleen henkiin ja saatoimme käydä rauhallisin mielin nukkumaan sadun saatua onnellisen lopun.

Tältä Suomen-lomalta on kotiinviemisinä myös jälleen pari uutta kirjaa. Löysin kirpparikierroksella Riikka Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma sekä Anja Kaurasen Arabian Laurin. Lisäksi tytär ilmoitti, että on nyt päättänyt alkaa kerätä Aku Ankan taskukirjoja ja mikäpä sen hauskempaa kirjallisuutta juuri lukemaan oppineelle ekaluokkalaiselle. Myös teini-ikäinen kummityttö tietää miten saa kiedottua kirjanörtin kummitätinsä pikkusormen ympäri - kun teini kertoo, että haluaa lukea Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen niin tätihän rientää oitis lähimpään antikvariaattiin!

**
Elena Ferrante: My Brilliant Friend
Kääntäjä: Ann Goldstein
Europa Editions 2012

Helmet-lukuhaaste: 7.  Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Joni Huttunen: Barrfiolernas rike


"Så fort jag kommer ut från terminalen känner jag i hela kroppen att jag inte längre är i Sverige. Syret smakar annorlunda, friskt och nyanserat. Mustiga dofter av piroger och mjöd, kaffe, sprit och lagrad ost. Jag tar några stärkande andetag och hoppar in i en taxi."

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisjuuria on joka neljännellätoista ruotsalaisella ja esimerkiksi täällä Tukholman alueella peräti 10% asukkaista on suomalaistaustaisia. Hurja määrä! Siihen nähden meitä suomalaisia näkyy yllättävän vähän ruotsalaisessa valtamediassa. Suomalaisjuuria etsitään kuitenkin yhä innokkaammin ja suomalaisuutta pidetään jossakin määrin jopa eksoottisena. Ilahduttavaa, että ankeat finnjävel-vuodet tuntuvat olevan nyt takanapäin.

Suomalaisnimiä vilahtelee eniten musiikin alalla mutta myös muilla taiteenaloilla. Susanna Alakosken esikoisromaani Sikalat ja Tanja Lorenzonin monologinäytelmä Mormors mörka ögon lienevät ne eniten julkisuutta saaneet teokset. Onkin jännä seurata mistä kaikkialta näitä ruotsinsuomalaisjälkeläisten tuotoksia putkahtaa. Nyt uusimpana löytyi Joni Huttusen esikoisromaani "Barrfiolernas rike" (sananmukaisesti "Havuviulujen valtakunta") jossa kirjan päähenkilö käy reippain ottein käsittelemään suomalaista sukuperimäänsä. Ja hyvin osuvasti romaanin genre onkin klassinen kauhu: kun oma sukutausta on täysin hämärän peitossa niin sieltähän voi löytyä vaikka minkälaisia luurankoja.

Ja niitä luurankoja kirjan päähenkilö löytää aivan sanamukaisestikin. Miika on nuorimies Göteborgista, äiti suomalainen ja isä tuntematon. Suomessa on äidin sukua, johon ei ole pidetty sen kummemmin yhteyttä. Suomessa on myös mökki, äidin lapsuudenkoti. Äidillä on yhä avain, jota hän ei kuitenkaan halua pojalleen luovuttaa, "miksi herättää eloon vanhat haamut?". Miikalla on kuitenkin vahva visio: hän haluaa jättää päämäärättömän lähioelämänsä ja kirjoittaa kirjan suomalaisesta siirtolaisperheestä ja samalla myös omasta historiastaan. Hän pihistää avaimen äidiltään ja lähtee Suomeen.

Tähän pieni varoitus: Joni Huttusen kuvaama Suomi on kaukana kaikkien brändikomiteoiden hahmottelemasta Suomesta. Tässä Suomessa ihmiset ovat töykeitä ja epäluuloisia, ilmassa leijuu "piirakoiden, siman, kahvin ja viinan" tuoksu. Siellä juopotellaan ja saunotaan. Lisäksi ilmassa on vahvaa poltergeistin tuntua.

Miika löytää mökin ja asettuu taloksi. Kirja saa alkunsa mutta kirjoituskoneen liuskoille ilmestyy myös jonkun muun kirjoittamia viestejä, joissa pyydetään apua. Lisäksi Miika näkee unia, jotka liikkuvat valveen ja unen rajamailla. Hän ryhtyy kuitenkin sinnikkäästi selvittämään mökin tarinaa ja lopulta selvittää äitinsä perheen tragedian.

Minulle ei ihan selvinnyt mitä kirjailija tällä teoksellaan haluaa sanoa. Selvästikin aihe on esikoiskirjalle tyypilliseen tapaan kirjoittajalle itselleen henkilökohtainen ja tärkeä mutta kirjan kaikki eri ainesosaset muodostavat sekavan kokonaisuuden. Kirjaa voisi kuvata klassiseksi kauhutarinaksi maustettuna Manaaja-elokuvasta lainatuilla efekteillä ja Humisevaan harjuun rinnastuvalla kauhuromantiikalla. Luonto on vahvasti läsnä, erityisesti kuusimetsä ja Huttunen on luontokuvauksissa selvästikin elementissään. Kirjan koskettavin osuus taas on Miikan ja löytökoira Pimun välinen suhde.

Huttusella on kuitenkin lämmin suhde äitinsä maahan ja omaan historiaansa. Ehkäpä jonkinlainen "ohjelmajulistus" löytyy Miikan sanoista kun hän kertoo haluavansa kirjoittaa kirjan, jossa ei olisi pelkästään "ristiriitoja vaan myös paljon lämpöä ja huumoria". Ja muutakin kuin "viinaa, tappelua ja ahdistusta". Totisesti, sellaista kirjaa toivon itsekin jo ilmestyväksi! Tämä Huttusen esikoinen ei sitä paikkaa vielä ihan täytä mutta on joka tapauksessa piristävä poikkeus ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa.

**
Joni Huttunen: Barrfiolernas rike
Doppelgänger 2016
Arvostelukappale

Osallistun tällä kirjalla Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen esimerkkinä toisen polven suomalaissiirtolaisten kirjallisuudesta.
Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos