sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Anneli Kanto: Lahtarit (2017)


Aivan ensimmäiseksi pitää pyytää anteeksi Antti Tuurilta, että niin moitin hänen uusinta kirjaansa kuivakkaaksi historian oppikirjaksi. Kun luin ensimmäisiä sivuja tästä Anneli Kannon Lahtari-romaanista niin juuri Tuurin Tammikuu 18 oli vahvana mielessäni. Se antoi perusteellisen selvityksen sisällissodan alkupäivistä ja koska olin lukenut kirjan aivan vastikään niin olikin helppo hypätä sen kannattamana Kannon kyytiin. Lahtareissa ei nimittäin niinkään raportoida, Tuurin kirjan tapaan, sodan vaiheita vaan tässä edetään sodan läpi useiden henkilöiden kannoilla, joiden kohtalon kautta selviää sitten vähitellen myös itse sodan kulku.

Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuu  puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Anneli Kanto on kyllä aivan käsittämätön kertoja, ihan nolottaa etten ole häntä aikaisemmin noteerannut! Kanto saattaa kirjallaan eläväksi sen mikä Tuurilta jäi uupumaan (näin jälkeenpäin tosin kun olen ymmärtänyt Tuurin teoksen arvon mietin, ettei se tainnut Tuurilla mikään tavoite ollakaan). Kirjassa vilisee henkilöitä mutta kahdeksan heistä palaa tarinaan useammin ja heidän kohtaloitaan seurataan koko sodan ajan. Mutta mukana on myös paljon yksittäisiä todistuskertomuksia, jotka tuovat tapahtumiin omat näkökulmansa suomenhevosta Sälliä myöten. Kirjan lopussa sanoma on selvä: sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä.

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Vuoden 1918 muistoa ei onneksi ole kukaan älynnyt yrittää brändätä kuten Suomi 100 -juhlavuotta. Hienoa kuitenkin, että suomalaiskirjailijat ovat tarttuneet aiheeseen ja näin rakentaneet teoksillaan arvokkaan muistomerkin. Toivottavasti näitä kirjoja luetaan myös ahkerasti kouluissa, historian oppikirjoista kun ei ole aina helppo ymmärtää sitä kansan kahtiajakoa, joka silloin tapahtui ja joka yhä edelleen osaltaan elää.

Yksi kaino pyyntö kuitenkin: älköön nyt kukaan elokuvamaakari saako päähänsä, että Lahtarit-romaanista pitäisi tehdä filmiversio! Tämä on nimittäin mielestäni yksi niistä teoksista, joka antaa sanataiteellisesti niin vahvan sisäisen kuvan lukijan mieleen, että kaikki toisinnot olisivat vain kalpeita kopioita.

Puristin Hermannin  mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.

Kieliharrastajana on pakko vielä mainita kaikki ne eri murteet, joilla Kanto on saanut henkilöhahmonsa elämään. Vaikka kirjassa oli väkeä kuin pipoa niin eri puhetyyliensä ansiosta heidät oli helppo pitää erillään. Erityisesti Pohjanmaan ja Porin murteet olivat kaltaiselleni Uusimaa-Häme-Karjala -akselilla eläneelle todella eksoottinen lukunautinto!

**
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana