Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili."

Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel.

Tekstin sävy on käsin kosketeltavan apea - elämä on loppuvaiheessaan ja on tilinpäätöksen aika. Kirjojen välillä on kuitenkin suuri ero sillä ensimmäisessä kirjassa Otto on enemmän kiinni nykyajassa ja haaveilee romanssista Tuulan kanssa kun taas toisessa kirjassa Otto on syvällä menneisyydessä ja tarinan kulku on välillä täysin pysähdyksissä. Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää, Otto käy nukutettuna ollessaan kuoleman portilla katsomassa miltä toisella puolella näyttää ja kokee sanoinkuvaamattoman rauhan. Herättyään nukutuksesta hän tuntee elämän ilon palaavan ja tarina päättyy työhuoneeseen, jossa Otto suunnittelee uuden työtuolin hankkimista.

Claes Andersson on minulle tuttu henkilö ja arvostan suuresti hänen humaania ihmiskäsitystään jota hän toi voimakkaasti esille toimiessaan poliitikkona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin hänen tekstejään. Olen samalla kertaa sekä liikuttunut että hämmentynyt. Vanhuus ei ole suinkaan niin auvoista ja herttaista kuin eläkevakuutusten mainoksissa annetaan ymmärtää ja Andersson ei sievistele kuvatessaan Oton fyysisia vaivoja. Juuri fyysisen kunnon rapautuminen tuntuu olevan se eniten Anderssonia järkyttänyt vanhuuden "sivuoire".

Kirjojen ilmestymisen välillä on muutama vuosi ja selvästikikin idea toisesta osasta on syntynyt vasta myöhemmin. Niinpä kirjaparia on vaikea arvioida kokonaisuutena sillä teksteissä on paljon epätasaisuutta ja päällekkäisyyttäkin. Ja varsinkin toisesta osasta löytyy myös paljon tyhjäkäyntiä mikä hidastaa lukemista. Mutta jos malttaa olla ärsyyntymättä sekavasta rakenteesta saa ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Tällaiselle keski-ikäiselle kirjat toimivat kurkistusaukkona edessä häämöttävään vanhuuteen. Näkymä ei ole aivan lohduton mutta ehkä kuitenkin hyvä varautua pahimpaan?

"Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"

**
Claes Andersson: Oton elämä. Aikalaisromaani
Suomennos: Liisa Ryömä
WSOY 2011

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans
Förlaget 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Lukumaraton - Yrsa Sigurdardottir: Kolmas merkki

Perjantai klo 23.08
Lukumaraton goes dekkariviikko ja koska huomenna varsinaisena maratonpäivänä vietetään Islannin kansallispäivää niin valitsin luku-urakakseni islantilaisen Yrsa Sigurdadottirin dekkarisarjan ensimmäisen osan. En siis ole haalinut mitään kirjakasoja tälle ensimmäiselle lukumaratonilleni vaan tarkoitus on ehtiä lukea nämä 380 sivua ennen lauantai-iltaa klo 23.08.

34 minuuttia myöhemmin...
Ei auta, uni vie voiton. Mutta murha on saatu tehtyä ja kirjan sankaritar, asianajaja Thóra on siirtynyt ohjaksiin. Thóra on rahavaikeuksista kärsivä kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka saa murhatun perheeltä rahakkaan tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Perhe ei nimittäin usko, että poliisin pidättämä mies on oikea syyllinen. Paikalle saapuu myös saksalaisperheen asiainhoitaja Matthew.  Ja arvaanko oikein, että ilmassa on jo aavistus romanssista?

Lauantai klo 9.38
Maratonia viivästytti se, että piti viedä lapsi aamulla kesäleiribussille. Mutta sen jälkeen sainkin sitten istuskella kaikessa rauhassa kahvilassa aamukahvilla. Kirja etenee vauhdikkaasti - Thóran ja Matthew'n välillä kipinöi niin, että veikkaisin tästä jonkun suhteen syntyvän ennen sivua 300. Murhatutkimukset menevät siinä sivussa omalla painollaan, kirjailija selvästikin keskittyy tässä alkuosassa luomaan jännitettä pääparin välille. Mutta taustalla häämöttää tumma pilvi - mikä mahtaa painaa Thóran teini-ikäistä Gylfi-poikaa?

Klo 15.25
Takapihan aurinkotuolissa vyyhti lähtee sitten purkautumaan. Thóra ja Matthew haastattelevat murhatun saksalaispojan Haraldin - murhatun tavoin noituudesta kiinnostunutta - ystäväpiiriä ja epäiltyjä tulee oitis muutama lisää. Lisäksi he lähtevät tutkimaan Haraldin viimeisiä reittejä, yöpyvät hotellissa ja sivulla 291 Thóra sitten löytää itsensä Matthew'n sängystä. Nyt ei siis tarvitse enää jännittää tuota vaan voi keskittyä arvaamaan kuka mahtoi rituaalimurhata Haraldin? Gylfi soittaa myös äidilleen ja kertoo haluavansa puhua tämän kanssa heti kun äiti tulee takaisin kotiin.

Klo 21.00 Grande finale! Lukemiseen tuli tauko kun innostuin soittamaan pianoa ja nyt pitää kiirehtiä, että ehdin lukea jäljellä olevat 90 sivua. Lukemistani tahdittaa tv:ssä soittavat Berliinin filharmoonikot.

Klo 23.36
Tiukille veti, varsinkin kun mies alkoi katsoa tv:stä Woody Allen -elokuvaa jota piti minunkin sivusilmällä vilkuilla. Murhaaja saatiin kuitenkin lopulta selvitettyä kuin myös Gylfiä painanut ongelma.

Yrsa Sigurdadottirin suomeksikin ilmestynyt "Kolmas merkki" on islantilaiskirjailijan dekkarisarjan avausromaani. Parasta kirjassa oli Thóra ja Islanti, joka tämän kirjan ilmestyessä oli vielä keskellä pankki- ja kiinteistöalan kuumia vuosia. Tässä kävi itse asiassa samoin kuin Leena Lehtolaisen dekkareissa, joissa itse rikokset ovat aika tylsiä mutta kirjoja tulee luettua pelkästään Maria Kallion ja Espoon kuvauksen vuoksi. Thóra on sympaattinen dekkarihahmo ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä hahmo kehittyy sarjan edetessä!

**

Kiitokset Kirjokansi-blogin Hannalle tämänkertaisen lukumaratonin emännöinnistä!

**
Yrsa Sigurdardottir: Det tredje tecknet
Käännös ruotsiksi: Ylva Hellerud
Damm förlag 2006
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

Muuttoliikkeessä - Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin

Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeni etenee ja vuorossa on kirja, jossa kokemuksistaan kertoo Suomeen muuttanut ulkomaalainen. Umayya Abu-Hannan kirja huomioitiin iltapäivälehdissäkin eikä syyttä - tunnen suurta myötähäpeää kun luen kuinka Abu-Hannan tytärtä nimitellään ihonvärinsä vuoksi. Ja ei vain sen yhden, julkisuudessakin huomioidun kerran, vaan säännöllisesti. Ymmärrän Abu-Hannaa, joka lopulta tekee päätöksen muuttaa pois Suomesta.

Lukukokemuksena kirja on hauska ja mielenkiintoinen vaikkakin tosiaan paikoin häpeän puna nousee poskille kun Abu-Hanna paljastaa synkkiä huomioitaan suomalaisuudesta. Teksti on jaettu kolmeen osaan, Abu-Hannan Suomessa viettämien vuosikymmenten mukaan, ja hän tekee todella mielenkiintoisia yhteenvetoja siitä miten Helsinki on muuttunut tänä aikana. Itse elin mukana 90-luvun Helsingissä mutta kuinka erilaiselta kaupunki näyttääkään Abu-Hannan silmin katsottuna!

Ihaillen luen kuinka Abu-Hanna ottaa uuden kotikaupunkinsa haltuunsa - opiskelee, tekee töitä aina kun niitä onnistuu jostain saamaan, opiskelee lisää ja ryhtyy poliitikoksi. Vuosikymmenet "muukalaisia" vierastavassa maassa tekevät kuitenkin kyyniseksi. Abu-Hanna tokaisee ironisesti "puuttuuko sieltä se musta ihminen" kun häntä pyydetään jäseneksi Taiteen keskustoimikuntaan, johon kaivataan "monikulttuurista näkökulmaa".  Toisaalta EU-vaaliehdokkaana Abu-Hanna ei saa käyttää titteliä "monikulttuurisuusasiantuntija", vaalilautakunnan mielestä kyseessä kun on "epäsopiva toimenkuva". Tämä ei ollut ainoa kerta kun kirjaa lukiessani pyörittelin päätäni.

Mutta kirjassa on myös paljon huumoria ja lämpöä ja Abu-Hanna kertoo avoimesti omasta elämästään. Vaikka perhe asuu kaukana niin lähellä ovat ystävät. Ja Euroopassa asuva veli, joka Suomessa käydessään näyttää Abu-Hannalle toisenlaisen Suomen:

Amsterdamissa asuva veljeni tulee käymään Helsingissä. Hän pitää kaupungista, kokee sen rennoksi ja ihmiset puheliaiksi ja ystävällisiksi. Joka kerta kun sovimme treffit ja tapaan veljeni keskustassa, hänen vieressään istuu suomalainen nainen. Suhteellisen ujo ja hyvin kohtelias veljeni istuu penkillä kuin penkillä, ja pian tulee suomalainen nuori nainen, istuu viereen, alkaa jutella ja kysellä kaikkea kaikesta. Tällainen todellisuus on minulle tuntematon.

Teksti on aika pirstaleista ja suomen kielikin välillä omintakeista mikä tosin vain vahvistaa kirjoittajan omaa ääntä ja tuo lukijan lähemmäksi Abu-Hannan persoonaa. Mutta oikolukijalla ja tekstintarkastajalla olisi ollut kyllä töitä tämän tekstin kanssa, kirjassa on nimittäin luvattoman paljon kirjoitusvirheitä. Välillä on vaikea arvata onko kyseessä kirjoittajan oma sana vai pelkästään kustantajan huolimaton työnjälki. Löysin esimerkiksi hauskan sanan "koulutuettu" mutta pitkään sitä tutkittuani totesin sen kuitenkin olevan vain painovirhe. Tai "synninkulttuuri" joka asiayhteydestä päätellen tarkoittanee "synnyinkulttuuria".  Harmillista huolimattomuutta kustantajalta!

**
Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana
Siltala 2014
Lainattu kirjastosta

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste: Maahanmuutto Suomeen
Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Ratika Kapur: The Private Life of Mrs Sharma

Helmet-lukuhaaste on nyt puolessavälissä ja tähän asti kirjojen sijoittelu listalle on sujunut ongelmitta. Olen lukenut kirjoja sen kummemmin suunnittelematta ja katsonut vasta lukemisen jälkeen mihin kohtaan kirja parhaiten sopisi. Mutta jäljellä alkaa olla kohtia, joista jo aavistelen ettei niitä täytetä ilman ennakointia. Ensimmäinen täytettävä olkoon nro 33 eli Intiasta kertova kirja.

Intia on maa, joka on minulle terra incognita kaikilla elämän osa-alueilla, myös kirjallisuudessa. Mieleen tulee ainoastaan Salman Rushdie ja hänetkin kai lasketaan enemmän brittikirjailijaksi? Onneksi kuitenkin kotikunnassani asuu paljon maahanmuuttajia ja se näkyy myös kirjaston tarjonnassa. Kävin viime käynnillä kurkistamassa englanninkielistä hyllyä, jossa silmiin osui tämä värikäs kirja. Ja bingo, tämä olikin oikea helmi!

Kirja kertoo rouva Renuka Sharman "salaisesta elämästä" ja toden totta, ihan julkisesti siitä tuskin kannattaakaan puhua. Mutta onneksi olemme me lukijat, joille rouva Sharma voi huoleti uskoutua. Renuka on 37-vuotias naimisissa oleva yhden lapsen äiti. Mies on töissä Dubaissa, jotta voisi elättää perheensä johon kuuluvat myös miehen vanhemmat. Renuka on osa-aikatyössä lääkärin vastaanottopulaisena mutta päätyö on kuitenkin olla perheenäiti 15-vuotiaalle Bobby-pojalle. Renuka tasapainoilee vanhan ja  modernin Intian murrosvaiheessa - elämä on tiukasti kaavoitettu kotitöiden ja perinteisen naisroolin mukaan mutta, kuten Renuka monta kertaa mainitsee, hän ei ole eilisen teeren tyttöjä vaan on täysin perillä kaikista nykyajan "kotkotuksista".

Työmatkallaan Renuka huomaa eräänä päivänä nuoren miehen, joka usein kulkee metrolla samaan aikaan. Lyhyt kohtaaminen johtaa kahvihetkeen ja pian Renukalla onkin jo täysi suhde meneillään. Tarina saa koomisia piirteitä kun Renuka perustelee itselleen kulloistakin harha-askelta. Kirja olkoonkin varoittavana esimerkkinä siitä millaisille harhapoluille itsepetos voi pahimmillaan johtaa!

But I am not a schoolgirl, and he knows this. I am a wife and a mother of a fifteen-year-old boy. This he does not know, and he does not have to. Who is he to me? He is just some man who I saw on the Metro, and I don't know how but we started talking to each other, and I don't know how but we have become something that is a little bit like friends, and that is all. We go on short outings together. That is all. And he has not even bothered to ask me anything about myself. 

Tarinassa on pikkuhiljaa kehittyvä jännite, joka pitää lukijan otteessaan. Noin puolessa välissä alan pelätä, että tämä ei tule loppumaan hyvin ja totta, kirjan loppu on suorastaan järkyttävä - kaikessa koomisuudessaan...

Tämä kirja oli ensimmäinen kokemukseni siitä kuinka nerokas väline Helmet-haaste onkaan juuri uusien kirjojen löytämiseen. Ja tämän kirjan jälkeen tuntuu, että käyn hakemassa sokkotuntumalla lisää Intiasta kertovaa kirjallisuutta. Oman viehätyksensä lukemiseen toi maailma, joka on itselleni täysin vieras. Mutta onneksi on google! Sen avulla selvisi moni tarinassa esiintyvä vaatekappale ja ruokalaji. Kaukomatkailua parhaimmillaan kotisohvalla maaten!

**
Ratika Kapur: The Private Life of Mrs Sharma
Bloomsbury 2015
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 33. Kirja kertoo Intiasta

Pirjo Hassinen: Isänpäivä (2006)

Murhien kuvaaminen, oli näkökulma sitten rikoksia tutkivan poliisin tai tappajan, on parasta mitä on. Mielen huumetta, joka kirjoitusvaiheessa linkoaa tekijänsä voiman sfääreihin. Luoda ensin hahmoja, antaa heille nimi, toimi ja paikka elämässä, ja sitten tarttua johonkuhun heistä ja taittaa risahtaen kahtia. Heittää palaset lukijan eteen, pudistaa kämmenensä puhtaiksi ja ryhtyä sitten kuvaamaan toiseksi houkuttelevinta asiaa tappamisen jälkeen. Surua.

Pirjo Hassisen Isänpäivä taitaa olla juuri niitä teoksia, jotka ovat antaneet Hassiselle maineen sekavasta ja raskassoutuisesta kirjailijasta. Kirjassa on materiaalia vaikka muille jakaa, mikä ei sinänsä ole mitenkään erikoista Hassisen ollessa kyseessä, mutta tällä kertaa loppu jää nitomatta yhteen ja lukija jätetään ihmettelemään palapelin viimeinen osa kädessään. Mutta ennen kuin päästään niin pitkälle, lukija saa nauttia Hassiselle tyypillisestä vahvoja tunteita herättävästä päähenkilöstä.

Päähenkilö Olli Penger on kirjailija, joka on saanut ex-vaimoltaan innoituksen menestyksekkään dekkarihahmon luomiseen. Juhani Tähtö on Pengerin dekkareiden "Yökyttä" - kirjailijan rakas toveri, ehkä peräti alter ego. Muita tärkeitä henkilöhahmoja ovat ex-vaimo Marja, silmälääkäri joka ei aina välttämättä olekaan niin tarkkanäköinen kuin luulisi ja poika Rauli/Raul, joka nuoruuden kapinassaan heittää nimensä viimeisen iin pois ja viimeistään siinä vaiheessa muuttuu isälleen täysin vieraaksi. Tarina kulminoituu kun huumeiden vaikutuksen alaisena oleva Raul surmaa apulaiskaupunginjohtajan. Iltapäivälehdet saavat reposteltavaa kyllikseen: "Yökyttä" Juhani Tähdön isä on myös murhaajan isä.

Tässä vaiheessa kirjan takakannen lupausten mukaisesti pitäisi tapahtua jotain käänteentekevää Olli Pengerin ajatusmaailmassa mutta ikävä kyllä juuri tämä osuus jäi minulle hämärän peittoon. Kirjaa hallitsee varsin ärsyttävä päähenkilö enkä oikein jaksa loppuvaiheissa edes enää innostua tämän "kehityksestä". Halu on vain päästä äkkiä ulos tästä romaanista... Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta luulen, että Hassisella on ollut hauskaa luodessaan tätä mieskirjailijahahmoa. Ehkä tämä on ollut peräti jonkinlainen "terapiakirja" kaupalliseen kustannusmaailmaan kyllästyneelle kirjailijalle?

Kirjan nimi on ironisesti "Isänpäivä" ja kirja käsittelee paljon juuri Pengerin isyyttä ja kykenemättömyyttä olla isä. Vaimo ja tämän suku, "Karlssonit", ovat omineet Raulin itselleen jo heti synnytyslaitokselta lähtien ja isä ei ole osannut ottaa omaa paikkaa lapsen elämässä. Tai onko edes halunnut? Jossain kuitenkin piilee isänvaisto jota hän purkaa luomalla Juhani Tähdölle tyttären. Laura on kai lopulta se lapsi, jonka Penger olisi itselleen toivonut.

Hassinen kuvaa julmalla realismilla (jälleen!) sitä arkea, joka meitä kaikkia ympäröi. Tällä kertaa kuvauksen kohteena on erityisesti kirjailijan arki mutta myös vauvaperheen elämä kuvataan niin, että mennään jo inhorealismin rajamailla. Lisäksi tulevat Olli Pengerin seksielämä, suhde mediaan ("toimittajaneitoset"), suhde kustantajaan eikä mikään niistä ole kaunista luettavaa. Romaanin tähtihetkiä sen sijaan ovat Pengerin kirjoittamat pätkät uudesta Tähtö-dekkarista, joissa Spoon River -hengessä rikoksen uhrit ottavat yhteyttä Juhani Tähtöön. Juju on siinä, että sekä uhrit että Tähtö ovat siinä vaiheessa jo manan majoilla.

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi hassiseksi mutta meille, jotka olemme Hassisen tuotantoa jo lukeneet, kirja on ärsytyksestä ihokarvat nostattava nautinto!

**
Pirjo Hassinen: Isänpäivä
Otava 2006
Omasta hyllystä

Hyvää äitienpäivää!

Kyllä, luitte oikein, täällä vietetään taas äitienpäivää! Kaksi viikkoa sitten kävimme paikallisen Suomi-seuran äitienpäiväkahvilla, jossa lapsen kuoro itketti mummut ja papat kyyneliin. Tänään on sitten "virallinen" äitienpäivä eli ruotsalainen Morsdag, jota myös lapsen koulu viettää vaikka onkin suomenkielinen koulu. Sain hienon pöllökortin ja arvosanan "paras ja ihana äiti"!

Näin ainokaisen äitinä oli muuten mielenkiintoista lukea Mari Mannisen "Yhden lapsen kansa", joka käsittelee Kiinan yhden lapsen politiikan uhreja. Meille olisi saanut tulla toinenkin lapsi mutta lääketieteellisestä syystä se ei ollut mahdollista ja siinä ei sitten ollut sen kummemmin pohtimista. Mutta entä jos valtio määrää, että lapsia ei saa tulla kuin se yksi? Jos joutuisikin ilmoittamaan kylän valvojalle kuukautiskiertonsa ja kun "vahinko" on käynyt, joutuu väkisin sairaalaan pakkoaborttiin?

Mari Manninen on Pekingissä jo useamman vuoden asunut toimittaja, joka on löytänyt kirjaansa haastateltavia sekä kaupungista että maaseudulta. Haastattelujen lomassa on laajalti tietoa yhden lapsen politiikkaan johtaneista taustoista ja lisäksi Manninen on seurannut netissä käytävää keskustelua. Manninen kirjoittaa kiinnostavasti ja tuo esille avoimesti myös omat tunteensa tavatessaan politiikan uhreiksi joutuneita kiinalaisia. Lukija pääsee näin liikuttumaan ja kauhistelemaan Mannisen mukana.

Tehokkain keino syntyvyydensäännöstelyssä lienee ollut se, että ilman lupaa syntyneet lapset eivät saa asuinpaikkaoikeutta eli hukouta. Ja ilman hukouta ei voi käydä koulua, käydä töissä tai mennä naimisiin.  Mielessäni kummittelee erityisesti Mannisen tapaama perhe, jossa on seitsemän lasta. "Seitsemän lasta! Taivas sentään! ---Se ei voi olla totta.", päivittelee Mannisen taksikuskikin. Perillä odottavat herra Zhang ja rouva Wang, lapsirakas pariskunta, joiden raskauksista osa oli vahinkoja, osa suunniteltuja. Takana on myös yksi traumaattinen pakkoabortti, jonka jälkeen rouva Wangin anarkistihenki nousee esiin.

Tämä on minun kostoni, rouva Wang sanoo. - Tavallisena kansalaisena ja naisena minulla ei ole muuta keinoa kapinoida kuin tehdä lapsia.

Mannisen kirjassa parasta ovat juuri nämä tavallisten kiinalaisten tarinat, joita niin harvoin kuulee muussa mediassa. Kiina on edelleen salaperäinen ja outo mutta tämän kirjan luettuaan pääsee hiukan lähemmäksi tavallisen kiinalaisen arkielämää.

**
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena 2016
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998.

Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New Yorkissa sijaitsevassa aikakauslehdessä. Kesä on vuosi 1953, jolloin aviopari Ethel ja Julius Rosenberg teloitetaan tuomittuna vakoilusta. Lasikellon alkusanat viittaavat juuri tähän Rosenbergien sähkötuoliteloitukseen ja myöhemmin Rosenbergien kohtalo rinnastuu Estherin läpikäymään sähköshokkihoitoon.

Mutta älkää käsittäkö väärin, en suinkaan väheksy Plathin "kepeää" tyyliä vaan päinvastoin pidän sitä nerokkaana tyylikeinona. Esther on tyyppiesimerkki nuoresta aikuisesta, jonka aivot eivät ole vielä kehittyneet suodattamaan elämää sen vaatimilla eri annostimilla. Kaikki ongelmat saavat siis saman mittakaavan. Juuri tämä kirjan piirre liittää sen vahvasti omiin nuoruusmuistoihini ja saa hellästi hymähtämään omalle nuoremmalle itselleni. "Lasikellon alla" voi siis vaikuttaa hauskalta teinityttökuvaukselta jos ei tietäisi kirjan olevan käytännössä Sylvia Plathin elämäkerta. Tieto siitä, että Plath lopulta onnistui itsemurhayrityksessään vain muutamaa viikkoa kirjan ilmestymisen jälkeen tekee kirjasta sydäntäriipaisevaa luettavaa.

Mutta kuitenkin, "Lasikellon alla" on mielestäni myös romaani nuoruudesta. Siitä iästä, jolloin nuori nainen vakaasti päättää olla menemättä koskaan naimisiin koska ei voi nähdä itseään siinä ahtaassa roolissa johon ympäristö tuntuu naiset luokittelevan. (Käsi ylös kaikki, jotka ovat tehneet saman päätöksen teinityttönä!) Ja siitä iästä, jolloin mennään ensimmäisen kerran ulos ravintolaan ja tilataan pokkana drinkki jonka on jostain sivukorvalla napannut tajuntaansa. Esther tilasi vodkan, minä taas yritin luoda ensimmäisellä ravintolakäynnilläni maailmannaisen imagoa tilaamalla "Tom Collinsin".

Pidin kirjassa myös hyvin paljon sen rakenteesta. Huomaa että Plath on hionut tekstiään moneen kertaan ja kirjoitusprosessin kuluessa siitä on muotoutunut juuri se helmi, klassikko, joka uppoaa aina uusiin lukijasukupolviin. Ja Sylvia Plath tuntuu olevan alati ajankohtainen sillä hänen tekstejään tutkitaan ahkerasti ja aina silloin tällöin arkistojen kätköistä putkahtaa esille aivan uusiakin tekstejä. Viimeisin löytö on Plathin kirjeet psykiatrilleen (joka oli esikuva myös Lasikellon tohtori Nolanille), joissa lisävaloa saa myös Plathin ja Ted Hughesin myrskyisä avioliitto. Mutta varsinainen Plath-kuume saattaa syntyä 2018 jolloin ensi-iltaan tulee Kirsten Dunstin esikoisohjaus juuri Lasikellosta!

On hauska nähdä, että Lasikello kiinnostaa edelleen myös blogikirjoittajia. Tämä kirja pysyy mielessä ja se halutaan usein lukea uudestaan myös "kypsemmällä" iällä. Kristan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla, Marile ja Lumiomena.

**
Sylvia Plath: Glaskupan
(The Bell Jar, 1963)
Ruotsalainen käännös: Christina Liljencrantz
Bokförlaget Forum 2013
Kannen kuvitus: Maija Louekari
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Susan Faludi: In the Darkroom (2016)

"Now that I'm a lady, Bader fixes everything," she said. "Men have to help me. I don't lift a finger." My father gave me a pointed look. "It's one of the great advantages of being a woman," she said. "You write about disadvantages of being a woman, but I've only found advantages!"

Feministi-ikonin Susan Faludin isä ottaa yhteyttä tyttäreensä vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen ja kertoo olevansa nyt nainen, Stefánie Faludi. Faludi matkustaa tapaamaan isäänsä tämän kotikaupunkiin Budapestiin mielessään monta kysymystä, jotka ovat vaivanneet tytärtä lapsuudesta asti. Seuraavan 11 vuoden aikana tapaamisia tulee useita ja Faludi päättää kirjoittaa kirjan isästään. Tulos on ainutlaatuinen todistuskirja yhden ihmisen elämäntaipaleesta ja kameleonttimaisesta kyvystä muovata identiteettiään.

Kuka tahansa muu kuin Faludi olisi tyytynyt kuvaamaan kirjan alussa esiteltyä shokkiuutista ja niitä myllertäviä tunteita jotka syntyvät vanhan isän yllättävästä päätöksestä tehdä sukupuolenvaihdosleikkaus. Faludille juuri tämä muutos tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen helppo hyväksyä. Isä on aina ollut arvoitus ja jätettyään perheensä isä ei ole pitänyt aktiivisesti yhteyttä tyttäreensä. Tytärtä hämmentää toki lapsuuden macho-isän näkeminen naisena mutta Susania ärsyttää ennen kaikkea isän alleviivaama naisellisuus ja "heikommaksi sukupuoleksi" heittäytyminen. Feministi Faludi ei voi käsittää mistä tämä isän uusi identiteetti kumpuaa.

Tämän kirjan myötä Faludi avaa meille historian aarrearkun, josta ammentamalla hän sitoo isänsä historian yhteen Unkarin historian, holokaustin ja transseksuaalisen liikkeen syntymisen kanssa. Kirjan lopussa lukija ei enää ihmettele 70+-miehen halua muuttaa sukupuoltaan vaan ymmärtää sen kaiken tapahtuneen jälkeen luonnolliseksi päätökseksi. Tosin Faludin tavoin olen samaa mieltä, että isä olisi päässyt helpommalla jos olisi uskaltautunut tarkastelemaan elämänhistoriaansa varhaisemmassa vaiheessa sillä sukupuolen vaihtamisessa saattoi sittenkin olla kyse lapsuuden traumojen aiheuttamien haavojen laastaroinnista.

En voi kuin ihailla Faludin kylmäpäisyyttä tämän kirjan aineiston käsittelyssä, tuloksena on nimittäin todellinen mestariteos. Faludi tuo toki esille omat lapsen tunteensa ja kertoo avoimesti ärtymyksen tunteensa. Mutta kokonaisuutena kirja on upea kunnianosoitus eräälle isälle, joka ei ehkä ollut maailman paras isä mutta, kuten niin usein, se "ainoa" isä. Kun ei muuta ole tarjolla niin tällä mennään.

Faludi yksinkertaisesti hyväksyy isänsä sellaisena kuin tämä on eikä hän kertaakaan esimerkiksi osoita halveksuntaa isänsä ulkomuotoa kohtaan (lukuunottamatta hämmentyneitä huomioita isän asustevalinnoista ja tyylivirheistä). Kirjan lopussa Faludi tuntuu myös antavan isälleen anteeksi kaiken menneen saatuaan koottua yhteen valtavan palapelin, joka koostuu vähintään kolmen identiteetin osasista. Isä syntyi Unkarissa juutalaisena Istvan Friedmanina, eli perheenisänä ja valokuvaajana Steven Faludina USA:ssa ja vihdoin viimeiset vuotensa lapsuuden kotikaupungissaan Stefánie Faludina.

Tämä on todella yksi ravisuttavimpia kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Kuinka usein luokittelemmekaan ihmisiä jonkin näkyvän piirteen tai ominaisuuden perusteella hyvinkin kapeaan lokeroon ymmärtämättä, että näemme ihmisestä vain pinnan. Useimmiten emme tietenkään pysty tekemään sen laajempia analyysejä mutta jospa edes älyäisimme olla tuomitsematta muita. Elää ja antaa toisten elää, se lienee Faludin kirjan perimmäinen sanoma.

**
Susan Faludi: In the Darkroom
Metropolitan Book 2016

Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Johannes Anyuru: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Under ett av våra samtal hade hon sagt till mig att det hade snöat den kvällen när hon gick fram till fönstret inne på sjukhuset, för att det hade snöat i hennes sista minne av framtiden, som kanske var minnet av hennes död. Jag visste att hon med detta försökt formulera något hon alltid hade vetat. Våra skuggor är fästa vid oss. Förföljer oss.

Outo sattuma, että vastikään lukemani Stephen Kingin kirjan teema "aikamatkailu" jatkuu. Ja jopa niin, että myös tässä Johannes Anyurun kirjassa aikamatkaava Nour/Annika saapuu tulevaisuudesta aikomuksenaan estää murha. Tähän yhtäläisyydet sitten päättyvätkin. Jos Kingin kirja pisti aivosolut sekaisin niin Anyuru menee vielä pidemmälle. Runoilijana debytoinut kirjailija ei tunne painetta kirjoittaa ymmärrettävästi vaan keskittyy luomaan maagisen kaunista tekstiä järkyttävistä tapahtumista. Tämä kirja pistää totisesti lukijan mielikuvituksen koetukselle!

Lyhyesti: Göteborgissa tapahtuu terrori-isku kirjakaupassa, jossa esiintyy ja signeeraa uutta sarjakuvakirjaansa kovasti Lars Vilksin oloinen Göran Loberg. Kirjakaupan omistaja Christian Hondo (viittaus Charlie Hebdoon?) on kutsunut islaminuskoakin kritisoineen kirjailijan keskustelemaan sananvapauden rajoista. Yleisön joukossa on kolme nuorta Daeshin nimeen vannovaa, kaksi miestä ja yksi nainen.

Miehet ryhtyvät ampumaan ja ottavat yleisön panttivangiksi, Nourin tehtävä on kuvata koko tapahtuma ja striimata se suorana internetissä. Yhtäkkiä nainen kuitenkin tajuaa olevansa väärässä paikassa ja sabotoi kolmikon suunnitelman . Kaksi vuotta myöhemmin "kirjailija" (kovasti Anyurun itsensä oloinen henkilö) tapaa naisen psykiatrisessa hoitolaitoksessa saatuaan luettavakseen naisen hänelle osoittaman tekstin. Kirjoituksen, jossa hän selittää tulleensa tulevaisuudesta.

Kirjassa nivoutuvat naisen kertomus elämästään 15 vuoden päästä tapahtuvassa Ruotsissa ja nykyhetken kirjailijan pohdinnat ja yritykset selvittää tytön tarinan todenperäisyys. Kertomukseen liittyy paljon kysymysmerkkejä mutta visio lähitulevaisuuden Ruotsista on niin pelottava, että kirjailija harkitsee vaimonsa kanssa jättävänsä Ruotsin. Pari, jolla on pieni tytär, on syvästi islaminuskoinen ja kirjailijan kohtaaman naisen tarina luo kuvan tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa ihmisiä jaotellaan "Ruotsi-vihollisiin" uskontonsa perusteella ja suljetaan syrjäisille asuntoalueille.

Anyurun teksti on ennen kaikkea runollista ja tapahtumien järkyttävyys osaltaan jopa hukkuu kauniiseen sanavirtaan. Mutta jos lukee tarkasti niin esille välittyy pelko ja ahdistus, huoli omasta tulevaisuudesta islaminuskoisena Ruotsissa. Tämä näkökulmahan tulee harvemmin esille julkisessa keskustelussa, lähinnä huoli koskee ääri-islamin leviämistä ja sen vaikutusta valtaväestöön.

Jag skriver till dig som inte kommer att kunna tro att det jag berättar kan hända i Sverige. Du kommer att tro att jag ljuger eftersom du fortfarande tror att du är svensk.

Anyurun kirja on ollut alkuvuoden puhutuin kirja ja jo nyt arvuutellaan onko tämä myös vuoden August-palkinnon saaja. Kirjailijaa on haastateltu ahkerasti ja hän näyttääkin siirtyneen kertaheitolla ruotsalaiskirjailijoiden eturiviin. Anyuru ei myöskään kaihda osallistua julkiseen keskusteluun ja on osaltaan ottanut kantaa  kirjallista Ruotsia parhaillaan hiertävään keskusteluun syksyn kirjamessuista Göteborgissa. Monet kirjailijathan ovat ilmoittaneet boikotoivansa messuja koska messujärjestäjä on antanut tilaa äärioikeistolaiselle Nya Tider-julkaisulle. Valmistautukaa siis suureen kirjalliseen myrskyyn kun messut avautuvat syyskuussa! Toivottavasti kuitenkin huomiota saa osakseen myös tämän vuoden teema, joka on Suomi 100.

Anyurun edellinen kirja ugandalaisesta isästään (En storm kom från paradiset, 2012) sai myös paljon arvostusta ja on käännetty suomeksi.

**
Johannes Anyuru: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
(He tulevat hukkumaan äitiensä kyyneliin)
Norstedts 2017
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (2006)

Hetken äiti hengittää taas lyhyttä nopeaa, tartun häntä kädestä. Sitten tulee katkos, joka venyy ja venyy. Kuuntelen ja kuuntelen. Kuuntelen katkoa, joka venyy ikuisuuden mittaiseksi.

Jotkut kirjat tuntuvat etsiytyvän polkumme varrelle juuri silloin kun on oikea aika lukea kyseinen kirja. Heidi Köngäksen Hyväntekijä osui silmiini kirjastossa ja hetken pläräiltyäni sujautin kassiin. Romaani vaikutti kevyehköltä ja dialogi helppolukuiselta, sen voisi "lukaista" jossakin välissä. Ja lukaisinhan minä, jälkiruuaksi vuoden ruotsalaissensaation Johannes Anyurun terrorismia käsittelevälle romaanille, mutta lukukokemus oli painavampi kuin alunperin olisin arvannut.

Ensi viikolla on äitini kuoleman ensimmäinen vuosipäivä ja mitä luenkaan tästä kirjasta - lähes identtisen kuvauksen kirjan päähenkilön äidin kuolinhetkestä kuin oman äitini viimeisestä henkäyksestä! Kaikki täsmää kuolinvuoteen vierellä laulamaamme virttä myöten, olihan myös kirjassa kaunis keväinen toukokuu.

Istun paikoillani, näen vain aamun joka valkenee, kuulen heränneet linnut. Minä hengitän. En koske äitiin, en enää voi. Laulan hiljaa "jo joutui armas aika ja suvi suloinen".

Kirjan päähenkilö Alma on kahden työn, asuntolainan ja nopeasti vanhenevien vanhempien loukossa. Lohtua tuovat abiturienttipoika ja oma koti. Ja sitten elämään astuu kuin huomaamatta mies, "lääkäri ilman rajoja", Juhani joka on viimeiset 15 vuotta kiertänyt kriisipesäkkeestä toiseen. Yhteys kahden yksinäisen välille syttyy välittömästi mutta molemmat myös epäröivät. Juhani ei ole varma pystyykö enää sopeutumaan "lasikuvun" alla elämiseen ja Alma puolestaan tuntee Juhanin asettautuvan jonnekin alustalle. Alman arkipäivän murheet eivät tunnu miestä edes kiinnostavan. Köngäs tekeekin kirjassa mielenkiintoisen tutkielman kahdesta "hyväntekijästä", jotka tahoillaan sammuttelevat loppumattomia tulipaloja. Mutta tyypillisesti tässäkin tarinassa kutsu linnanjuhliin tulee juuri sille miespuoliselle hyväntekijälle, naisten kotirintamalla suorittama hoitotyöhän on "vain" sitä normaalia arkista puurtamista.

Kirjan päähenkilö on sukua Eppu Nuotion Karinille, molemmat sompailevat työn ja yksityiselämän väliä ja molemmille osuu eteen mies joka osoittaa tuskastuttavaa päättämättömyyttä. Ollako vai eikö olla....? Molemmat naiset ottavat kuitenkin tilanteen keski-iän tuomalla rauhallisuudella ja hyvinhän siinä sitten lopulta käy. Ja jos muuten pidit ratikka-ajeluista Minna Lindgrenin Ehtoolehdoissa niin suosittelen myös tätä Köngäkseen Helsinkiin sijoittuvaa romaania, jossa ei kuljeta pelkästään ratikalla vaan myös kävellään paljon. Harvoin saa lukea näin kaunista kaupunkikuvausta kuin juuri näiden mainitsemani kolmen kirjailijan teksteissä, joissa kaupungit avautuvat eteemme kuin yhtenä kirjan päähenkilöistä.

Annoin Köngäksen Hertan äidilleni lahjaksi viimeisenä joulunamme mutta hän ei sitä valitettavasti ehtinyt koskaan lukea. Kuka lie siis tämän kirjan minulle "lähettikään" niin kiitän kovasti, se todella sekä lohdutti että viihdytti!

**
Heidi Köngäs: Hyväntekijä
Otava 2006
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa.

Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista.

Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada kylään. Kun kavereiden vanhemmat kuulivat missä asuimme oli vastaus useimmiten "ei". Olimme mieheni kanssa järkyttyneitä - olivatko he oikeasti koskaan edes käyneet täällä?

Ruotsalainen Johanna Langhorst on kirjoittanut kirjan "Förortshat" omasta lähiöstään Tenstasta. Asuttuaan siellä 17 vuotta perhe päättää muuttaa toiselle alueelle kun perheen teinipoika on ryöstetty kaksi kertaa eikä poika enää uskalla liikkua ulkona. Perhe tekee ratkaisun raskain mielin sillä Tensta on tuntunut kodilta. Kirjassaan Langhorst käy läpi erosurua rakkaasta kotilähiöstään ja miettii kahta suurta kysymystä: miksi ihmiset, jotka eivät ole koskaan edes käyneet Tenstassa, pitävät aluetta huonona ja miksi yhteiskunta (poliisi, viranomaiset, media) tuntuu vain vahvistavan tätä kielteistä mielikuvaa.

Fotografierna av förorten är alltid komponerade på ett speciellt sätt. Man ser ofta en del av ett hus i närbild ur grodperspektiv, fotograferat med vidvinkelobjektiv, huset verkar bre ut sig åt alla håll och bilderna är beskurna så att man inte ser var det tar slut. (---) All grönska är bortklippt. Människor får bara vara med i bild om de är bortvända eller bär slöja.

Langhorst puolustaa Tenstaansa lähestulkoon samoin sanoin kuin minä omaani. Alue on lähellä luontoa, asunnot hyvin rakennettuja ja tilavia, ihmiset ystävällisiä ja seurallisia. Riski joutua rikoksen uhriksi on pienempi kuin suurten kaupunkien keskustoissa. Mistä siis tämä läpeensä negatiivinen kaiku kun kuulemme nimet Rinkeby, Tensta, Rosengård, Alby....?

Kaikki nämä alueet ovat osa 60- ja 70- luvuilla toteutettua "miljoonaohjelmaa", jolloin Ruotsiin rakennettiin kymmenessä vuodessa miljoona asuntoa. Sen ajan arkkitehtuuria on ehditty pilkata jo vuosikymmenet mutta alueet on suunniteltu viihtyisiksi puistoineen ja kävelykatuineen. Valitettavasti monet taloista ovat päätyneet kiinteistökeinottelijoiden pelinappuloiksi jolloin kiinteistöjä on myyty yritykseltä toiselle suurin voitoin ilman, että taloille itselleen on tehty mitään parannustöitä. Vain vuokrat ovat kohonneet.

Alueilla on tietysti ongelmansa mutta Langhorst muistuttaa monen ongelman olevan poliittisista päätöksistä johtuva luonnollinen seuraus. Kotikuntani Botkyrka on esimerkiksi ottanut vastaan pakolaisia moninkerroin enemmän kuin moni ns. hyvässä maineessa oleva kunta. Koska työelämään siirtyminen vie aikaa on työttömyysprosentti silloin myös korkeampi. Työmatkallani Tukholman keskustaan huomaan kuitenkin, että metro on täynnä maahanmuuttajaperheiden lapsia jotka käyvät koulua keskustan alueella. Perheet tietävät koulutuksen olevan avain hyvään elämään. Ehkäpä 50 vuoden päästä tämäkin alue on suosittu lähiö kun tänne asettuneet perheet ovat vaurastuneet ja kivunneet yhteiskunnassa ylöspäin. Langhorst muistuttaa, että myös nykyään niin trendikäs Södermalm oli 1800-luvulla kurjuuden tyyssija. (Anni Swanin Ollin oppivuosista on jäänyt mieleeni varsin elävä kuvaus juuri siitä köyhästä Södermalmista.)

Langhorst ottaa myös esille moneen kertaan kuinka suuren roolin noin 30 nuoren miehen jengi on saanut Tenstaa käsittelevissä uutisissa. Alueella asuu 18 000 ihmistä, suurin osa hyvin käyttäytyviä ja ns. kunnon kansalaisia. Miksi ei kohdisteta varoja lasten ja nuorten vapaa-ajantoimintaan jolloin voitaisiin ennaltaehkäistä monta ongelmaa? Langhorstilla on teoria, että monella muulla alueella ongelmiin olisi puututtu jo aikaisemmin mutta maahanmuuttaja-alueilla tullaan kauhistelemaan paikan päälle vasta kun on liian myöhäistä. Langhorst kertoo esimerkin kulttuuriprojektista joka vesittyy byrokratiaan ja viranomaisten välinpitämättömyyteen. Juhlapuheiden ja erilaisten komiteoiden kauniit lupaukset eivät toteudu.

Erityisesti Langhorstia ärsyttävät kaikki ne "valkoiset, keski-ikäiset miehet" jotka kirjoittavat shokeeraavia "dokumentteja" lähiöistä vaikka ovat tuskin jalallaan edes astuneet kuvaamilleen alueille. Ikävä kyllä juuri nämä kuvaukset saavat eniten palstatilaa julkisuudessa. Langhorst toteaa kirjansa lopussa, että kaikki hänen esille ottamansa esimerkit ovat merkkejä "lähiövihasta", joka on osa yleisesti hyväksyttyä totuutta ja jota ei tarvitse enää sen kummemmin edes perustella.

Langhorstin kirja on sydänverellä kirjoitettu rakkaan lähiön puolustuspuhe ja tunnistan itseni tekstistä useaankin otteeseen. Olen saanut kuulla samat kysymykset - kuinka monta kertaa sinut on ryöstetty (ei kertaakaan), aluehan on kovin segregoitunut (ei ollenkaan, täällähän sitä vasta onkin väkeä eri puolilta maailmaa), haluat varmaankin muuttaa muualle (en halua, sillä tämä on kotini ja täällä asuu paljon ystäviä).

Tervetuloa tutustumaan lähiöön seuraavalla Tukholmanristeilyllä!

**
Johanna Langhorst: Förortshat
Ordfront 2013
Kirja-alelöytö

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja "kertoo sinusta"