Siirry pääsisältöön

Tekstit

Kuorolaulua ja japanilaista slow-kirjallisuutta

  Onpa ollut hieno toukokuu! Olen onnistunut saavuttamaan jopa hieman sellaisen zenimäisen olotilan. Kaikki alkoi kävelyprojektistani, jonka tuloksena kävelin huhtikuussa 156 km. Sitten aloitin paikallisessa kirkkokuorossa kakkosalttona ja pitkäaikainen unelmani toteutui. Lukumanianikin rauhoittui, sillä löysin hienon japanilaisen romaanin, jonka luokittelisin mielelläni slow-kirjallisuudeksi, jos sellaista genreä nyt ylipäänsä on. Kirjan löytymisestä voin jälleen kerran kiittää suomalaisia kirjablogeja, joista tämän kirjan bongasin. Sekä  Kirja vieköön -blogi  että  Kartanon kruunaamaton lukija  kirjoittivat tästä Kikuko Tsumuran englanniksi käännetystä kirjasta niin kiinnostavasti, että varasin sen paikallisesta kirjastosta (onneksi löytyi!). Ja liityn todellakin kaikkiin kehuviin arvioihin, tämä kirja oli kerrassaan mainio ja ennen kaikkea ennalta arvaamaton.  Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, on jättänyt pitkäaikaisen työpaikkansa burnoutin takia ja menee työnvälitysto
Uusimmat tekstit

Lukumaniaa ja kevätkävelyjä

  Olen joutunut lukumanian kouriin! Kirjoja on levällään pitkin huushollia, niistä sitten aina nappaan lukumoodiin kulloinkin sopivan teoksen. Joskus joku kirjoista tulee luettua ihan loppuunkin asti - se on sen merkki, että kirja on ollut hyvä. Pari sellaista kirjaa esittelen nyt pikaisesti (lukumanian iskiessä en jaksa erityisemmin alkaa analysoida lukemaani, kunhan lukea läyskytän). Ja näitä kahta kirjaa muuten suosittelen, jos etsitte mielenkiintoista ruotsalaista nykykirjallisuutta. Molemmat kirjat ovat herättäneet huomioita ja keskustelua omalla tavallaan, mutta niitä yhdistää yksi olennainen tekijä - niissä puhutaan ruuasta ennennäkemättömällä tunteella! Maria Maunsbachin esikoisteos "Bara ha roligt" kohautti neljä vuotta sitten ilmestyessään erittäin realistisilla (ja tiuhaan esiintyvillä) yhdyntäkuvauksillaan. Malmössä asuva Lydia on sinkku ja etsii hyvää ja toimivaa suhdetta ja erinäisten Tinder-yritysten jälkeen hän iskee silmänsä Johannekseen. Tämän suhteen on p

Berliini-nostalgiaa (Meri Valkama: Sinun, Margot)

Sopiiko, että puhutaan hetki minusta ja Berliinistä? Tämä kaupunki on välkkynyt haaveissani koko pandemian ajan kun olen terästänyt saksan keskustelutaitojani, ensin netistä löytyneiden opettajien avulla ja nyttemmin yliopiston kurssilla. Ideana olisi testata uusi Tukholman ja Berliinin välinen yöjunayhteys ja perille päästyäni voisin sitten huudahtaa sujuvalla saksallani "Guten Morgen, Berlin - endlich bin ich hier!". Opiskelin saksaa jo yläasteella ja lukiossa ja ne kielioppitiedot istuvat ihme kyllä edelleen lujasti päässä. Mutta puhumaan en silloin oppinut enkä oikein keksinyt missä kieltä ylipäänsä käyttäisin. Saksa tuntui erittäin kaukaiselta. Sen sijaan tunsin vetoa Italiaan ja Ranskaan ja näiden kielien opiskeluun panostin sitäkin enemmän. Matkustin paljon Italiassa, sekä kielikursseilla että vapaaehtoistyössä. Ranskassa kävin myös usein ja opiskelin kieltä yhden lukukauden paikallisessa yliopistossa. Mutta jotenkin nämä rakkauteni kohdemaat jäivät kylmäkiskoisiksi ja

Kaukana kavala maailma

  Seis maailma, tahdon ulos! Nyt riitti ilmastonmuutokset, koronat ja sodat - lähdin Mia Kankimäen kanssa Kiotoon! Matkaoppaanamme toimi tuhatluvun taitteessa elänyt hovinainen ja kirjailija Sei Shonagon. Mahtava reissu! Hengailtiin baareissa, temppelien puutarhoissa, teehuoneissa, kirjastoissa, katseltiin kirsikkapuiden kukkimista, hermoiltiin Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, tehtiin pieni sivuretki Thaimaan Pattayalle ja juostiin kantapäät rakoilla Tokion ihmisvilinässä. Voiko täydellisempää lomaa ollakaan! Välillä kävin vilkaisemassa BBC:n ja CNN:n vakavailmeisiä uutislähetyksiä, mutta palasin aina nopeasti Kankimäen seuraan. Meillä oli hauskaa! Naurettiin hassuille sattumuksille, sille japanilaismiehelle joka tenttasi Kankimäen suomalaisuutta kysymällä kuinka monta tuntia menee junalla Helsingistä Jyväskylään tai kun satunnainen tuttava luuli Kankimäen tutkimuksen kohteena olevan Pillow Bookin tarkoittavan sen tunnetumpaa muotoa eli pornografista kirjallisuutta. En olisi kyllä

Kirjahaahuilua

  Olen tämän alkuvuoden aikana lukenut yllättävän paljon kirjoja, mutta sitten kun niistä pitäisi kirjoittaa jotain niin iskee stoppi. Olen selvästikin haahuilu-tilassa! Minulle haahuilu tarkoittaa päämäärätöntä vaeltamista, joko fyysistä tai henkistä, jonka aikana pistän aivot naulaan. Haahuilun aikana otan vastaan uusia ajatuksia ja näkymiä, usein ahmimalla, mutta niitä sen kummemmin analysoimatta.  Pääsen yleensä purkamaan haahuilu-tarvettani matkojen kautta, mutta koska nyt ei ole matkusteltu niin harhailen sen sijaan kirjamaailmassa. Ja hyvin sekin toimii - olen sekä tavannut jänniä uusia ihmisiä että päässyt tutustumaan uusiin paikkoihin. Ja aika usein päässäni heränneet ajatukset eivät liity niinkään itse kirjaan vaan ihan johonkin toiseen mielleyhtymään. Aivan ensimmäiseksi haluan esitellä teille nigerialais-brittiläisen kirjailijan Bernardine Evariston . Hän kiinnitti huomioni viime vuonna kun huomasin hänet BBC Worldillä milloin mitäkin asiaa kommentoimassa. Mieleeni jäi kuva

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens Nyh

Kati Outisen mukana teatterimaailman kulisseissa

  Näyttelijä Kati Outisen muistelmakirja ei ollut millään kirjalistallani, tuskin olin edes huomannut kirjan ilmestymistä. Ja tästä voin kyllä syyttää lähinnä itseäni, minäkin bongailen useimmiten niitä kirjoja, joista iltapäivälehdet repivät otsikoita. Outisen kirjasta ei ole otsikoita tehty ja se johtuu varmasti siitä, että Outisen kirja on harvinaisen lämminhenkinen ja sympaattinen kuvaus teatterimaailmasta ja sen tekijöistä.  Outisella ei tunnu olevan paljoakaan hampaankolossa ja jos on, ne kohdat ohitetaan lyhyesti eikä jäädä märehtimään. Tässä kirjassa etuallalla ovat kaikki ne upeat kollegat, oppilaat ja perheenjäsenet, jotka ovat olleet tärkeitä Outiselle tämän elämän aikana. Kirja ei ole myöskään mikään perinteinen kronologisesti etenevä muistelmateos. Outinen oli siivoamassa omia vuosikymmenten aikaisia muistiinpanojaan, lippusiaan ja lappusiaan, kun sai yllättäen soiton kustantamosta, joka ehdotti muistelmia. Outinen oli tavallaan itse muisteluprosessin jo aloittanutkin, jot