Siirry pääsisältöön

Tekstit

Voidaanko puhua hetki Saksan historiasta?

  Aloitin viime syksynä saksan opinnot yliopistossa, jossa luen pari kurssia lukukausittain työn ohessa. Opintoihin kuuluu myös kurssi, jolla käydään läpi Saksan historiaa ja kulttuuria. Tällä ensimmäisellä kurssilla painopiste on ollut DDR:n historiassa ja Saksojen yhdistymisen jälkeisessä murrosajassa. Olen oppinut paljon uutta ja ennen kaikkea olen ymmärtänyt, kuinka vähän loppujen lopuksi tiedänkään Saksan historiasta. Ja kyseessä on sentään Euroopan väkirikkain maa! Olen nyt syksyn aikana katsonut useammankin dokumenttiohjelman saksalaisen  ARD:n mediateekistä ja lainannut kirjastosta Saksan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kaksi todellista täysosumaakin sieltä löytyi. Nora Krugin Heimat on sarjakuvan keinoin kerrottu tarina Krugin perheen historiasta ja taustasta. Saksalainen Krug (s. 1977) muuttaa nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin, jossa hän joutuu kerta toisensa jälkeen kommentoimaan toisen maailmansodan tapahtumia. Tämä siis aina sen jälkeen kun vastapuoli saa kuulla Krugin olev
Uusimmat tekstit

Mitä jää mieleen kirjavuodesta 2022

  Kirjavuosi 2022 oli minulle suosiollinen, vaikka en ihan huippumääriin yltänytkään. Kirjoja tuli luettua yhteensä 67 ja sivumäärätavoitteestani (20 000 sivua) jäi uupumaan vain 23 sivua. Ehkä lukaisen ne puuttuvat sivut vielä tässä vuoden viimeisen illan aikana... Olen myös ollut lukemaani tyytyväinen, vain yksi kirja on saanut arvosanan 2, ja melkein puolet kirjoista on yltänyt neloseen ja vitoseen. Suurin osa lukemastani oli kaunokirjallisuutta, vain neljäsosa menee tietokirjojen luokkaan. Olen lukenut lähinnä romaaneja, mutta elämäkertoja oli peräti 11 kappaletta. Maaottelussa Suomi johtaa Ruotsia (27-22), lisäksi olen lukenut kirjoja kymmenestä muusta maasta. Lukemani kirjailijat ovat pääosin naisia (80%), kirjat perinteisiä paperikirjoja (97%) ja useimmiten kirjastosta lainattu (78%). Mutta mitkä näistä kaikista 67 kirjasta jäivät sitten mieleeni? Vuoden Wow-elämys oli Laura Lindstedtin Oneiron. Luin sen tapani mukaan jälkijunassa, epäröin että tykkäänköhän siitä edes. Mutta onh

Onko teatteri-ihmisillä parhaat muistelmat?

  Tuossa ylläolevassa kuvassa on yhdeksän eniten sydämiä vuonna 2022 kerännyttä kuvaani instagramissa. Kukat, runot ja kirjastot näemmä viehättävät! Ja on siellä joukossa hyviä kirjojakin, Kati Outisen muistelmateoksesta pidin todella paljon ja Laura Lindstedtin Oneironista menin aivan pois tolaltani. Ai näinkin voi kirjoittaa?! Luin vuoden aikana noin 60 kirjaa ja joukossa oli muutamakin sykähdyttävä lukukokemus, niistä enemmän ensi kerralla. Mutta nyt fiilistelen teatterimaailmassa, aivan kuten vuoden alussa Kati Outisen kirjan löytäessäni. En ole mikään erityisen ahkera teatterissa kävijä, mutta näyttelijäelämäkerrat kiinnostavat aina. Jostakin syystä juuri näyttelijöillä on aina ne parhaat jutut... En ole tainnut vieläkään oikein toipua Mikael Persbrandtin  rehellisestä tilityksestä, jossa alkoholia, kokaiinia ja seksiä kulutettiin enemmän kuin kohtuullisesti. Demi Moore kertoi omasta rikkinäisestä lapsuudestaan ja Hollywoodin varjopuolista, Stina Ekbladin kirja oli puolestaan

Kirjasto - tuo tunnelatausten temppeli!

  Kävimme Annie Ernaux'n kanssa kirjastossa. Tosin eri aikaan ja ihan eri kirjastoissakin, mutta molemmille näytti vierailu olevan ikimuistoinen kokemus. Annielle tosin enemmän myönteisellä tavalla. Kuten kerroin joulukalenteriluukussani , Nobel-palkitut kirjailijat ovat jo vuosikymmenten ajan saaneet kutsun Rinkebyn ja Tenstan kirjastoon, jossa he saavat tavata koululaisia. Nämä ovat odottaneet vierailua koko syksyn ja valmistaneet kirjailijalle kansion, jossa on piirustuksia ja tekstejä tämän tuotannosta. Myös Annie Ernaux otti kutsun vastaan ja mediatietojen mukaan hän viihtyi siellä pitkään. Kirjailija kertoi, että koululaisten tapaaminen oli kaikin tavoin Nobel-viikon huippukohta. Ja kuvistakin näkee, että Ernaux on harvinaisen hyväntuulisen tuntuinen.  ** Sitten siihen minun kirjastokäyntiini... Hyllyyn oli kasaantunut pino myöhästyneitä kirjoja, jotka piti palauttaa. Olin niitä uusinut, kunnes uusintakertoja ei ollut enää jäljellä. Mutta pitkittyneen covidin ja kaikkien kiir

Nobel-huumaa! - Kirjabloggaajien joulukalenterin 2022 luukku nro 8

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav Flovi

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai