Havahduin sattumalta siihen tosiasiaan, että blogini täyttää pyöreät 10 vuotta! Ihme kyllä, tämä henkiraasu on vielä voimissaan, vaikka jossain vaiheessa tekstejä alkoi syntyä harvemmin. Korona-aika elvytti blogia mukavasti, kiitos etätyön ja kotosalla kykkimisen.
Viime aikoina olen huomannut Instagramissa keskustelua siitä, miten kirjapostausten kaupallisuus ja algoritmien oikullisuus eivät enää innosta monia kirjagrammaajia. Onpa jopa toivottu paluuta pidempiin blogiteksteihin ja tilaa keskusteluille. Onko vanha kunnon blogiformaatti kenties tekemässä paluun sosiaaliseen mediaan? En sulje siis vielä tätä ovea ja varsinkin kun huomaan, miten erityisesti klassikoita käsitteleviä postauksiani luetaan edelleen säännöllisesti.
Pieni juhlapostaus olkoon siis paikallaan. Katselin näitä menneitä vuosia ja valitsin jokaiselta vuodelta jonkun itselleni mieluisan tai muuten vaan mieleen painuneen postauksen.
Muistojen polku siis, olkaa hyvä!
2015
Koska blogini avautui joulukuussa ei ensimmäiseltä vuodelta ole kuin kaksi kirjoitusta. Mutta otetaan se ensimmäinen, jonka nyt ilokseni huomaan olleen Anja Snellmannin silloin tuore teos "Antautuminen". Snellmania olen lukenut säännöllisesti ja hän on myös niitä harvoja kirjailijoita, joita luen uudestaan. Mutta ihan purematta en hänen teoksiaan niele: myös tämä vuonna 2015 ilmestynyt teos on saanut minut ärsyyntymään. Snellman on kuin "ärsyttävä isosisko" ja "ärsyttävä itsetietoisuudessaan". Hihi... Mutta isosiskoja luetaan ja kuunnellaan, sillä heiltähän se totuus (usein niin kipeä) löytyy...
2016
Vuonna 2016 kirjoitinkin jo sitten peräti 58 postausta! Nostettakoon sieltä nyt esiin toinen paljon lukemani kirjailija, Hannu Mäkelä, jonka seurassa luin L. Onervan runoja. "Onnellinen se runoilija, joka saa käydä läpi samanlaisen lempeän mankelin" kuin L. Onerva tässä Mäkelän kirjassa "Onnen maa. L. Onervan elämä ja runot". Muistan edelleen olleeni aivan mykistynyt siitä elämäntarinasta, jonka Mäkelä kirjassaan piirtää esiin.
2017
Rakastan kirjoja tosielämän ihmistarinoista ja vuoden 2017 kirjapostauksia selatessani löydän erään vahvasti mieleeni jääneen kirjan. Feministi-ikonin Susan Faludin isä ottaa yhteyttä tyttäreensä vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen ja kertoo olevansa nyt nainen. Kuka tahansa muu kuin Faludi olisi tyytynyt kuvaamaan kirjan alussa esiteltyä shokkiuutista ja niitä myllertäviä tunteita jotka syntyvät vanhan isän yllättävästä päätöksestä tehdä sukupuolenvaihdosleikkaus. Faludille juuri tämä muutos tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen helppo hyväksyä. Tytärtä hämmentää toki lapsuuden macho-isän näkeminen naisena mutta Susania ärsyttää ennen kaikkea isän alleviivaama naisellisuus ja "heikommaksi sukupuoleksi" heittäytyminen. Feministi Faludi ei voi käsittää mistä tämä isän uusi identiteetti kumpuaa.
2018
Jotkut kirjat jäävät onneksi ensimmäisen lukukerran jälkeen sinne hyllyyn pötköttelemään, sillä joskus niille saattaa osua kohdalle uusi lukukerta. Reko Lundánia luimme paljon vuosituhannen vaihteessa ja hän oli myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Valitettavasti Lundán kuoli jo nuorena aivosyöpään. ”Rinnakkain" ilmestyi 2004 ja sen päähenkilö on 37-vuotias Jarmo Koponen. Kirja elää vahvasti ilmestymisensä aikaa. Eletään vuotta 2003 ja punaisena aikajanana koko läpi tarinan kulkee Irakin sota. Sitä seurataan tv:stä ja siitä puhutaan. Lundánin teatteritausta näkyy kirjan dialogissa, joka on runsasta ja nasevaa. Itse asiassa tämä muistutti tyyliltään hyvinkin paljon Anna-Leena Härkösen tekstejä. Molempien henkilöhahmot sanailevat humoristisesti ja välillä roisistikin. Kirja on aikamatka vuosituhannen alkuvuosiin - aikaan, jolloin lamavuodet oli jo selätetty ja monet olivat lähdössä Brysseliin töihin. Minä puolestani innostuin muuttamaan tänne Tukholmaan.
2019
Vuonna 2019 elämääni astui uusi suosikkikirjailija. Luin Maggie
O'Farrellilta saman tien kaksi kirjaa ja pidin erityisesti muistelmiksi luokitellusta
kirjasta ”I am, I am, I am”. Siinä O’Farrell kertoo 17 kerrasta, jolloin
kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin
ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista
maagista luettavaa! O'Farrellilla näyttää itse asiassa olevan varsin aktiivinen
suhde Kuoleman kanssa. 45-vuotiaan elämässä on ollut ällistyttävän monta
läheltäpiti-tilannetta, tosin monet näistä O'Farrellin kuvaamista tilanteista
voidaan luokitella ehkä ns. "oisvoinu"-kategoriaan. Loppujen lopuksihan
kukaan ei kuole kirjan kuluessa, lukuunottamatta keskenmenossa menehtyvää
sikiötä.
Sitten ollaankin jo ensimmäisessä koronavuodessa! Sain kotona etätöitä tehdessäni idean, että voisin alkaa harjoitella koulusaksaani netistä löytyvien opettajien avustuksella. Sittemmin löysin yliopiston etänä pitämät kurssit ja… tilanne pääsi eskaloitumaan niin pitkälle, että parhaillaan kirjoitan kandidaatin opinnäytettäni saksan kielessä. Mutta siitä lisää myöhemmin, syksyllä 2020 fiilistelin vielä luettuani ensimmäisen saksankielisen romaanini, joka oli Bernhard Schlinkin Olga. Kirja kertoo erään saksalaisnaisen tarinan, joka mukailee samalla Saksan 1900-luvun historiaa. Löysin sitten hyllystäni myös jo yhden aiemmin lukemani Schlinkin menestysteoksen ’Lukijan’, josta on tehty myös elokuva.
2021
Toisen koronakesän vietin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan parissa - kuten niin moni muukin, sillä 2021 oli Joenpellon syntymän 100-vuotismerkkivuosi. Tai oikeammin sanottuna: vietin sen kesän äänikirjan lukijan Liisamaija Laaksosen seurassa. En ole yleensä mikään äänikirjojen ystävä, mutta Laaksosen luenta meni luihin ja ytimiin ja varsinkin Salmen ja Gröönrooskan osuudet halusin kuunnella Laaksosen lukemana. Laaksonen tekee tästä yhden naisen radioteatterin - jokainen henkilö saa oman äänensä, painotuksensa, huokauksensa... En itse asiassa edes ymmärtänyt Joenpellon kerronnan mestarillisuutta ennen kuin Laaksonen näytti minulle miten tätä tekstiä on luettava. Jos lukee liian nopeasti, jää helposti paitsi kaikista rivien välisistä merkityksistä. Ja se kirjan huumorikin on usein juuri siellä hiukan takaviistossa.
Kuten on jo käynyt ilmi, rakastan elämäkertoja. Ja
kokemukseni vahvalla rintaäänellä sanoisin, että parhaat elämäkerrat löytyvät
teatterialan ihmisiltä. Eikä haittaa vaikka kirjassa olisi yli tuhat sivua,
vähempi ei riittäisikään kun on esimerkiksi Pirkko Saisiosta kyse. Heini
Junkkaala on paketoinut kaiken hienosti ja tämä tiiliskivi oli näköjään ollut
seuranani vuosi sitten syksyllä kun stressi herätteli minua öisin. Saisio piti
seuraa eikä mikään lohduta yksinäisinä yön hetkinä niin kuin nämä tuokiokuvat
erään elämään intohimoisesti suhtautuvan ihmisen elämästä. The World
According to Pirkko Saisio...






Onnittelut 10-vuotiaalle! Blogisi uudet jutut ilahduttavat aina, ihania välähdyksiä Tukholmasta ja innostuneita kirjakokemuksia.
VastaaPoistaKuuntelen usein SvenskaYlen ohjelmia arkihommia tehdessäni. Sieltä otin vinkin uudesta tv-dokumentista: Antti Jalava, Författaren som hatade svenskan. Katsoin sen ja mietin, että tuon Asfaltblomman voisin lukea klassikkohaasteeseen. Ja nyt näen, että sinä olet sen lukenut juuri samaan haasteeseen!
Kiitos, Leena!! On aina mukava vaihtaa kuulumisia kanssasi näiden blogiemme kautta.
PoistaLue ihmeessä Asfalttikukka klassikkohaasteeseen! Sitä on luettu aivan liian vähän ja vielä vähemmän kirjoitettu. Oma klassikkohaastepostaukseni on yksi luetuimpia kirjoituksiani, joten tilausta on myös uusille arvioille. Olisi todella mielenkiintoista kuulla minkälaisen vaikutelman se antaa siellä Suomessa. Meille ruotsinsuomalaisillehan se on se klassikkojen klassikko 😀
Lämpimät onnittelut 10-vuotiaalle blogillesi. Se on jo pitkä aika, ja siitä on hyvä jatkaa. Ihania kuvia!
VastaaPoistaHyvää joulun odotusta sinulle!
Kiitos, Anneli ja mukavaa kun pistäydyit lukemassa muistelujani 😊 Hyvää joulun odotusta!!
PoistaOnnittelut ensimmäisistä pyöreistä vuosista!
VastaaPoistaTottakai bloggaillaan... minäkin seurasin yhtä Insta-keskustelua, jossa haikailtiin vanhan Instan perään (minä en tiedä siitä mitään, enkä paljon nykyisestäkään) ja hahmoteltiin ihanteellista kirjakeskustelualustaa. No, mutta hehän kuvasivat BLOGIN!
Olen yrittänyt käydä siellä Instassa kertomassa blogin paremmuutta, tärkeimpänä se, että täällä kaikki säilyy ja näkyy myöhemminkin.
Onnittelut myös upeasti edenneistä saksanopinnoista!
Kiitos, Marjatta!!
PoistaEn ole oikein vielä edes ymmärtänyt, miten siellä instassa pääsee keskustelemaan kirjoista. Tuntuu vain sellaisilta hutaisuilta ne kommentit. Ja vähän liikaa ylisanoja - pari kertaa olen erehtynyt lukemaan kirjan, jota "kaikki" kehuvat instassa ja jälkeen päin olen sitten tajunnut, että kyseessä taisikin olla kustantajan mainoskikka. Käyn nykyään katsomassa vain blogeista, jos haluan rehellisiä arvioita 😀
Juuri noin minäkin koen. Se on kaupallisempi alusta kuin blogit. Kaikki menee nopeasti ohi ja eihän sinne kirjoitusta mahdu kuin osa normaalista blogijutusta.
PoistaKuvaavaa on se, että siellä tykätään sydämellä kuvasta.
Paljon onnea kymmenvuotiaalle!
VastaaPoistaSinun blogissasi on aina ilo vierailla. Onneksi meitä bloggaajia on vielä jäljellä, eivätkä kaikki ole siirtyneet Instaan.
Kiitos, Margit! Ja kiitos kun käyt kylässä 😊 Pidetään blogimme elossa, ehkä meidän aika taas koittaa!
PoistaOnnea 10-vuotiaalle! Kun mää ite täytin 10, sain synttärilahjaksi prinsessa Diana -paperinuken! Ikimuistoinen lahja oli.
VastaaPoistaKiitos, Laura!! Ooh, Diana-paperinukke kelpaisi kyllä tällekin 10-vuotiaalle, olen ikuinen Diana-fani 😊
Poista