Siirry pääsisältöön

Döden, döden, döden...



Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin.

Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa!

There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinquish the car keys, the train missed after sleeping though an alarm, the aeroplane not caught, the virus never inhaled, the assailant never encountered, the path not taken. We are, all of us, wandering about in a state of oblivion, borrowing our time, seizing our days, escaping our fates, slipping through loopholes, unaware of when the axe may fall.

O'Farrellin kuvaamat kohtaamiset kuoleman kanssa todistavat siitä, että kuolema viipyilee lähellämme, halusimme tai ei. Ja kirjan luettuani aloin heti miettiä kuinka monta kertaa olen itse ollut tietämättäni lähellä kuolemaa. Tietoisesti näin on tapahtunut ehkä vain pari kertaa.

O'Farrellilla sen sijaan näyttää olevan varsin aktiivinen suhde Kuoleman kanssa. 45-vuotiaan elämässä on ollut ällistyttävän monta läheltäpiti-tilannetta, tosin monet näistä O'Farrellin kuvaamista tilanteista voidaan luokitella ehkä ns. "oisvoinu"-kategoriaan. Loppujen lopuksihan kukaan ei kuole kirjan kuluessa, lukuunottamatta keskenmenossa menehtyvää sikiötä.

Kirjan painopiste on lopussa, jossa O'Farrell kertoo ensin oman vakavan sairastumisensa aivotulehdukseen 8-vuotiaana. Kirjailija paljastaa, että romaanissa 'The Distance Between Us' fiktiivisesti kuvattu tilanne oli itse asiassa tapahtunut juuri O'Farrelille itselleen. Kirjailijan ollessa lapsena sairaalahoidossa hän kuulee käytävältä lapsen juoksua ja leikkiä. Sairaanhoitaja menee sanomaan käytävällä leikkivälle lapselle, että tämän täytyy olla hiljaa ettei häiritse "kuolevaa lasta". Tämä on selvästikin ollut mieltä järisyttävä tilanne lapselle, joka saa kuulla näin oman kuolemantuomionsa.

Kirjan viimeisessä luvussa O'Farrell kuvaa kuinka hän aviomiehensä kanssa yrittää toista lasta ja kuinka he käyvät läpi lukuisia hedelmöityshoitoja - tuloksetta. Kunnes sitten, kun hän on jo luopunut toivosta ja hävittänyt talosta kaikki vauvatavarat huomaakin yllättäin olevansa raskaana. Syntyy kauan odotettu ja toivottu toinen lapsi, tytär.

Mutta tämän toivomuksen täyttymisestä täytyy maksaa kallis hinta, kuten O'Farrell asian ilmaisee. Lapsi on pahasti allerginen ja käytännössä hengenvaarassa jokaikisenä elämänsä päivänä. Pienikin väärä ärsyke ympäristössä voi saada aikaan kuolettavan allergiareaktion. Jos siis O'Farrellin aikaisempi suhde Kuolemaan on ollut flirttailun tasolla niin tyttären syntymän jälkeen se on taloon muuttanut perheenjäsen.

O'Farrell on lainannut kirjan alkuun Sylvia Plathin 'Lasikellon alla' -romaanista tutun sitaatin, jota mukaillen hän myös päättää kirjan. Plathin sanat "I am, I am, I am" todistavat vahvasta elämänhalusta kuten myös O'Farrellin kirja, pelottavasta aiheestaan huolimatta. Erityisen liikuttavaa oli lukea kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoi kirjoittaneensa tämän kirjan lohdutukseksi sairaalle tyttärelleen. Et ole yksin, lapseni - kuolema on meidän kaikkien kintereillä...

O'Farrellin pohdiskeleva ja itsensä paljastava teksti muistuttaa muuten hyvin paljon toista paljon lukemaani brittikirjailijaa Jenny Diskiä ja varsinkin aiheeltaan Diskin viimeiseksi jäänyttä kirjaa In Gratitude mutta O'Farrell vetää kuitenkin pidemmän korren sillä hänen tekstistään puuttuu Diskille niin ominainen ironia - mikä Diskin tapauksessa on usein hyvin hauskaa mutta paikoin myös katkeraa.

O'Farrell ei tunne katkeruutta tai vihaa vaan kuvaa tähän astista elämäänsä lähinnä ihmetellen ja hämmästellen. Tuostakin selvisin! Ja ennen kaikkea kirjaa leimaa suuri rakkaus - sekä kirjailijan läheisiä että itse elämää kohtaan. Luettuani kirjan viimeiset sanat, kyynelet nousivat silmiini. Se kertonee jotain siitä, kuinka vahva lukukokemus tämä kirja oli.

**
Maggie O'Farrell: I Am, I Am, I Am: Seventeen Brushes with Death
Knopf Publishing Group 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua

Kommentit

  1. Kuulostaa mielenkiintoiselta tänä aikana, jona kuolemasta ei juuri puhuta, eikä sen haluta olevan osa elämää, vaikka jokaisen elämä siihen päättyy. Juuri nyt on kuitenkin niin paljon konkreettista kuolemanläheisyyttä ympärillä, etten usko voivani lukea tällaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Minulla on ollut tässä pari vuotta rauhallisempaa sillä rintamalla joten uskallan tarttua näihin kuolemaa käsitteleviin kirjoihin. Toisaalta tämä ei ollut mikään synkistelykirja, joten uskallan suositella jos aihe tuntuu jossain vaiheessa helpommalta! /Mari

      Poista
  2. Olen lukenut O'Farrelilta Varoitus tukalasta helteeltä -romaanin, joka jäi hienona ja vähän erikoisenakin kirjana mieleen (suosittelen, jollet ole vielä lukenut!). Eipä siis ole yllätys, että kirjailija on päätynyt kirjoittamaan muistelmiaan näinkin erikoisesta näkökulmasta. Elämän rajallisuus mietityttää aina silloin tällöin, joten tämä voisi olla kiinnostavaa lukea. Hyvä silti kuulla, ettei kyseessä ole mikään synkistelykirja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä lukiessa tuli kyllä välillä kylmänhiki kun alkoi pohtia kuinka monta kertaa itse on ollut "vähältä piti" -tilanteessa, useimmiten onneksi kuitenkin tiedostamatta. Mutta tämä O'Farrellin kirja on vahvasti elämänmakuinen kirja, ei tosiaan synkistellä. Toisaalta kirjailijalla on hyvin realistinen suhde kuolemaan. /Mari

      Poista
  3. Kirjailija on nimenä todella tuttu, mutta en ole tullut lukeneeksi häneltä mitään. Tämä I Am… on maannut lukulistallani aika kauan, koska kuolemaan liittyvät ajatukset periaatteessa kiinnostavat. Toisaalta minulla on pakkomielteisiä kuolema-ajatuksia muutenkin, niin ei ole tullut toistaiseksi hetkeä että jaksaisin siitä vielä erikseen lukea. Viikatemies on niittänyt ahkerasti meidän suvussa ja lähipiirissäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on myös kuolema vieraillut viime vuosina hiukan liiankin ahkeraan, tällä hetkellä on tosin rauhallisempi kausi menossa, joten uskalsin lukea tämän. Mutta kirjan viimeiset sivut ja ylipäänsä koko kirjan sanoma on niin hieno, että tohdin suositella tätä! /Mari

      Poista
  4. Tämä kuulostaa todella mielenkiintoiselta teokselta. Kuolema aiheena, itse asiana ja toisaalta kuinka sen koemme, on kiinnostava ja myös muistelmanomainen toteutustapa on kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli toteutusmuodoltaan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia muistelmakirjoja, jonka olen lukenut! Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...