Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen.

Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa.

Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt.

Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" eli Donnerin isä, Jörn Donner. Isä, 57 vuotta poikaansa vanhempi, on tosin tässä kirjassa jo vanha ja sairauden merkitsemä, epäileepä poika jossain vaiheessa isänsä kärsivän dementiastakin kun isä itsepintaisesti pitää kiinni omasta näkökannastaan. Myös äiti mainitaan muutaman kerran, tosin olisin mielelläni lukenut enemmänkin juuri äiti-poika-suhteesta.

Donnerin kirja vie ajatukseni monesti paljon lukemieni Merete Mazzarellan ja Jenny Diskin teoksiin. Jotain samaa näissä on ja itseäni kiehtoo lukea taitavien kirjoittajien pohdiskelua silloin kun he uskaltavat tarkastella elämää juuri oman elämänkohtalonsa pohjalta. Tämän kirjan perusteella lasken Donnerin ehdottomasti edellä mainitsemieni kirjailijoiden kastiin.

Kirjan huippukohtia ovat ne kertomukset, joita Donner kertoo omasta elämästään. Hän on matkustanut jo paljon, Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten (anekdootti kukontappoyrityksestä on tuleva klassikko) mutta Donnerilla on kokemusta myös maaseudulla asumisesta.

Itseäni hätkähdytti eniten juuri se, minkä kontrastin Donner paljastaa olevan maaseudun ja kaupungin välillä. Aavistelen, että juuri nuoren miehen näkökulmasta katsottuna tuo ero on suurempi kuin olisin itse voinut kuvitellakaan ja miehisyyden rajat ahtaammat kuin mitä se nuorilla naisilla kenties on. Mikael Niemen teoksista olen aikoinaan oppinut meänkielisen termin "knapsu" ja Donner lienee ollut knapsun ilmentymä käydessään koulua läntisellä Uudellamaalla.

Nu för tiden vågar jag använda ett paraply i regnet utan att känna mig kvinnlig, jag vågar köpa mildare och bättre doftande kvinnodeodoranter, jag känner inte längre att jag måste äta kött för att vara en man och jag vågar lägga smileys i mina meddelanden trots att det avslöjar att jag också har känslor.

Nuoruus on henkilökohtaisella tasolla katoava luonnonvara ja kuinka pian sitä unohtaakaan sen epävarmuuden, uskalluksen ja luottamuksen tulevaan, jota vain nuori ihminen voi tuntea. Ja se ensirakastuminen! Tunnen sekä liikutusta että kateutta kun luen Donnerin kuvauksen kohtaamisestaan tulevan puolisonsa kanssa. Nuorelle miehelle se tuntuu tietysti ainutlaatuiselta ja suurelta kun täti-ihminen taas hokee omaa mantraansa "miehet ovat kuin raitiovaunu, aina tulee seuraava..."

Och något rubbas i min själ, jag tappar bort mig, i henne, i allt, rummet försvinner, musiken tystnar, jag försvinner, det finns bara hon.

Jos jotain kannan mukanani tästä kirjasta niin oivalluksen siitä, että kyynisyys saattaa olla tehokas suoja kolhuja vastaan mutta se ei tee elämästä niin käsittämättömän kaunista kuin se kuitenkin hetkittäin voi olla. Donnerin terveiset nuoruudesta iskevät syvälle.

**
Rafael Donner: Människan är ett känsligt djur. En självbiografisk essä.
(Ihminen on herkkä eläin)
Förlaget 2018

Helmet-lukuhaaste: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja