Siirry pääsisältöön

Anja Snellman: Antautuminen (2015)

Aivan ensimmäiseksi rakkaudentunnustus nykyiselle kotikirjastolleni! Asun Tukholman eteläpuolella kunnassa, joka kuuluu suomen kielen hallintoalueeseen ja niinpä myös kunnan kirjasto on velvoitettu hankkimaan suomenkielistä kirjallisuutta.

Käytännössä homma toimii näin: näen elokuussa kirjakaupassa Suomessa Anja Snellmannin uuden kirjan, en raaski ostaa kirjaa mutta laitan viestin kotikirjastoon, että tämän kirjan haluaisin. Muutaman viikon päästä saan viestin takaisin, että kirja on nyt hankittu ja odottaa minua lähimmässä kirjastossa. Kätevää!!

Sitten itse kirjaan. Anja Snellman ei saa minulta rakkaudentunnustusta mutta jotain meidän välillämme on. Olen lukenut melkein koko hänen tuotantonsa, osan kirjoista kahteenkin kertaan. Anja on useimmiten vähän ärsyttävä kaikessa itsetietoisuudessaan mutta kuitenkin sieltä hänen kirjoistaan löydän lähes aina jotain johon samastua. Todennäköisesti olen itsekin aika ärsyttävä ja itsetietoinen...

Tämä uusi kirja ei ollut poikkeus. Huokailin vähän väliä, että pitääkö sinun Anja mainita se Herman Hesse joka välissä mutta sitten tuli taas kohta joka oli niin minua. Erityisesti avioliiton kuvaus ja Anjan - yliherkän - raivoaminen perheelleen kun kotona ei ollut siistiä ja täydellistä järjestystä Anjan palattua kotiin reissuiltaan. Sama kohtaus toistuu meillä tasaisin väliajoin. Anja pukee sanoiksi täydellisesti sen mikä minuakin vaivaa aina silloin tällöin: "riitahakuisuus kuormittuessa".

Anja on vähän kuin se ärsyttävä isosisko, jota kuitenkin kuuntelee kun onhan se nähnyt maailmaakin niin paljon enemmän. Täysiä pisteitä en tällekään kirjalle anna mutta tiedän, että kun Anjan seuraava kirja ilmestyy niin täältä lähtee taas viesti kotikirjastolle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…