Siirry pääsisältöön

Täytän tänään kymmenen!

 


Havahduin sattumalta siihen tosiasiaan, että blogini täyttää pyöreät 10 vuotta! Ihme kyllä, tämä henkiraasu on vielä voimissaan, vaikka jossain vaiheessa tekstejä alkoi syntyä harvemmin. Korona-aika elvytti blogia mukavasti, kiitos etätyön ja kotosalla kykkimisen. 

Viime aikoina olen huomannut Instagramissa keskustelua siitä, miten kirjapostausten kaupallisuus ja algoritmien oikullisuus eivät enää innosta monia kirjagrammaajia. Onpa jopa toivottu paluuta pidempiin blogiteksteihin ja tilaa keskusteluille. Onko vanha kunnon blogiformaatti kenties tekemässä paluun sosiaaliseen mediaan? En sulje siis vielä tätä ovea ja varsinkin kun huomaan, miten erityisesti klassikoita käsitteleviä postauksiani luetaan edelleen säännöllisesti. 

Pieni juhlapostaus olkoon siis paikallaan. Katselin näitä menneitä vuosia ja valitsin jokaiselta vuodelta jonkun itselleni mieluisan tai muuten vaan mieleen painuneen postauksen. 

Muistojen polku siis, olkaa hyvä!

2015

Koska blogini avautui joulukuussa ei ensimmäiseltä vuodelta ole kuin kaksi kirjoitusta. Mutta otetaan se ensimmäinen, jonka nyt ilokseni huomaan olleen Anja Snellmannin silloin tuore teos "Antautuminen". Snellmania olen lukenut säännöllisesti ja hän on myös niitä harvoja kirjailijoita, joita luen uudestaan. Mutta ihan purematta en hänen teoksiaan niele: myös tämä vuonna 2015 ilmestynyt teos on saanut minut ärsyyntymään. Snellman on kuin "ärsyttävä isosisko" ja "ärsyttävä itsetietoisuudessaan". Hihi... Mutta isosiskoja luetaan ja kuunnellaan, sillä heiltähän se totuus (usein niin kipeä) löytyy...

2016

Vuonna 2016 kirjoitinkin jo sitten peräti 58 postausta! Nostettakoon sieltä nyt esiin toinen paljon lukemani kirjailija, Hannu Mäkelä, jonka seurassa luin L. Onervan runoja. "Onnellinen se runoilija, joka saa käydä läpi samanlaisen lempeän mankelin" kuin L. Onerva tässä Mäkelän kirjassa "Onnen maa. L. Onervan elämä ja runot". Muistan edelleen olleeni aivan mykistynyt siitä elämäntarinasta, jonka Mäkelä kirjassaan piirtää esiin. 

2017

Rakastan kirjoja tosielämän ihmistarinoista ja vuoden 2017 kirjapostauksia selatessani löydän erään vahvasti mieleeni jääneen kirjan. Feministi-ikonin Susan Faludin isä ottaa yhteyttä tyttäreensä vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen ja kertoo olevansa nyt nainen. Kuka tahansa muu kuin Faludi olisi tyytynyt kuvaamaan kirjan alussa esiteltyä shokkiuutista ja niitä myllertäviä tunteita jotka syntyvät vanhan isän yllättävästä päätöksestä tehdä sukupuolenvaihdosleikkaus. Faludille juuri tämä muutos tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen helppo hyväksyä. Tytärtä hämmentää toki lapsuuden macho-isän näkeminen naisena mutta Susania ärsyttää ennen kaikkea isän alleviivaama naisellisuus ja "heikommaksi sukupuoleksi" heittäytyminen. Feministi Faludi ei voi käsittää mistä tämä isän uusi identiteetti kumpuaa.

2018

Jotkut kirjat jäävät onneksi ensimmäisen lukukerran jälkeen sinne hyllyyn pötköttelemään, sillä joskus niille saattaa osua kohdalle uusi lukukerta. Reko Lundánia luimme paljon vuosituhannen vaihteessa ja hän oli myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Valitettavasti Lundán kuoli jo nuorena aivosyöpään. ”Rinnakkain" ilmestyi 2004 ja sen päähenkilö on 37-vuotias Jarmo Koponen. Kirja elää vahvasti ilmestymisensä aikaa. Eletään vuotta 2003 ja punaisena aikajanana koko läpi tarinan kulkee Irakin sota. Sitä seurataan tv:stä ja siitä puhutaan. Lundánin teatteritausta näkyy kirjan dialogissa, joka on runsasta ja nasevaa. Itse asiassa tämä muistutti tyyliltään hyvinkin paljon Anna-Leena Härkösen tekstejä. Molempien henkilöhahmot sanailevat humoristisesti ja välillä roisistikin. Kirja on aikamatka vuosituhannen alkuvuosiin - aikaan, jolloin lamavuodet oli jo selätetty ja monet olivat lähdössä Brysseliin töihin. Minä puolestani innostuin muuttamaan tänne Tukholmaan.

2019

Vuonna 2019 elämääni astui uusi suosikkikirjailija. Luin Maggie O'Farrellilta saman tien kaksi kirjaa ja pidin erityisesti muistelmiksi luokitellusta kirjasta ”I am, I am, I am”. Siinä O’Farrell kertoo 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! O'Farrellilla näyttää itse asiassa olevan varsin aktiivinen suhde Kuoleman kanssa. 45-vuotiaan elämässä on ollut ällistyttävän monta läheltäpiti-tilannetta, tosin monet näistä O'Farrellin kuvaamista tilanteista voidaan luokitella ehkä ns. "oisvoinu"-kategoriaan. Loppujen lopuksihan kukaan ei kuole kirjan kuluessa, lukuunottamatta keskenmenossa menehtyvää sikiötä.

2020

Sitten ollaankin jo ensimmäisessä koronavuodessa! Sain kotona etätöitä tehdessäni idean, että voisin alkaa harjoitella koulusaksaani netistä löytyvien opettajien avustuksella. Sittemmin löysin yliopiston etänä pitämät kurssit ja… tilanne pääsi eskaloitumaan niin pitkälle, että parhaillaan kirjoitan kandidaatin opinnäytettäni saksan kielessä. Mutta siitä lisää myöhemmin, syksyllä 2020 fiilistelin vielä luettuani ensimmäisen saksankielisen romaanini, joka oli Bernhard Schlinkin Olga. Kirja kertoo erään saksalaisnaisen tarinan, joka mukailee samalla Saksan 1900-luvun historiaa. Löysin sitten hyllystäni myös jo yhden aiemmin lukemani Schlinkin menestysteoksen ’Lukijan’, josta on tehty myös elokuva.

2021

Toisen koronakesän vietin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan parissa - kuten niin moni muukin, sillä 2021 oli Joenpellon syntymän 100-vuotismerkkivuosi. Tai oikeammin sanottuna: vietin sen kesän äänikirjan lukijan Liisamaija Laaksosen seurassa. En ole yleensä mikään äänikirjojen ystävä, mutta Laaksosen luenta meni luihin ja ytimiin ja varsinkin Salmen ja Gröönrooskan osuudet halusin kuunnella Laaksosen lukemana. Laaksonen tekee tästä yhden naisen radioteatterin - jokainen henkilö saa oman äänensä, painotuksensa, huokauksensa...  En itse asiassa edes ymmärtänyt Joenpellon kerronnan mestarillisuutta ennen kuin Laaksonen näytti minulle miten tätä tekstiä on luettava. Jos lukee liian nopeasti, jää helposti paitsi kaikista rivien välisistä merkityksistä. Ja se kirjan huumorikin on usein juuri siellä hiukan takaviistossa.

2022

Ja sitten oli aika putkahtaa ulos koronakuplasta! Mieli suorastaan janosi virikkeitä ja uusia ajatuksia ja juuri tähän saumaan kohdalle osui Mia Kankimäen kirja "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Hiukan naurattaa kun luen tätä arviotani nyt jälkeenpäin, olen ollut selvästikin henkisesti nuivettunut lähes kahden vuoden etätyöputken jäljiltä. Kankimäki sai minut kummalliseen luovuuden olotilaan, jolloin tekisi mieli vain lukea kirjoja, käydä näyttelyissä, istua baareissa puhumassa satunnaisten ihmisten kanssa ja imeä itseensä vaikutteita. 


2023
Silloin tällöin ihmettelen kirjailijoita, jotka eivät tunnu välittävän henkilöhahmoistaan. Se välittyy kyllä lukijalle kun joku henkilö jää oman onnensa nojaan. Mutta Bernardine Evariston ”Mr Loverman” ei saanut minua huolestumaan. Evaristo pitää huolta kaikista henkilöistään, vaikka nämä ovat kaikinpuolin hyvin ristiriitaisia persoonia. Ja mikä parasta, Evaristolla on ollut selvästikin hauskaa kirjaa kirjoittaessaan. Olisin oikeasti halunnut hypätä kirjan sisään ja pysähtyä hetkeksi juttusille Barryn, Mr. Lovermanin, kanssa. Minulle tuli itse asiassa tunne, että kirjailija on paljolti kirjoittanut tähän hahmoon myös itseänsä, niin lämpimästi Barry meille lukijoille esitellään. 

2024

Kuten on jo käynyt ilmi, rakastan elämäkertoja. Ja kokemukseni vahvalla rintaäänellä sanoisin, että parhaat elämäkerrat löytyvät teatterialan ihmisiltä. Eikä haittaa vaikka kirjassa olisi yli tuhat sivua, vähempi ei riittäisikään kun on esimerkiksi Pirkko Saisiosta kyse. Heini Junkkaala on paketoinut kaiken hienosti ja tämä tiiliskivi oli näköjään ollut seuranani vuosi sitten syksyllä kun stressi herätteli minua öisin. Saisio piti seuraa eikä mikään lohduta yksinäisinä yön hetkinä niin kuin nämä tuokiokuvat erään elämään intohimoisesti suhtautuvan ihmisen elämästä. The World According to Pirkko Saisio...

2025
Tämän vuoden sykähdyttävimmät lukukokemukset kokoan yhteen tässä pian vuoden päättyessä, mutta voin jo paljastaa että siellä on tarjolla teatterimaailman elämäkertoja, amerikkalaisen feministi-ikonin elämänfilosofiaa, suomalaisen mieskirjailijan (harvinainen vieras blogissani) viipyilevää kerrontaa ja ainakin yksi takinkääntö. 

Kirjablogini jatkaa tällä juurakkoisella polullaan - kiitos, että luet kanssani!

***
Kuvissa näkyy fyysisiä polkuja, joita pitkin kuljen säännöllisesti:
Älvesta, Alby
Harbro, Tumba
Frescati, Tukholman Yliopisto
Flottsbro, Huddinge
Karlavägen, Tukholma

Kuva tytöstä ja joulukuusesta: Museovirasto/valokuvaaja Aarne Pietinen


Kommentit

  1. Onnittelut 10-vuotiaalle! Blogisi uudet jutut ilahduttavat aina, ihania välähdyksiä Tukholmasta ja innostuneita kirjakokemuksia.

    Kuuntelen usein SvenskaYlen ohjelmia arkihommia tehdessäni. Sieltä otin vinkin uudesta tv-dokumentista: Antti Jalava, Författaren som hatade svenskan. Katsoin sen ja mietin, että tuon Asfaltblomman voisin lukea klassikkohaasteeseen. Ja nyt näen, että sinä olet sen lukenut juuri samaan haasteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena!! On aina mukava vaihtaa kuulumisia kanssasi näiden blogiemme kautta.

      Lue ihmeessä Asfalttikukka klassikkohaasteeseen! Sitä on luettu aivan liian vähän ja vielä vähemmän kirjoitettu. Oma klassikkohaastepostaukseni on yksi luetuimpia kirjoituksiani, joten tilausta on myös uusille arvioille. Olisi todella mielenkiintoista kuulla minkälaisen vaikutelman se antaa siellä Suomessa. Meille ruotsinsuomalaisillehan se on se klassikkojen klassikko 😀

      Poista
  2. Lämpimät onnittelut 10-vuotiaalle blogillesi. Se on jo pitkä aika, ja siitä on hyvä jatkaa. Ihania kuvia!
    Hyvää joulun odotusta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anneli ja mukavaa kun pistäydyit lukemassa muistelujani 😊 Hyvää joulun odotusta!!

      Poista
  3. Onnittelut ensimmäisistä pyöreistä vuosista!

    Tottakai bloggaillaan... minäkin seurasin yhtä Insta-keskustelua, jossa haikailtiin vanhan Instan perään (minä en tiedä siitä mitään, enkä paljon nykyisestäkään) ja hahmoteltiin ihanteellista kirjakeskustelualustaa. No, mutta hehän kuvasivat BLOGIN!
    Olen yrittänyt käydä siellä Instassa kertomassa blogin paremmuutta, tärkeimpänä se, että täällä kaikki säilyy ja näkyy myöhemminkin.

    Onnittelut myös upeasti edenneistä saksanopinnoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta!!

      En ole oikein vielä edes ymmärtänyt, miten siellä instassa pääsee keskustelemaan kirjoista. Tuntuu vain sellaisilta hutaisuilta ne kommentit. Ja vähän liikaa ylisanoja - pari kertaa olen erehtynyt lukemaan kirjan, jota "kaikki" kehuvat instassa ja jälkeen päin olen sitten tajunnut, että kyseessä taisikin olla kustantajan mainoskikka. Käyn nykyään katsomassa vain blogeista, jos haluan rehellisiä arvioita 😀

      Poista
    2. Juuri noin minäkin koen. Se on kaupallisempi alusta kuin blogit. Kaikki menee nopeasti ohi ja eihän sinne kirjoitusta mahdu kuin osa normaalista blogijutusta.
      Kuvaavaa on se, että siellä tykätään sydämellä kuvasta.

      Poista
  4. Paljon onnea kymmenvuotiaalle!
    Sinun blogissasi on aina ilo vierailla. Onneksi meitä bloggaajia on vielä jäljellä, eivätkä kaikki ole siirtyneet Instaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Margit! Ja kiitos kun käyt kylässä 😊 Pidetään blogimme elossa, ehkä meidän aika taas koittaa!

      Poista
  5. Onnea 10-vuotiaalle! Kun mää ite täytin 10, sain synttärilahjaksi prinsessa Diana -paperinuken! Ikimuistoinen lahja oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Laura!! Ooh, Diana-paperinukke kelpaisi kyllä tällekin 10-vuotiaalle, olen ikuinen Diana-fani 😊

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...