Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni.
Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.
Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä (Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taidemuoto, ei vähiten sen vuoksi, että paperipulan vuoksi kirjojen painattaminen oli vähäistä.) 1953 Bachmann muutti Roomaan ja ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Myöhemmin hän asui myös Sveitsissä tavattuaan kirjailija Max Frischin. Bachmannin jälkeenjääneestä kirjeenvaihdosta kävi sittemmin ilmi, että hänellä oli myös hyvin läheinen suhde runoilija Paul Celaniin. Bachmann kuoli Roomassa 1973, kolme viikkoa sen jälkeen kun hänet oli pelastettu asuntonsa tulipalosta.
Olen lukenut tähän mennessä vain Bachmannin novellituotantoa, esimerkiksi pääteos 'Malina' vuodelta 1971 on minulla vielä lukematta. Mutta novelleista saa hyvän käsityksen Bachmannin tyylistä. Tekstien teemat ovat psykologisia ja käsittelevät ihmisen minuutta sekä tämän suhdetta yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin. Bachmann oli erittäin kiinnostunut kielifilosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin teorioista, mikä peilautuu myös hänen teksteistään.
Bachmannin ensimmäinen julkaistu proosateos on novellikokoelma 'Kolmaskymmenes vuosi' (Das dreissigste Jahr). Seitsemän kertomuksen kokoelmasta välittyy sodanjälkeinen ilmapiiri ja sitä onkin luonnehdittu avainteokseksi vuoden 1945 jälkeen julkaistussa saksankielisessä kirjallisuudessa. Kokoelman ensimmäisessä tekstissä kertoja palaa lapsuutensa Klagenfurtiin ja muistelee lapsuuttaan Natsi-Saksan Anschlussin aikana. Kertoja kuvaa lapsuutta, jossa aikuiset jättivät lapset omiin oloihinsa. Sota vei yksinkertaisesti kaiken huomion. Kertojan mukaan lasten ei tarvinnut enää peseytyä yhtä usein eikä kukaan enää välittänyt lasten likaisista kynsistä. Lapset saivat rauhassa unohtaa oppimansa latinan ja sen sijaan opetella erottamaan taivaalta kuuluvat erilaiset moottoriäänet. Novellin lapsuudenkuvaus on ankea.
Kokoelmasta löytyy myös toinen lapsiaiheinen novelli. 'Alles'-novellissa kertoja on mies, joka on mennyt naimisiin naisen tultua raskaaksi. Hänellä ei kertomansa mukaan ollut muuta vaihtoehtoa. Avioparin välit ovat sittemmin viilentyneet: kertoja kuvaa jäykkiä kohtaamisia asunnon eteisessä ja kuinka vaimo vetäytyy makuuhuoneeseen ilman hyvän yön toivotuksia.
Lapsen synnyttyä pariskunta pistää kaiken peliin. He hankkivat isomman asunnon ja ystävät saavat jäädä lapsen saadessa kaiken huomion. Mutta mies ymmärtää yhtäkkiä, että maailma, joka lasta odottaa, ei ole se maailma, jonka hän haluaa lapselleen antaa. Tai Bachmannin sanoin: kaikki on sidoksissa sanalliseen kieleen, jonka alla on vielä toinen kieli, joka ilmenee kasvoista ja katseista, ajatuksista ja tunteista ja joka on kaiken pahan alku. Mies haluaa suojella lasta tältä kieleltä, "meidän kieleltämme", siihen asti kunnes lapsi olisi luonut uuden kielen, joka aloittaisi ”uuden ajan”.
Voiko selkeämmin ilmaista sen, mitä juuri sodanjälkeen aikuiselämään astuvat nuoret sen hetkisestä ilmapiiristä ajattelivat? Tämä maailma ei ollut se, jonka he halusivat antaa eteenpäin omille lapsilleen. Tarina ei kuitenkaan pääty hyvin: kaikessa sanattomuudessaan mies ajautuu isänroolissaan etäiseksi lapsestaan ja vasta kun lapsi kuolee onnettomuudessa mies tajuaa, että hänen olisi pitänyt sittenkin käyttää sitä kieltä, joka heillä molemmilla oli käytettävissä. Hänen olisi ensin pitänyt itse oppia kulkemaan elämässään eteenpäin eikä sysätä sitä vastuuta yksin lapselle.
***
Bachmannin tekstit eivät ole aina helppoja, mutta pieninä annoksina ne antavat koskettavan kuvan 50- ja 60-lukujen yhteiskunnasta ja aateilmapiiristä. Bachmann luetaan lisäksi varhaisten feministien joukkoon ja myös siitä näkökulmasta hänen tekstinsä ovat mielenkiintoisia.
Bachmannilta on julkaistu useita kirjeenvaihtokokoelmia, lisäksi hänestä on tehty ainakin kaksi elämäkertaelokuvaa. Uusin niistä on tänä vuonna (2026) ensi-iltaan tullut, Regina Schillingin ohjaama "Jemand, der einmal ich war", jossa Bachmannin roolissa nähdään saksalaisen elokuvan kestotähti Sandra Hüller.
Ingeborg Bachmannilta on suomennettu seuraavat teokset:
Kolmaskymmenes vuosi 1961 (Kyllikki Villa, WSOY 1964)
Malina 1971 (Kyllikki Villa, Weilin + Göös 1983)
Simultaani: kertomuksia 1972 (Kyllikki Villa, Weilin + Göös 1988)
***
Tämänkertaisen klassikkohaasteen vetäjä on Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Logon on suunnitellut Nina Tolonen. Kiitos heille haasteen toteuttamisesta!
Tämä on jo 23. klassikkohaaste ja osallistun siihen nyt seitsemättä kertaa. Aiemmat klassikkopostaukseni:
Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä
Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!