Siirry pääsisältöön

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

 


"Nuori mies janoaa rakkautta", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa.

Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan.

Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa jälkeen, mutta jokaisen matkan jälkeen kotiin palaa jonkin verran muuttunut mies.

Tarina etenee ja kertoja vanhenee, vaimoksi valikoituu Liisa, elämää kertyy ja muistot alkavat vaivata.

Vaatehuoneessa oli laatikoittain tavaraa, jota en saanut hävitetyksi: lehtileikkeitä, kirjeitä, kansioita, vanhoja kalentereita, kasetteja, vihkoja. / Suurin osa elämästäni sijaitsi nykyään vaatehuoneessa.

Lopulta ollaan elämäntarinassa niin pitkällä, että Petri kertoo Liisalle lähtevänsä Prahaan tutkimaan "mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa, jota ei muista muistavansa". Ja Liisa, perheen joustoresori ja elämänfilosofi, vastaa "lempeästi ja tosissaan", että ajatus kuulostaa hyvältä.

H löytyy Prahasta. Petri käy Prahassa ja palaa kotiin. Ja tuliaisina on jälleen pari uutta muistikuvaa, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. 

Jotkut kuvat palaavat mieleen aina uudestaan. Ikään kuin niihin kätkeytyisi jokin viesti, jota pitäisi vielä tulkita. Vaikka mitään viestiä ei ole. On vain se kuva.

***

Olen samaa ikäluokkaa kuin Tamminen ja jotenkin tuo sivuilta löyhähtänyt ajanhenki iski minuun lämmöllä. Jo se, että kirjassa eletään pääosin aikaa ennen internettiä ja kännyköitä. Miten sitä pystyi silloinkin elämään! Ja matkustamaan. Mentiin junilla, bussilla ja laivoilla. Lentoliput olivat pääosin viimeinen vaihtoehto. Myös minulle kirjassa mainittu Helsingin ja Gdanskin välillä liikennöinyt Pomerania tuli tutuksi, kun lähdin kyläilemään ystäväni luokse Krakovaan. Kirjeet kulkivat, vain poikkeustapauksissa soiteltiin koska se oli kallista. 

Jouduin muuten monesti muistuttamaan itseäni, että älä nyt mene siihen lankaan, että kyseessä olisi Petri Tammisen oma tarina tai edes autofiktiivinen romaani. Vaikka kertojaminä onkin Petri nimeltään. Ei auta, pian täytyy jo etsiä netistä Tammisen haastatteluja tämän kirjan ilmestyessä. 

Haluan esimerkiksi tietää, että ovatko kirjan valokuvat oikeasti Tammisen ottamia. Ne ovat nimittäin todella hienoja silmänräpäyksen vangitsevia kuvauksia kuten Tammisen proosakin. Kirjan tekijätiedoissa vakuutetaan, että kuvat ovat Petri Tammisen "arkistosta". Mutta ovatko ne hänen itsensä ottamia? Onko tämä tarina oikeasti tosi? Vai onko Tamminen rakentanut tarinan satunnaisten kuvien herättämien ajatusten varaan? Tänä autofiktion kulta-aikana tämäkin tuntuu nyt yhtäkkiä tärkeältä tiedolta. Vaikka mitä väliä sillä oikeasti on kun itse tarina on nerokas.

***

Minulle kaunein osa tätä tarinaa oli kertojan muisto äidistään. Kuinka juuri niistä kaikista ohimenevistä hetkistä ja niistä mieleen painuneista kuvista muodostuu kuva ihmisestä äitinä. Petrin äiti kuului selvästi samaan sukupolveen kuin oma äitini - ei turhia halailtu tai käytetty hellittelysanoja. Mutta niin on minullekin jäänyt mieleen äidistäni juuri ne pienet mutta niin merkitykselliset hetket. Kuten kun näin hänet viimeisiä kertoja sairaalassa ja äiti laittoi kätensä poskelleni ja katsoi lempeästi silmiin. Siinä hetkessä selvitettiin kaikki vuosikymmenten aikana kertyneet epäselvyydet ja kysymysmerkit.

Petrin suhde äitiinsä on kirjassa hellyttävän paljas. Samanlaista tunnetta muistan muuten aistineeni myös Tammisen yhdessä poikansa Antti Röngän kirjoittamassa kirjassa Silloin tällöin onnellinen.

***

Annan tänä jouluna yhden lahjakirjavinkin ja se on tämä Petri Tammisen pieni mestariteos. Sanalla "pieni" viittaan vain kirjan vähäiseen sivumäärään. Mutta älä unohda lukea rivien välejä! Tammisen proosa on pettävän helppolukuista, mutta heti kirjan lopetettuaan tulee tunne, että se pitää lukea uudestaan. Ja juuri se on loistavan kirjan tunnusmerkki. 

***

Petri Tamminen: Sinua sinua (Otava 2025)

Kommentit

  1. Minunkin olisi pitänyt lukea tämä kirja kuten sinä luit, lämpimästi ymmärtäen.
    Ei voi mitään, minua ärsytti Liisan puolesta suunnattomasti se asetelma, että mies säilyttää noita muistoja ja haikailee sellaisen perään, mikä oli vain rakastumista rakkauteen. Sekin, että vielä onnellisessa avioliitossakin pitää mennä sinne Prahaan, jossa entinen sussu, rouvashenkilö H ihmettelee, miksi mies tuli. Ja sitten vielä tämä kirja, arrgh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis juuri näinhän tämän kirjan voi myös lukea! Itse asiassa nyt alkoi itseänikin ärsyttää... :)

      Mutta mietin tätä kirjaa lukiessani paria lyhyempää romanssia omasta nuoruudesta ja sitä miten olisi mielenkiintoista tavata nyt kun on itse jo aivan toinen ihminen. En haikaile näiden ihmisten perään, mutta minulla olisi muutama kysymys tai asia, joista haluaisin puhua - vain jotta saisin selvyyden itseäni vaivanneisiin asioihin. Ja näin tulkitsin tilanteen myös Tammisen kirjassa. Tätä tulkintaani tukee myös se, että kirjan lopussa Petrin äiti ja vaimo nousevat enemmän esille ja ajattelen Prahan matkan olleen tärkeä osa tätä prosessia.

      Ymmärrän nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen, miksi tämä kirja tuntuu jakavan lukijoita niin vahvasti!

      Poista
    2. Minuakin kiinnostaisi tavata eräs eksä, jonka sarkasmi loukkasi minua syvästi, mutta en silloin nuorena ja raksatuneena osannut iskeä takaisin. Nyt voisin ja osaisin sanoa suorat sanat.
      Ainoa mikä estää on se, että en halua loukata hyvää miestäni. Olkoon motiivi vanhojen muistelemiseen mikä vain, niin kyllähän se ulospäin näyttää kiinnostukselta.

      Poista
    3. Minua taas vaivaa se, että jouduin eräässä suhteessa väärinymmärretyksi. Haluaisin vain kertoa oman näkökantani, varsinkin kun arvostin tätä ihmistä paljon. Mutta oltiin niin nuoria, ei osattu puhua niin syvällisesti silloin vielä.....

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...