Siirry pääsisältöön

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

 


"Nuori mies janoaa rakkautta", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa.

Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan.

Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa jälkeen, mutta jokaisen matkan jälkeen kotiin palaa jonkin verran muuttunut mies.

Tarina etenee ja kertoja vanhenee, vaimoksi valikoituu Liisa, elämää kertyy ja muistot alkavat vaivata.

Vaatehuoneessa oli laatikoittain tavaraa, jota en saanut hävitetyksi: lehtileikkeitä, kirjeitä, kansioita, vanhoja kalentereita, kasetteja, vihkoja. / Suurin osa elämästäni sijaitsi nykyään vaatehuoneessa.

Lopulta ollaan elämäntarinassa niin pitkällä, että Petri kertoo Liisalle lähtevänsä Prahaan tutkimaan "mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa, jota ei muista muistavansa". Ja Liisa, perheen joustoresori ja elämänfilosofi, vastaa "lempeästi ja tosissaan", että ajatus kuulostaa hyvältä.

H löytyy Prahasta. Petri käy Prahassa ja palaa kotiin. Ja tuliaisina on jälleen pari uutta muistikuvaa, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. 

Jotkut kuvat palaavat mieleen aina uudestaan. Ikään kuin niihin kätkeytyisi jokin viesti, jota pitäisi vielä tulkita. Vaikka mitään viestiä ei ole. On vain se kuva.

***

Olen samaa ikäluokkaa kuin Tamminen ja jotenkin tuo sivuilta löyhähtänyt ajanhenki iski minuun lämmöllä. Jo se, että kirjassa eletään pääosin aikaa ennen internettiä ja kännyköitä. Miten sitä pystyi silloinkin elämään! Ja matkustamaan. Mentiin junilla, bussilla ja laivoilla. Lentoliput olivat pääosin viimeinen vaihtoehto. Myös minulle kirjassa mainittu Helsingin ja Gdanskin välillä liikennöinyt Pomerania tuli tutuksi, kun lähdin kyläilemään ystäväni luokse Krakovaan. Kirjeet kulkivat, vain poikkeustapauksissa soiteltiin koska se oli kallista. 

Jouduin muuten monesti muistuttamaan itseäni, että älä nyt mene siihen lankaan, että kyseessä olisi Petri Tammisen oma tarina tai edes autofiktiivinen romaani. Vaikka kertojaminä onkin Petri nimeltään. Ei auta, pian täytyy jo etsiä netistä Tammisen haastatteluja tämän kirjan ilmestyessä. 

Haluan esimerkiksi tietää, että ovatko kirjan valokuvat oikeasti Tammisen ottamia. Ne ovat nimittäin todella hienoja silmänräpäyksen vangitsevia kuvauksia kuten Tammisen proosakin. Kirjan tekijätiedoissa vakuutetaan, että kuvat ovat Petri Tammisen "arkistosta". Mutta ovatko ne hänen itsensä ottamia? Onko tämä tarina oikeasti tosi? Vai onko Tamminen rakentanut tarinan satunnaisten kuvien herättämien ajatusten varaan? Tänä autofiktion kulta-aikana tämäkin tuntuu nyt yhtäkkiä tärkeältä tiedolta. Vaikka mitä väliä sillä oikeasti on kun itse tarina on nerokas.

***

Minulle kaunein osa tätä tarinaa oli kertojan muisto äidistään. Kuinka juuri niistä kaikista ohimenevistä hetkistä ja niistä mieleen painuneista kuvista muodostuu kuva ihmisestä äitinä. Petrin äiti kuului selvästi samaan sukupolveen kuin oma äitini - ei turhia halailtu tai käytetty hellittelysanoja. Mutta niin on minullekin jäänyt mieleen äidistäni juuri ne pienet mutta niin merkitykselliset hetket. Kuten kun näin hänet viimeisiä kertoja sairaalassa ja äiti laittoi kätensä poskelleni ja katsoi lempeästi silmiin. Siinä hetkessä selvitettiin kaikki vuosikymmenten aikana kertyneet epäselvyydet ja kysymysmerkit.

Petrin suhde äitiinsä on kirjassa hellyttävän paljas. Samanlaista tunnetta muistan muuten aistineeni myös Tammisen yhdessä poikansa Antti Röngän kirjoittamassa kirjassa Silloin tällöin onnellinen.

***

Annan tänä jouluna yhden lahjakirjavinkin ja se on tämä Petri Tammisen pieni mestariteos. Sanalla "pieni" viittaan vain kirjan vähäiseen sivumäärään. Mutta älä unohda lukea rivien välejä! Tammisen proosa on pettävän helppolukuista, mutta heti kirjan lopetettuaan tulee tunne, että se pitää lukea uudestaan. Ja juuri se on loistavan kirjan tunnusmerkki. 

***

Petri Tamminen: Sinua sinua (Otava 2025)

Kommentit

  1. Minunkin olisi pitänyt lukea tämä kirja kuten sinä luit, lämpimästi ymmärtäen.
    Ei voi mitään, minua ärsytti Liisan puolesta suunnattomasti se asetelma, että mies säilyttää noita muistoja ja haikailee sellaisen perään, mikä oli vain rakastumista rakkauteen. Sekin, että vielä onnellisessa avioliitossakin pitää mennä sinne Prahaan, jossa entinen sussu, rouvashenkilö H ihmettelee, miksi mies tuli. Ja sitten vielä tämä kirja, arrgh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis juuri näinhän tämän kirjan voi myös lukea! Itse asiassa nyt alkoi itseänikin ärsyttää... :)

      Mutta mietin tätä kirjaa lukiessani paria lyhyempää romanssia omasta nuoruudesta ja sitä miten olisi mielenkiintoista tavata nyt kun on itse jo aivan toinen ihminen. En haikaile näiden ihmisten perään, mutta minulla olisi muutama kysymys tai asia, joista haluaisin puhua - vain jotta saisin selvyyden itseäni vaivanneisiin asioihin. Ja näin tulkitsin tilanteen myös Tammisen kirjassa. Tätä tulkintaani tukee myös se, että kirjan lopussa Petrin äiti ja vaimo nousevat enemmän esille ja ajattelen Prahan matkan olleen tärkeä osa tätä prosessia.

      Ymmärrän nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen, miksi tämä kirja tuntuu jakavan lukijoita niin vahvasti!

      Poista
    2. Minuakin kiinnostaisi tavata eräs eksä, jonka sarkasmi loukkasi minua syvästi, mutta en silloin nuorena ja raksatuneena osannut iskeä takaisin. Nyt voisin ja osaisin sanoa suorat sanat.
      Ainoa mikä estää on se, että en halua loukata hyvää miestäni. Olkoon motiivi vanhojen muistelemiseen mikä vain, niin kyllähän se ulospäin näyttää kiinnostukselta.

      Poista
    3. Minua taas vaivaa se, että jouduin eräässä suhteessa väärinymmärretyksi. Haluaisin vain kertoa oman näkökantani, varsinkin kun arvostin tätä ihmistä paljon. Mutta oltiin niin nuoria, ei osattu puhua niin syvällisesti silloin vielä.....

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...