"Nuori mies janoaa rakkautta", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa.
Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan.
Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa jälkeen, mutta jokaisen matkan jälkeen kotiin palaa jonkin verran muuttunut mies.
Tarina etenee ja kertoja vanhenee, vaimoksi valikoituu Liisa, elämää kertyy ja muistot alkavat vaivata.
Vaatehuoneessa oli laatikoittain tavaraa, jota en saanut hävitetyksi: lehtileikkeitä, kirjeitä, kansioita, vanhoja kalentereita, kasetteja, vihkoja. / Suurin osa elämästäni sijaitsi nykyään vaatehuoneessa.
Lopulta ollaan elämäntarinassa niin pitkällä, että Petri kertoo Liisalle lähtevänsä Prahaan tutkimaan "mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa, jota ei muista muistavansa". Ja Liisa, perheen joustoresori ja elämänfilosofi, vastaa "lempeästi ja tosissaan", että ajatus kuulostaa hyvältä.
H löytyy Prahasta. Petri käy Prahassa ja palaa kotiin. Ja tuliaisina on jälleen pari uutta muistikuvaa, jotka jäävät mieleen kummittelemaan.
Jotkut kuvat palaavat mieleen aina uudestaan. Ikään kuin niihin kätkeytyisi jokin viesti, jota pitäisi vielä tulkita. Vaikka mitään viestiä ei ole. On vain se kuva.
***
Olen samaa ikäluokkaa kuin Tamminen ja jotenkin tuo sivuilta löyhähtänyt ajanhenki iski minuun lämmöllä. Jo se, että kirjassa eletään pääosin aikaa ennen internettiä ja kännyköitä. Miten sitä pystyi silloinkin elämään! Ja matkustamaan. Mentiin junilla, bussilla ja laivoilla. Lentoliput olivat pääosin viimeinen vaihtoehto. Myös minulle kirjassa mainittu Helsingin ja Gdanskin välillä liikennöinyt Pomerania tuli tutuksi, kun lähdin kyläilemään ystäväni luokse Krakovaan. Kirjeet kulkivat, vain poikkeustapauksissa soiteltiin koska se oli kallista.
Jouduin muuten monesti muistuttamaan itseäni, että älä nyt mene siihen lankaan, että kyseessä olisi Petri Tammisen oma tarina tai edes autofiktiivinen romaani. Vaikka kertojaminä onkin Petri nimeltään. Ei auta, pian täytyy jo etsiä netistä Tammisen haastatteluja tämän kirjan ilmestyessä.
Haluan esimerkiksi tietää, että ovatko kirjan valokuvat oikeasti Tammisen ottamia. Ne ovat nimittäin todella hienoja silmänräpäyksen vangitsevia kuvauksia kuten Tammisen proosakin. Kirjan tekijätiedoissa vakuutetaan, että kuvat ovat Petri Tammisen "arkistosta". Mutta ovatko ne hänen itsensä ottamia? Onko tämä tarina oikeasti tosi? Vai onko Tamminen rakentanut tarinan satunnaisten kuvien herättämien ajatusten varaan? Tänä autofiktion kulta-aikana tämäkin tuntuu nyt yhtäkkiä tärkeältä tiedolta. Vaikka mitä väliä sillä oikeasti on kun itse tarina on nerokas.
***
Minulle kaunein osa tätä tarinaa oli kertojan muisto äidistään. Kuinka juuri niistä kaikista ohimenevistä hetkistä ja niistä mieleen painuneista kuvista muodostuu kuva ihmisestä äitinä. Petrin äiti kuului selvästi samaan sukupolveen kuin oma äitini - ei turhia halailtu tai käytetty hellittelysanoja. Mutta niin on minullekin jäänyt mieleen äidistäni juuri ne pienet mutta niin merkitykselliset hetket. Kuten kun näin hänet viimeisiä kertoja sairaalassa ja äiti laittoi kätensä poskelleni ja katsoi lempeästi silmiin. Siinä hetkessä selvitettiin kaikki vuosikymmenten aikana kertyneet epäselvyydet ja kysymysmerkit.
Petrin suhde äitiinsä on kirjassa hellyttävän paljas. Samanlaista tunnetta muistan muuten aistineeni myös Tammisen yhdessä poikansa Antti Röngän kirjoittamassa kirjassa Silloin tällöin onnellinen.
***
Annan tänä jouluna yhden lahjakirjavinkin ja se on tämä Petri Tammisen pieni mestariteos. Sanalla "pieni" viittaan vain kirjan vähäiseen sivumäärään. Mutta älä unohda lukea rivien välejä! Tammisen proosa on pettävän helppolukuista, mutta heti kirjan lopetettuaan tulee tunne, että se pitää lukea uudestaan. Ja juuri se on loistavan kirjan tunnusmerkki.
***
Petri Tamminen: Sinua sinua (Otava 2025)
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!