Siirry pääsisältöön

Alķusyksyn kirjallista matkaamista sekä pandemianostalgiaa

 


Ja yhtäkkiä oli syyskuu... Kesä meni kuin hujahtaen, tuo järjestyksessään toinen pandemiakesä, jonka vietimme jo tottunein ottein. Kotimaan matkailua ja mielellään luontokohteita, valitaan väljästi kansoitetut ravintolat ja kahvilat ja jos sää vain sallii niin istutaan ulkona. Ja tänä kesänähän se ulkona istuminen on onnistunut hienosti, kiitos sään jumalattarien.

Valittelin kesällä kun lukeminen ei maistu, mutta nyt maistuu taas! Loppukesän todellinen knockout on ollut Eeva Joenpellon Lohja-sarja ja sen ensimmäinen osa, jota sekä kuuntelin että luin paperisena kirjana. Liisamaija Laaksosen luenta menee luihin ja ytimiin ja varsinkin Salmen ja Gröönrooskan osuudet halusin kuunnella Laaksosen lukemana. Laaksonen tekee tästä yhden naisen radioteatterin - jokainen henkilö saa oman äänensä, painotuksensa, huokauksensa... 

En itse asiassa edes ymmärtänyt Joenpellon kerronnan mestarillisuutta ennen kuin Laaksonen näytti minulle miten tätä tekstiä on luettava. Jos lukee liian nopeasti jää helposti paitsi kaikista rivien välisistä merkityksistä. Ja se kirjan huumorikin on usein juuri siellä hiukan takaviistossa.

Nyt olen sitten kakkososan, Kuin kekäle kädessä, alkuosassa ja olen juuri saanut kokea Oskari Hännisen Sofi-siskon vaikuttavan sisääntulon romaanin maailmaan. Mainittiinhan hänet jo ykkösosassakin, äitinsä kanssa asuva Oskarin vanhapiikasisko, mutta nyt Sofi saa hahmon ja olemuksen ja toivon todella, että Sofista tulee pysyvä osa Lohja-sarjan henkilögalleriaa. 

Tänä vuonna juhlitaan Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta, joten jos hänen tuotantonsa ei ole vielä tuttu niin nyt on oiva tekosyy tutustua Joenpellon romaanimaailmaan. Lohja-sarja vie 20-luvulle, jolloin yritetään toipua sisällissodasta samalla kun uusi maailma autoineen ja muine ihmeineen tekee tuloaan. Joenpellon henkilöt ovat psykologisesti taitavasti kuvattuja ja heissä riittää pohtimista, minkä huomasimme kun keskustelimme kirjapiirissämme sarjan avausromaanista Vetää kaikista ovista.

Mutta tässä välissä olen käynyt myös muissa maailmoissa. Luin nyt vihdoinkin Lena Einhornin kirjan äitinsä Ninan matkasta Puolan Lublinin juutalaiskortteleista Varsovan gheton kauhujen kautta Ruotsiin turvaan. Ninas resa on järkyttävä kirja, jonka pystyy oikeastaan lukemaan vain sen ajatuksen voimalla, että tietää Ninan päässeen lopulta turvaan. Kirja voitti ilmestyessään 2005 Ruotsin arvostetuimman kirjapalkinnon, August-palkinnon ja se mainitaan edelleen keskusteluissa ruotsalaisen holokausti-kirjallisuuden klassikkona.

Einhorn kirjoittaa sujuvasti ja jännittävästi, hän osaa cliffhangereiden asettelun taidon. Kirja koostuu suurelta osin Nina-äidin kertomuksesta mutta Einhorn tekee myös yleisempiä katsauksia historiallisiin faktoihin ja sodan etenemiseen. Aivan kirjan alussa Nina matkustaa äitinsä kanssa New Yorkiin sukuloimaan ja he jäävät sinne kokonaiseksi vuodeksi, Nina käy myös paikallista koulua serkkujensa kanssa. Vuosi on 1937 ja tarkoitus on, että muuttaisivat Amerikkaan pysyvästi. Mutta sekä äidillä että varsinkin Ninalla on kova koti-ikävä ja niinpä he tekevät ratkaisun lähteä kotiin. Lukijaa kylmää ajatus siitä, kuinka suuri vaikutus tällä päätöksellä onkaan.

Ja juuri tuo eri päätösten ja sattumien oikukas kohtalon suunnan muuttaminen on tämän kirjan kantavia teemoja. Nina ja hänen perheensä ovat monta kertaa vain hiuskarvan päässä varmasta kuolemasta, mutta kerta kerran jälkeen he pelastautuvat. Usein vain sisäistä ääntään kuuntelemalla, mutta usein myös toisten ihmisten apuun luottamalla. Elämä Varsovan ghetossa oli jatkuvaa venäläistä rulettia, mutta kuten Nina itse kertoo, ei kukaan jaksa elää jatkuvassa pelossa. Elämä normalisoituu pikkuhiljaa, vaikka ympärillä olisi minkälainen helvetti.

Monien hermoja raastavien vaiheiden jälkeen Nina pääsee pakenemaan ghetosta ja hän saa piilopaikan erään puolalaisperheen luota maaseudulta. Saksan häviö alkaa olla jo varma ja venäläisten tuloa odotetaan, vaikkakin se kestää tuskastuttavan kauan. Lopputaistojen koittaessa alkaa vielä uusi pakomatka, tällä kertaa puolalaisen siviiliväestön rinnalla. Mutta Nina iloitsee paetessaankin siitä, että saa monen vuoden jälkeen kokea jälleen olevansa ihminen muiden rinnalla. Hänellä on oikeus olla olemassa.

Einhornin kirja on myös suomennettu, mutta kirjablogeista sitä etsiessäni huomaan, että kirjaa moititaan sekavaksi eikä Einhornin kirjoitustapa vakuuta. Tämä on todella harmi kuulla, sillä alkuperäiskielellä kirja on selkeää luettavaa ja Einhorn on saanut paljon kiitosta juuri sujuvasta kynästään. Lukekaa siis tämä kirja alkuperäiskielellä, jos mahdollista.

Lopuksi vielä teos, joka on kuin omasta elämästäni. Käyn aina silloin tällöin lainaamassa kirjastosta kasan uusia sarjakuviteoksia ja tällä kertaa pinossa oli todella ajankohtainen aihe, Elin Lucassin Karanteenipäiväkirja (Karantändagboken). Kirjassa kerrotaan kaltaiseni naisen vuodesta, jolloin nainen joutuu etätöihin kotiinsa ja josta käsin hän seuraa pandemian etenemistä ja muitakin maailman tapahtumia. Kirja on täysosuma ja tekisi itse asiassa mieli hankkia tämä kirjahyllyyn muistoksi tästä outoakin oudommasta vuodesta. Huomaan nimittäin jo unohtaneeni jonkin verran kevään 2020 tapahtumia, sitä pandemian alkukuukausien epäuskoista tunnelmaa, joka sitten pikkuhiljaa muuttui normaaliksi. Sillä niinhän on ihminen luotu toimimaan, ei kukaan jaksa elää jännityksessä pitkään vaan epätavallisesta tehdään arkea ja elämä jatkuu. Onneksi...

**

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (WSOY 1974)

Lena Einhorn: Ninas resa (Bokförlaget Prisma 2005)

Elin Lucassi: Karantändagboken (Galago 2021)

Kommentit

  1. Eeva Joenpelto on niitä kirjailijoita, joiden uutta kirjaa odotin aina malttamattomana. Suomessa on ollut harvoja hänen veroisiaan kirjailijoita eikä mielestäni tällä hetkellä ketään.
    Panen muistiin Lena Einhornin kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 70-80-luvuilla Joenpeltoa tuli joka tuutista, olisiko sitten iskenyt lukijoihin kyllästyminen tai harhaluulo, että hänen tuotantonsa olisi jotenkin vanhentunutta? Onneksi nyt näin juhlavuonna on alkanut näkyä Joenpeltoa taas kirjablogeissakin.

      Poista
  2. Kiva kuulla kirjallisia kuulumisiasi! :) Minä luin Joenpellolta Veljeni varjon, mikä oli aika hyvä. Lohja-sarjaa voisi kokeilla myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anki! Kokeile ainakin tuota sarjan avausosaa, Vetää kaikista ovista. Siinä pääsee ainakin hyvin perille Joenpellon tyylistä ja kirjallisesta maisemasta.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Elokuun löydöt: Pohjoismaista kerrontaa ja iltakävelyjä Eeva Joenpellon seurassa

  Kävin pitkästä aikaa kirpparilla ja pysähdyin ison pokkarihyllyn eteen. Katse lähti kiertämään ja pian sylissä oli kasa kirjoja. Tajusin yhtäkkiä, että tätä olin oikeasti kaivannut - pämäärätöntä kirjojen selailua ja jännittäviä löytöjä. Yleensähän teen tällaista löytömatkailua kirjastossa, mutta koko tämän pandemian ajan kirjastot ovat olleet suljettuja yleiseltä haahuilulta. Haluamansa kirjat on pitänyt varata ja kirjat on saanut noutaa pleksilevyillä suojatulta kirjastovirkailijalta. Mutta tässä nyt sitten seisoin, edessä riveittäin pokkareita, joista saattoi valita hetken mielijohteesta mitä vain. Mikä kirjataivas! Neljä pokkaria lähti mukaani ja kaksi niistä on jo luettukin. Helena von Zweigbergk on täällä Ruotsissa tunnettu oivaltavista ihmissuhdekuvauksistaan ja nyt viimeksi myös Roxetin edesmenneen laulajan Marie Fredrikssonin elämäkerrasta. (Luulin lukeneeni von Zweigbergkiltä jo yhden kirjan, mutta nyt kun tarkistin asian niin kävi ilmi, että kirjan von Zweigbergkin isästä

Hannu Mäkelä: Onnen maa - L. Onervan elämä ja runot (2007)

Viimeksi lukupiirissä puhuimme runojen lukemisesta. Jotkut hehkuttivat omia suosikkejaan (Södergran, Viita), toiset taas tyrmäsivät runot täysin koska eivät "ymmärrä" niistä mitään. Kuulin itseni yhtäkkiä julistavan itsevarmana, että eihän runoja tarvitse ymmärtää, kunhan vain "antautuu niiden tunnelmaan". Ja pah, nuo sanat olin valmis pyörtämään jo pari päivää myöhemmin. Käsiini osui nimittäin sattumalta Hannu Mäkelän kirja L. Onervan elämästä ja runoudesta jonka luin työreissuni lentomatkoilla. Ja kyllä se vain on niin, että runoista nauttii todella vasta kun ne "ymmärtää". Hannu Mäkelän kirjaa voinkin suositella kaikille "lukisin runoja jos ymmärtäisin"-arkailijoille, tässä on kirja teille! Mäkelä johdattaa meidät lukijat lempeästi mutta päättäväisesti läpi koko L. Onervan elämän selittäen Onervan elämänkaaren vaiheet ja yhdistäen ne samalla Onervan runouteen. Lopputulos on maaginen! Olin todella liikuttunut tämän kirjan luettuani,

Helsinki!

Joulun välipäivinä käytiin Helsingissä. Vanhaan kotikaupunkiini pitää päästä säännöllisin väliajoin ja tällä kertaa olikin paljon uutta koettavaa - Amos Rex ja Oodi olivat listalla, totta kai! Luen mielelläni Helsinkiin sijoittuvia kirjoja koti-ikävää laannuttaakseni ja tässä muutama kirjavinkki viime vuosien kirjapinostani: Minna Lindgrenin  Ehtoolehto-kirjat  sijoittuvat tukevasti Helsingin kantakaupunkiin ja niissä pääsevät oikeuksiinsa sekä kaupungin arkkitehtuuri että raitiovaunulinjat. Pentti Saarikoskea lukeneet saattaisivat viehättyä myös Saarikosken Sirkka-siskon kirjasta  Veljeni, Pentti . Kirja on perhekuvauksen suhteen paikoin hiukan liiankin intiimi mutta kirja antaa ennen kaikkea mielenkiintoisen kuvauksen 1900-luvun alun helsinkiläisarjesta. Outi Pakkanen on tunnettu Helsinkiin sijoittuvista dekkareistaan ja jos ei liiemmin piittaa siitä, että nämä dekkarit eivät ole erityisen jännittäviä niin Helsingin ja erityisesti Töölön kuvauksista kiinnostuneille suositt