Siirry pääsisältöön

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

 

Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista. Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi. 

Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää!

Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen.

Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua! 

Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle, jotka kertoivat usein hajamuistoja elämänsä varrelta. Kannan niitä tarinoita nyt mukanani, vaikka haikealta tuntuukin ajatella, että juuri näiden kahden lapsettoman ja perheettömän naisen huikeat elämät sammuvat sitten kun on minun vuoroni lähteä. Kukaan ei sen jälkeen enää vie niitä muistoja eteenpäin.

Nanette Kottaraisen elämä on nyt kuitenkin - ainakin hajanaisin osin - kirjan kansien välissä. Nanette on toki fiktiivinen hahmo, mutta Weselius antaa hänen edustaa kaikkia niitä yksinäisiä vanhoja rouvia, joita me nuoremmat emme arkikiireessämme enää edes noteeraa. Eeva Kilpihän siitä niin upeasti muistutti kirjoittaessaan runonsa "Kun mummot kuolevat". Niin, älkäämme unohtako, että sitä ennen nämä samaiset mummot ovat olleet intohimoisia. 

Samassa pinossa Weseliuksen kirjan kanssa - Tukholman Suomi-Instituutin kirjaston satoa - odotteli Heini Junkkaalan kirja Pirkko Saisiosta. Olen vannoutunut Saisio-fani, luen kaiken häneltä ilmestyvän ja monet kirjoista myös useamman kerran. Tätä kirjaa olin todella odottanut, varsinkin kun ymmärsin, että kirjassa kuuluu vahvasti Saision oma ääni.

Vaan milloin sen ehtisi lukea? Kirjassahan on melkein tuhat sivua! Ja painaakin ties kuinka monta kiloa.

Mutta sitten tässä syyskuun alussa iski paha stressikausi ja aloin heräillä keskellä yötä. Mikä avuksi?

Asettelin Saision syliini ja aloin plärätä. Olen nyt muutaman unettoman yön aikana edennyt noin neljänneksen, mikä Saision aikajanalla tarkoittaa, että olemme tällä hetkellä Kallion yhteiskoulussa. Se on aikaa, jolloin teini-Saisio ymmärtää ryhtyvänsä kirjailijaksi ja hän alkaa kirjoittaa määrätietoisemmin. Silloin syntyvät ensimmäiset novellit, joita hän tarjoaa myös julkaistavaksi. Vielä ei ole kuitenkaan tärpännyt...

Tosin kun lukee näitä teini-Saision omaperäisiä ja kekseliäitä kouluaineita ja novelleja ymmärtää välittömästi, että tätä kirjailijan uraa ei olisi voinut estää mikään. Saisio tarkkailee ympäristöään ja kanssaihmisiään niin tarkasti, että hän vielä vuosikymmenien päästäkin pystyy siteeraamaan sanatarkasti vanhempiensa sanomisia. Ja kaikkea tätä vuosikymmenten aikana keräämäänsä materiaalia hän on käyttänyt myös tuotannossaan. Ensimmäinen ajatukseni tätä kirjaa lukiessani onkin, että nytpä täytyy lukea ne saisiot - taas - uudestaan!

Onneksi tätä Heini Junkkaalan upeasti kokoamaa elämäkertaa on vielä monta kiloa jäljellä, joten unettomia öitä saa tulla vaikka kuinka monta. Kunhan vain kirjasto ei ala vaatia omaansa takaisin. Tosin suosittelen kaikille unettomuudesta kärsiville ja Saisioista pitäville, että hankitte tämän kirjan omaan hyllyyn. Mikään ei lohduta yksinäisinä yön hetkinä niin kuin nämä tuokiokuvat erään intohimoisesti elämään suhtautuvan vanhemman naisen elämästä. The World According to Pirkko Saisio...

**

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio.Sopimaton (WSOY 2023)






Kommentit

  1. Kävin varaamassa Nimettömän, mutta tuota Heini Junkkaalan kirjoittamaa Saision elämäkertaa tuskin jaksan.
    Saisio kirjoitti elämäkerrallisissa kirjoissaan lyhyesti, mutta viimeisimmässä, Passiossa, todella laveasti. Pidän hänellä kyllä molemmista tyyleistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta käy ainakin vilkaisemassa tuota Saisio-kirjaa, olen aika varma että saattaisit pitää siitä 😀 Siinä on todella hienoa ajankuvaa ja sitten aina niin viihdyttävää Saision tarinointia, jota itse voisin lukea vaikka kuinka pitkään.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Elämäkerta-ainesta

  Voi miksi nämä viikonloput tuntuvat aina niin lyhyiltä? Vaikka ehdinkin paljon - yksi näyttely, yksi teatteriesitys, opintoja ja tutkielman luonnostelua, metsäkävelykin siihen väliin - niin oliko tämä nyt sitten kuitenkaan sitä "elämäkerta-ainesta".  "Juuri se, että yleensä menet sen sijaan että jättäisit menemättä, on tehnyt elämästäsi elämäkerta-ainesta." Niin, sanotaan se nyt suoraan: olen täällä post-Saisio-tunnelmissa. Tuo yllä oleva oli sitaatti Heini Junkkaalan massiivisesta Saisio-pläjäyksestä, joka oli sekä mieltä virkistävä mutta se on aiheuttanut myös kosolti itsetutkiskelua. Mitä jos meikäläisestä pitäisi kirjoittaa elämäkerta parinkymmenen vuoden kuluttua, mitä ihmettä siihen voisi laittaa?  En nyt tarkoita, että haaveilen täällä tulevani joksikin merkkihenkilöksi. Kyseessä on enemmän ehkä sellainen välitilinpäätös. Että mitä on tullut tehtyä ja mitä on vielä edessä. Tai nyt näin Saisiokirjan luettuani: kenen kanssa on tullut tehtyä ja mitä kaikkea vä

Ai ettenkö muka lue mieskirjailijoita - tässä kesän symppiskirja!

  En tiedä teenkö vain itse tästä ongelman vai pitäisikö oikeasti huolestua, mutta luen pääosin naiskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Ehkä vain noin 5-10% lukemistani kirjoista on mieskirjailijoiden kirjoittamia. Ja se on todella vähän! En valitse naiskirjailijoita mitenkään tietoisesti, mutta... totuus on se, että naiskirjailijoiden kirjojen aiheet kiinnostavat minua enemmän. Pidän historiallisista romaaneista ja elämäkerroista ja usein naiset kirjoittavat juuri niistä historian sivujen pimentoon jääneistä henkilöistä, usein toisista naisista.  Yksi näistä tänä vuonna löytämistäni naisista on esimerkiksi George Orwellin vaimo Eileen Blair , josta Anna Funder on kirjoittanut todella valaisevan ja myös hyvin henkilökohtaisen kirjan. Juuri tätä kirjaa minun on edes vaikea kuvitella, että mies olisi kirjoittanut.  Mutta kun joku itseäni kiinnostava aihe vilahtaa ohi kirjablogissa tai sosiaalisessa mediassa niin en katso onko kirjailija mies vai nainen. Kuten nyt esimerkiksi tämä David

Klassikkohaaste 19 - Marja-Liisa Vartio 100 vuotta! (Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö 1958)

  Kirjabloggaajan vuoden kokohtia ovat aina puolivuosittaiset klassikkohaasteet, joihin olen osallistunut  epäsäännöllisen säännöllisesti. Tähän mennessä klassikkolistalleni ovat päätyneet Ibsenin Nukkekoti , Antti Jalavan Asfalttikukka  sekä Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä .  Tällä kertaa ollaan edetty jo haasteeseen #19, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Ja koska olen nämä viimeiset pari vuotta lukenut enemmän saksalaista kirjallisuutta niin ehdin tässä koko alkuvuoden jo hautoa pariakin saksalaista naiskirjailijaa. Mutta säästetään ne seuraaviin haasteisiin, viime viikolla nimittäin käynnistyi kirjahyllyni äärellä tapahtumaketju, joka laittoi suunnitelmani uusiksi. Kaikki alkoi siitä, että aloin lueskella Suvi Aholan esseetä "Oman elämänsä kirjailijat" (kirjassa Tietokone ja silitysrauta). Tekstissään Ahola ottaa esille mm. suomalaisen kirjallisuuden vahvan naistrion Aila Meriluodon, Helvi Hämäläisen ja Marja-Liisa Vartion ja heiltä julkaistut päiväkir