Siirry pääsisältöön

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

 

Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista. Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi. 

Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää!

Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen.

Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua! 

Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle, jotka kertoivat usein hajamuistoja elämänsä varrelta. Kannan niitä tarinoita nyt mukanani, vaikka haikealta tuntuukin ajatella, että juuri näiden kahden lapsettoman ja perheettömän naisen huikeat elämät sammuvat sitten kun on minun vuoroni lähteä. Kukaan ei sen jälkeen enää vie niitä muistoja eteenpäin.

Nanette Kottaraisen elämä on nyt kuitenkin - ainakin hajanaisin osin - kirjan kansien välissä. Nanette on toki fiktiivinen hahmo, mutta Weselius antaa hänen edustaa kaikkia niitä yksinäisiä vanhoja rouvia, joita me nuoremmat emme arkikiireessämme enää edes noteeraa. Eeva Kilpihän siitä niin upeasti muistutti kirjoittaessaan runonsa "Kun mummot kuolevat". Niin, älkäämme unohtako, että sitä ennen nämä samaiset mummot ovat olleet intohimoisia. 

Samassa pinossa Weseliuksen kirjan kanssa - Tukholman Suomi-Instituutin kirjaston satoa - odotteli Heini Junkkaalan kirja Pirkko Saisiosta. Olen vannoutunut Saisio-fani, luen kaiken häneltä ilmestyvän ja monet kirjoista myös useamman kerran. Tätä kirjaa olin todella odottanut, varsinkin kun ymmärsin, että kirjassa kuuluu vahvasti Saision oma ääni.

Vaan milloin sen ehtisi lukea? Kirjassahan on melkein tuhat sivua! Ja painaakin ties kuinka monta kiloa.

Mutta sitten tässä syyskuun alussa iski paha stressikausi ja aloin heräillä keskellä yötä. Mikä avuksi?

Asettelin Saision syliini ja aloin plärätä. Olen nyt muutaman unettoman yön aikana edennyt noin neljänneksen, mikä Saision aikajanalla tarkoittaa, että olemme tällä hetkellä Kallion yhteiskoulussa. Se on aikaa, jolloin teini-Saisio ymmärtää ryhtyvänsä kirjailijaksi ja hän alkaa kirjoittaa määrätietoisemmin. Silloin syntyvät ensimmäiset novellit, joita hän tarjoaa myös julkaistavaksi. Vielä ei ole kuitenkaan tärpännyt...

Tosin kun lukee näitä teini-Saision omaperäisiä ja kekseliäitä kouluaineita ja novelleja ymmärtää välittömästi, että tätä kirjailijan uraa ei olisi voinut estää mikään. Saisio tarkkailee ympäristöään ja kanssaihmisiään niin tarkasti, että hän vielä vuosikymmenien päästäkin pystyy siteeraamaan sanatarkasti vanhempiensa sanomisia. Ja kaikkea tätä vuosikymmenten aikana keräämäänsä materiaalia hän on käyttänyt myös tuotannossaan. Ensimmäinen ajatukseni tätä kirjaa lukiessani onkin, että nytpä täytyy lukea ne saisiot - taas - uudestaan!

Onneksi tätä Heini Junkkaalan upeasti kokoamaa elämäkertaa on vielä monta kiloa jäljellä, joten unettomia öitä saa tulla vaikka kuinka monta. Kunhan vain kirjasto ei ala vaatia omaansa takaisin. Tosin suosittelen kaikille unettomuudesta kärsiville ja Saisioista pitäville, että hankitte tämän kirjan omaan hyllyyn. Mikään ei lohduta yksinäisinä yön hetkinä niin kuin nämä tuokiokuvat erään intohimoisesti elämään suhtautuvan vanhemman naisen elämästä. The World According to Pirkko Saisio...

**

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio.Sopimaton (WSOY 2023)






Tunnisteet:

Kommentit

  1. Marjatta Mentula21/9/24 15:48

    Kävin varaamassa Nimettömän, mutta tuota Heini Junkkaalan kirjoittamaa Saision elämäkertaa tuskin jaksan.
    Saisio kirjoitti elämäkerrallisissa kirjoissaan lyhyesti, mutta viimeisimmässä, Passiossa, todella laveasti. Pidän hänellä kyllä molemmista tyyleistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee21/9/24 17:12

      Mutta käy ainakin vilkaisemassa tuota Saisio-kirjaa, olen aika varma että saattaisit pitää siitä 😀 Siinä on todella hienoa ajankuvaa ja sitten aina niin viihdyttävää Saision tarinointia, jota itse voisin lukea vaikka kuinka pitkään.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....
5 kommenttia
Lue lisää

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...
2 kommenttia
Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...
17 kommenttia
Lue lisää

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...
8 kommenttia
Lue lisää

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...
9 kommenttia
Lue lisää