Siirry pääsisältöön

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (2016)



Helsinkiläissisarukset Hansu ja Pipsu lähtevät Puolaan tapaamaan laajaa sukuansa ja viettävät pitkän kesän kierrellen tätien, enojen ja setiensä perheitä. Aika menee nopeasti hauskoissa illanistujaisissa sekä souturetkien ja kahvilassa käyntien parissa. Hansu ja Pipsu tapaavat monet sukulaisistaan ensimmäistä kertaa - useimpien kohdalla tämä on myös viimeinen kerta. On kesä 1939 ja kesken matkan tyttöjen isä Bernhard päättää, että tyttöjen on matkustettava kotiin ennen kuin ilmassa leijuva sota syttyisi.

Seuraavan seitsemän vuoden aikana Bernhard Blaugrund yrittää Helsingistä käsin olla yhteydessä Puolassa asuvien sisarustensa perheisiin sekä kirjeitse että avustuspakettien välityksellä. Jonkin verran postia tuleekin mutta pikkuhiljaa viestit Puolasta hiipuvat. Sodan päätyttyä Blaugrundin sukuhaaran 27 serkusta elossa on enää vain viisi. Lukuisa määrä tätejä, setiä ja serkkuja on saanut surmansa Holokaustissa.

Suomalais-skotlantilainen Simo Muir on jiddišinkielen tutkija, joka vetäessään jiddišinkielistä keskusteluryhmää Helsingin juutalaisessa seurakunnassa tutustui muutamiin elossa oleviin Blaugrundin suvun jäseniin. Heidän kertomuksistaan syntyi tämä kirja, jossa Muir käy läpi Blaugrundin sukuhaaran vaiheita sekä Puolassa että Helsingissä, jonne yksi veljistä oli muuttanut jo ennen toista maailmansotaa.

Lukijan eteen avautuu kappale menetettyä eurooppalaista kulttuuriperintöä, josta monilla ei nykyään ole enää tietoa. Kirjan keskeinen kaupunki Lodz esimerkiksi oli merkittävä juutalaiskeskus, jonka asukkaista kolmasosa oli juutalaisia. Nykyään juutalaisia asuu kaupungissa muutama sata. Unohduksiin päätyi melkein myös vanha eurooppalainen kulttuurikieli jiddiš, jonka puhujia oli parhaimmillaan 10 miljoonaa. Kieltä on nyt onnistuttu elvyttämään muun muassa lingvistien, kuten Simo Muir, avulla. Jäljellä olevat jiddišiä äidinkielenään puhuvat ovat pian poissa keskuudestamme ja heilläkin on hätä siirtää tietoa eteenpäin. Muirin usein tapaama suomenjuutalainen Mayer tapasikin kysyä Muirin kanssa keskustellessaan: "Farštaisti vus ikh zug?! - Ymmärräthän, mitä minä sanon?!"

Muir selvittää tarkasti ja enempiä tunteilematta suvun eri jäsenten järkyttävät kohtalot.  Kirjan rakenne on hiukan sekava eikä lukemista helpota myöskään kaikki eri sukulaiset joista käytetään sekä virallisia että eri kutsumanimiä. Mutta tästä huolimatta luin kirjan suuren liikutuksen vallassa. Erityisesti minua kosketti kuvaus siitä miten Helsingin juutalaisyhteisö valmistautui mahdollista Saksan miehitystä vastaan. Suunnitelmat koko Suomen juutalaisväestön siirtämisestä Ruotsiin olivat jo pitkällä sillä Euroopan juutalaisilta kantautui tietoja kuolemanleireistä.

Muir ottaa jonkin verran esille sodan yleistä kulkua mutta kirja on rajattu melko tiukasti Blaugrundien jäljelle jääneisiin kirjeisiin ja elossa olleiden suvun jäsenten haastatteluihin joten mikään kattava Holokaustin historia tämä ei ole. Teos onkin ennen kaikkea tärkeä lisä Suomen sodanaikaista historiaa käsittelevään tutkimukseen. Helsinki näyttää myös tässä kirjassa itsestään historian väläyksiä, jotka enemmistölle lienevät vieraita.

Mutta mitä tapahtui lopulta Hansulle ja Pipsulle?! Kirjan lopussa kerrotaan heidän Bergen-Belsenin leiriltä selvinneen serkkunsa Nenan elämäntarina varsin tarkkaan, mikä onkin luonnollista sillä hän on ainoa serkuksista joka on edelleen elossa. Mutta vaikka kyseessä onkin puhdas tietokirja niin draaman kaari olisi mielestäni vaatinut pienet selvitykset tarinan aloittaneiden siskosten myöhemmistä elämänvaiheista. Iloiset ja reippaat teinitytöt jäivät mieleeni!



**
Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi 2016

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Kommentit

  1. Minäkin olen lukenut tämän kirjan. Henkilöitä oli tosiaan niin paljon, ettei aina kärryillä pysynyt! Mielenkiintoista oli tuo suomenjuutalainen näkökulma toiseen maailmansotaan, siitä en ole ennen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeä oli myös se tässä kirjassa esille tullut tieto, että juutalaisyhteisö itse "kaunisteli" sodanaikaista tilannettaan koska pelkäsivät mahdollisia ongelmia valvontakomission suunnalta. Toivottavasti tätä vielä tutkitaan lisää!

      Poista
  2. Tästä tuli mieleen Katja Petrovskajan romaani Ehkä Esther. Siinä juutalaissuku on hajonnut samassa tuhossa, mutta alkukoti sijoittuu Ukrainaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli jo kerran tuo Petrovskajan kirja lainassakin mutta alku takkusi enkä lukenut kuin parikymmentä sivua. Aihe kiinnostaa kovasti, ehkä yritän uudestaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…