Siirry pääsisältöön

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (2016)



Helsinkiläissisarukset Hansu ja Pipsu lähtevät Puolaan tapaamaan laajaa sukuansa ja viettävät pitkän kesän kierrellen tätien, enojen ja setiensä perheitä. Aika menee nopeasti hauskoissa illanistujaisissa sekä souturetkien ja kahvilassa käyntien parissa. Hansu ja Pipsu tapaavat monet sukulaisistaan ensimmäistä kertaa - useimpien kohdalla tämä on myös viimeinen kerta. On kesä 1939 ja kesken matkan tyttöjen isä Bernhard päättää, että tyttöjen on matkustettava kotiin ennen kuin ilmassa leijuva sota syttyisi.

Seuraavan seitsemän vuoden aikana Bernhard Blaugrund yrittää Helsingistä käsin olla yhteydessä Puolassa asuvien sisarustensa perheisiin sekä kirjeitse että avustuspakettien välityksellä. Jonkin verran postia tuleekin mutta pikkuhiljaa viestit Puolasta hiipuvat. Sodan päätyttyä Blaugrundin sukuhaaran 27 serkusta elossa on enää vain viisi. Lukuisa määrä tätejä, setiä ja serkkuja on saanut surmansa Holokaustissa.

Suomalais-skotlantilainen Simo Muir on jiddišinkielen tutkija, joka vetäessään jiddišinkielistä keskusteluryhmää Helsingin juutalaisessa seurakunnassa tutustui muutamiin elossa oleviin Blaugrundin suvun jäseniin. Heidän kertomuksistaan syntyi tämä kirja, jossa Muir käy läpi Blaugrundin sukuhaaran vaiheita sekä Puolassa että Helsingissä, jonne yksi veljistä oli muuttanut jo ennen toista maailmansotaa.

Lukijan eteen avautuu kappale menetettyä eurooppalaista kulttuuriperintöä, josta monilla ei nykyään ole enää tietoa. Kirjan keskeinen kaupunki Lodz esimerkiksi oli merkittävä juutalaiskeskus, jonka asukkaista kolmasosa oli juutalaisia. Nykyään juutalaisia asuu kaupungissa muutama sata. Unohduksiin päätyi melkein myös vanha eurooppalainen kulttuurikieli jiddiš, jonka puhujia oli parhaimmillaan 10 miljoonaa. Kieltä on nyt onnistuttu elvyttämään muun muassa lingvistien, kuten Simo Muir, avulla. Jäljellä olevat jiddišiä äidinkielenään puhuvat ovat pian poissa keskuudestamme ja heilläkin on hätä siirtää tietoa eteenpäin. Muirin usein tapaama suomenjuutalainen Mayer tapasikin kysyä Muirin kanssa keskustellessaan: "Farštaisti vus ikh zug?! - Ymmärräthän, mitä minä sanon?!"

Muir selvittää tarkasti ja enempiä tunteilematta suvun eri jäsenten järkyttävät kohtalot.  Kirjan rakenne on hiukan sekava eikä lukemista helpota myöskään kaikki eri sukulaiset joista käytetään sekä virallisia että eri kutsumanimiä. Mutta tästä huolimatta luin kirjan suuren liikutuksen vallassa. Erityisesti minua kosketti kuvaus siitä miten Helsingin juutalaisyhteisö valmistautui mahdollista Saksan miehitystä vastaan. Suunnitelmat koko Suomen juutalaisväestön siirtämisestä Ruotsiin olivat jo pitkällä sillä Euroopan juutalaisilta kantautui tietoja kuolemanleireistä.

Muir ottaa jonkin verran esille sodan yleistä kulkua mutta kirja on rajattu melko tiukasti Blaugrundien jäljelle jääneisiin kirjeisiin ja elossa olleiden suvun jäsenten haastatteluihin joten mikään kattava Holokaustin historia tämä ei ole. Teos onkin ennen kaikkea tärkeä lisä Suomen sodanaikaista historiaa käsittelevään tutkimukseen. Helsinki näyttää myös tässä kirjassa itsestään historian väläyksiä, jotka enemmistölle lienevät vieraita.

Mutta mitä tapahtui lopulta Hansulle ja Pipsulle?! Kirjan lopussa kerrotaan heidän Bergen-Belsenin leiriltä selvinneen serkkunsa Nenan elämäntarina varsin tarkkaan, mikä onkin luonnollista sillä hän on ainoa serkuksista joka on edelleen elossa. Mutta vaikka kyseessä onkin puhdas tietokirja niin draaman kaari olisi mielestäni vaatinut pienet selvitykset tarinan aloittaneiden siskosten myöhemmistä elämänvaiheista. Iloiset ja reippaat teinitytöt jäivät mieleeni!



**
Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi 2016

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Kommentit

  1. Minäkin olen lukenut tämän kirjan. Henkilöitä oli tosiaan niin paljon, ettei aina kärryillä pysynyt! Mielenkiintoista oli tuo suomenjuutalainen näkökulma toiseen maailmansotaan, siitä en ole ennen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeä oli myös se tässä kirjassa esille tullut tieto, että juutalaisyhteisö itse "kaunisteli" sodanaikaista tilannettaan koska pelkäsivät mahdollisia ongelmia valvontakomission suunnalta. Toivottavasti tätä vielä tutkitaan lisää!

      Poista
  2. Tästä tuli mieleen Katja Petrovskajan romaani Ehkä Esther. Siinä juutalaissuku on hajonnut samassa tuhossa, mutta alkukoti sijoittuu Ukrainaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli jo kerran tuo Petrovskajan kirja lainassakin mutta alku takkusi enkä lukenut kuin parikymmentä sivua. Aihe kiinnostaa kovasti, ehkä yritän uudestaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…