Siirry pääsisältöön

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (2016)



Helsinkiläissisarukset Hansu ja Pipsu lähtevät Puolaan tapaamaan laajaa sukuansa ja viettävät pitkän kesän kierrellen tätien, enojen ja setiensä perheitä. Aika menee nopeasti hauskoissa illanistujaisissa sekä souturetkien ja kahvilassa käyntien parissa. Hansu ja Pipsu tapaavat monet sukulaisistaan ensimmäistä kertaa - useimpien kohdalla tämä on myös viimeinen kerta. On kesä 1939 ja kesken matkan tyttöjen isä Bernhard päättää, että tyttöjen on matkustettava kotiin ennen kuin ilmassa leijuva sota syttyisi.

Seuraavan seitsemän vuoden aikana Bernhard Blaugrund yrittää Helsingistä käsin olla yhteydessä Puolassa asuvien sisarustensa perheisiin sekä kirjeitse että avustuspakettien välityksellä. Jonkin verran postia tuleekin mutta pikkuhiljaa viestit Puolasta hiipuvat. Sodan päätyttyä Blaugrundin sukuhaaran 27 serkusta elossa on enää vain viisi. Lukuisa määrä tätejä, setiä ja serkkuja on saanut surmansa Holokaustissa.

Suomalais-skotlantilainen Simo Muir on jiddišinkielen tutkija, joka vetäessään jiddišinkielistä keskusteluryhmää Helsingin juutalaisessa seurakunnassa tutustui muutamiin elossa oleviin Blaugrundin suvun jäseniin. Heidän kertomuksistaan syntyi tämä kirja, jossa Muir käy läpi Blaugrundin sukuhaaran vaiheita sekä Puolassa että Helsingissä, jonne yksi veljistä oli muuttanut jo ennen toista maailmansotaa.

Lukijan eteen avautuu kappale menetettyä eurooppalaista kulttuuriperintöä, josta monilla ei nykyään ole enää tietoa. Kirjan keskeinen kaupunki Lodz esimerkiksi oli merkittävä juutalaiskeskus, jonka asukkaista kolmasosa oli juutalaisia. Nykyään juutalaisia asuu kaupungissa muutama sata. Unohduksiin päätyi melkein myös vanha eurooppalainen kulttuurikieli jiddiš, jonka puhujia oli parhaimmillaan 10 miljoonaa. Kieltä on nyt onnistuttu elvyttämään muun muassa lingvistien, kuten Simo Muir, avulla. Jäljellä olevat jiddišiä äidinkielenään puhuvat ovat pian poissa keskuudestamme ja heilläkin on hätä siirtää tietoa eteenpäin. Muirin usein tapaama suomenjuutalainen Mayer tapasikin kysyä Muirin kanssa keskustellessaan: "Farštaisti vus ikh zug?! - Ymmärräthän, mitä minä sanon?!"

Muir selvittää tarkasti ja enempiä tunteilematta suvun eri jäsenten järkyttävät kohtalot.  Kirjan rakenne on hiukan sekava eikä lukemista helpota myöskään kaikki eri sukulaiset joista käytetään sekä virallisia että eri kutsumanimiä. Mutta tästä huolimatta luin kirjan suuren liikutuksen vallassa. Erityisesti minua kosketti kuvaus siitä miten Helsingin juutalaisyhteisö valmistautui mahdollista Saksan miehitystä vastaan. Suunnitelmat koko Suomen juutalaisväestön siirtämisestä Ruotsiin olivat jo pitkällä sillä Euroopan juutalaisilta kantautui tietoja kuolemanleireistä.

Muir ottaa jonkin verran esille sodan yleistä kulkua mutta kirja on rajattu melko tiukasti Blaugrundien jäljelle jääneisiin kirjeisiin ja elossa olleiden suvun jäsenten haastatteluihin joten mikään kattava Holokaustin historia tämä ei ole. Teos onkin ennen kaikkea tärkeä lisä Suomen sodanaikaista historiaa käsittelevään tutkimukseen. Helsinki näyttää myös tässä kirjassa itsestään historian väläyksiä, jotka enemmistölle lienevät vieraita.

Mutta mitä tapahtui lopulta Hansulle ja Pipsulle?! Kirjan lopussa kerrotaan heidän Bergen-Belsenin leiriltä selvinneen serkkunsa Nenan elämäntarina varsin tarkkaan, mikä onkin luonnollista sillä hän on ainoa serkuksista joka on edelleen elossa. Mutta vaikka kyseessä onkin puhdas tietokirja niin draaman kaari olisi mielestäni vaatinut pienet selvitykset tarinan aloittaneiden siskosten myöhemmistä elämänvaiheista. Iloiset ja reippaat teinitytöt jäivät mieleeni!



**
Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi 2016

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Kommentit

  1. Minäkin olen lukenut tämän kirjan. Henkilöitä oli tosiaan niin paljon, ettei aina kärryillä pysynyt! Mielenkiintoista oli tuo suomenjuutalainen näkökulma toiseen maailmansotaan, siitä en ole ennen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeä oli myös se tässä kirjassa esille tullut tieto, että juutalaisyhteisö itse "kaunisteli" sodanaikaista tilannettaan koska pelkäsivät mahdollisia ongelmia valvontakomission suunnalta. Toivottavasti tätä vielä tutkitaan lisää!

      Poista
  2. Tästä tuli mieleen Katja Petrovskajan romaani Ehkä Esther. Siinä juutalaissuku on hajonnut samassa tuhossa, mutta alkukoti sijoittuu Ukrainaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli jo kerran tuo Petrovskajan kirja lainassakin mutta alku takkusi enkä lukenut kuin parikymmentä sivua. Aihe kiinnostaa kovasti, ehkä yritän uudestaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...