Siirry pääsisältöön

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Muistini mukaan (2017)


Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta Mikael lähtee ensin opiskelemaan äitinsä innoittamana kuvataiteita kunnes hän 18-vuotiaana pyrkii balettikouluun, jonne hän myös kaikkien hämmästykseksi pääsee. Mikael saa opintojen kuluessa mahdollisuuden työskennellä avustajana Dramatenissa itsensä Ingmar Bergmanin ohjauksessa, jolloin vihdoin löytyy oikea ura - teatteri. Loppu onkin sitten historiaa.

Mutta huh minkä matkan Persbrandt on tehnyt, helpommallakin voisi ihminen päästä eteenpäin! Tosin hän rivien välistä antaa ymmärtää, että näyttelijän tulee olla elämää nähnyt ja kokenut voidakseen tehdä uskottavia rooleja ja monin paikoin tuli tunne, että Persbrandt jopa mielellään luo kuvaa itsestään "kovana jätkänä". Alkusivuilla hän väittää, että on pohjimmiltaan ujo ja herkkä tyyppi mutta se puoli ei nyt välttämättä loistanut tässä tarinassa...

Persbrandt kertoo jännittäviä anekdootteja teatteri- ja filmimaailmasta ja monet kollegat saavat kuulla kunniansa. Mutta osaa hän kiittääkin silloin kun kiitos on paikallaan. Erityisen traagista on lukea ruotsalaisen teatterineron ja Persbrandtin ikätoverin Thorsten Flinckin kohtalosta, Persbrandt ei säästele sanojaan ylistäessään Flinckin lahjakkuutta mutta kuten lööpeistä on jo moneen kertaan käynyt ilmi, Flinck ei huumeriippuvuutensa vuoksi koskaan palanne teatteriin.

Niin, ne huumeet... Persbrandt heittää koko sen maailman  lukijan eteen kaikessa raadollisuudessaan, itseään säästelemättä. Siinä sivussa hän heittää lukijan eteen myös muutaman kanssaihmisensäkin, muun muassa agenttinsa ( joka, vaikkakin Persbrandtin mukaan on jo päässyt eroon omasta huumeongelmastaan, sanoi sopimuksensa irti heti kirjan julkaisun jälkeen). Muutaman naissuhteen kuvauksen olisin myös jättänyt pois, kokonaiskuva selviää joka tapauksessa: alkoholia, kokaiinia ja seksiä on kulunut vuosien varrella enemmän kuin kohtuullisesti.

Pelastus löytyy Persbrandtin nykyisen puolison epäilystä, ettei kyseessä olisikaan tavallinen huumeriippuvuus vaan että Persbrandt kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tästä kuluu vielä kuitenkin muutama vuosi ennen kuin lääkärit alkavat epäillä samaa, perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosi varmistuu ja ihmeiden ihme, Persbrandtin aloittaessa litium-lääkityksen huumeet häviävät ajatuksista saman tien.

Kirjan voi siis lukea sekä skandaalinkäryisenä elämänkertana (Persbrandt haluaa selvästikin peitota halveksimansa iltapäivälehdet ja paparazzit) mutta myös vertaustukena heille, jotka saattavat kärsiä samasta sairaudesta. Kirja lienee kuitenkin ennen kaikkea Persbrandtin yritys selittää omille lapsilleen, joille kirja on myös omistettu, mitä kaikkea niiden lukemattomien skandaalilööppien takana oikeasti oli.

Och jag ser det så tydligt nu: hade jag fortsatt därifrån hade jag förlorat allt. Sanna, barnen. Mitt hus. Alla möjligheter att jobba. Och inte minst mitt liv. Jag gjorde valet medan jag fortfarande hade det mesta kvar. Människor som älskade mig, min familj, min ekonomi, en liten gnutta renommé. 

Jag förstod det när jag reste mig ur soffan och ställde undan det tomma glaset. Jag hade lyckats, jag hade nått botten.

**
Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det
Albert Bonniers Förlag 2017
(Muistini mukaan, Tammi 2018)

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Kommentit

  1. KIitos esittelystä, nämä ovat kirjoja joita ei ole mukava lukea. Persbrandt on nimenä outo, enkä ole tätä Beckiä katsonut, mutta huomasin, että esiintyi Aurinkomyrsky-filmatisoinnissa Thomas Söderberginä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

250‑vuotias Jane Austen olisi tunnistanut tämänkin ajan

  Lämpimät onnittelut tänään 250 vuotta täyttävälle Jane Austenille! Osallistun tällä kirjoituksellani Tuulevin lukublogin vetämään Jane Austen -haasteeseen.  What calm lives they had, those people! No worries about the French Revolution, or the crashing struggle of the Napoleonic wars. Only manners controlling natural passion so far as they could, together with cultured explanations of any mischances. Näin kommentoi Winston Churchill luettuaan Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin. Viittaus Napoleonin sotaan selittynee sillä, että Churchill luki kirjan vuonna 1943, keskellä toista maailmansotaa. Lisäksi Churchill luki kirjan sairastaessaan keuhkokuumetta, joten hän ei ehkä lukenut tarkasti.  Calm lives?! Jane Austenin aikana sopivan puolison löytäminen oli sekä kestävyyttä että hermoja koetteleva laji. Austenin romaaneissa nuoret naiset asuivat usein myös maaseudulla, jossa sopivien herrasmiesten tarjonta ei ollut runsasta. Ja varsinkin jos nainen oli vaatimattomista oloist...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Täytän tänään kymmenen!

  Havahduin sattumalta siihen tosiasiaan , että blogini täyttää pyöreät 10 vuotta! Ihme kyllä, tämä henkiraasu on vielä voimissaan, vaikka jossain vaiheessa tekstejä alkoi syntyä harvemmin. Korona-aika elvytti blogia mukavasti, kiitos etätyön ja kotosalla kykkimisen.  Viime aikoina olen huomannut Instagramissa keskustelua siitä, miten kirjapostausten kaupallisuus ja algoritmien oikullisuus eivät enää innosta monia kirjagrammaajia. Onpa jopa toivottu paluuta pidempiin blogiteksteihin ja tilaa keskusteluille. Onko vanha kunnon blogiformaatti kenties tekemässä paluun sosiaaliseen mediaan?  En sulje siis vielä tätä ovea ja varsinkin kun huomaan, miten erityisesti klassikoita käsitteleviä postauksiani luetaan edelleen säännöllisesti.  Pieni juhlapostaus olkoon siis paikallaan. Katselin näitä menneitä vuosia ja valitsin jokaiselta vuodelta jonkun itselleni mieluisan tai muuten vaan mieleen painuneen postauksen.  Muistojen polku siis, olkaa hyvä! 2015 Koska blogini ava...