Siirry pääsisältöön

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi (2015)


Luen sarjakuvia nykyään hyvin satunnaisesti mutta aina jonkun sarjakuva-albumin luettuani muistan kuinka tehokas ja toimiva kerrontamuoto se onkaan. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis-sarjan ja koska tätä ranskalaisen Riad Sattoufin niinikään omaelämäkerrallista sarjaa on monessa yhteydessä verrattu juuri Satrapiin, pistin sarjan ykkösosasta varauksen kirjastoon.

Sattouf on syntynyt Ranskassa mutta on sen lisäksi elänyt suuren osan lapsuuttaan Libyassa ja Syyriassa. Syyriasta kotoisin oleva isä halusi, että hänen pojastaan tulisi moderni ja hyvinkoulutettu "tulevaisuuden arabi" ja että poika kävisi koulua Syyriassa. Ranskassa kokemaansa rasismiin kyllästynyt isä saa työtarjouksia  mm. Oxfordista mutta isä päättää ottaa vastaan opettajan viran Tripolin yliopistosta ja perhe muuttaa Libyaan. Isä ihailee vahvoja johtajia, kuten juuri Libyan diktaattori Muammar  Kaddafia, joten odotukset ovat suuret.

Perillä ei kuitenkaan odota isän odottama sosialistinen ihannevaltio vaan köyhä ja arvaamaton yhteiskunta. Isä yrittää selittää asioita parhain päin mutta kun Kaddafi ilmottaa päättäneensä, että kaikkien pitää vaihtaa työpaikkaa keskenään, isäkin pelästyy. Opettajista tulisi maanviljelijöitä ja maanviljelijöistä opettajia. Isä päättää palata perheensä kanssa Ranskaan, jossa he asuvat jonkin aikaa Riadin ranskalaisten isovanhempien luona ennen kuin perhe muuttaa edelleen Syyriaan.

Tarinan kertoja on pieni Riad, joka on tarinan alkaessa vain parivuotias. Sattouf tuo kuvituksessa esille yksityiskohtia, joita tyypillisesti vain lapsi huomaa mutta tekstissä kuuluu enemmän aikuisen Sattoufin ääni, poliittisia tapahtumia ja historiaa selittävänä kertojana. Tarinasta nivoutuu jännittävä sekoitus, jossa pieni kuvassa vilahtava yksityiskohta nostaa esille aivan eri asioita kuin mitä "virallisessa" tarinassa kerrotaan.

Parhaiten tämä tekstin ja kuvan ristiriitaisuus tulee esille perheen ranskalaissyntyisen äidin kohdalla. Sattouf ei suoranaisesti kommentoi äitinsä asemaa perheessä mutta kuvien kautta esitetystä tarinasta paljastuu isän naista "heikompana astiana" pitävä asenne. Isä myös avoimesti kauhistuu jo ajatusta siitä, että tuleva toinen lapsi olisikin tyttö. Äiti jätetään kuitenkin aina sanattomaksi eikä hän kertaakaan protestoi isän mielipiteitä vastaan. Vain ilmeet paljastavat äidin ajatukset. Toisaalta Sattoufin tarina on ennen kaikkea kertomus pienen Riadin ja isän suhteesta. Poika ei kertaakaan kyseenalaista isäänsä vaikkakin ihmettelee suurin silmin kaikkea ympärillä näkemäänsä.

Minua järkytti erityisesti kohtaus, jossa perhe Syyriassa eläessään kävee sattumalta kolmen torilla hirtetyn miehen ohi. Isä peittää Riadin pään ämpärillä, jotta tämä ei näkisi hirtettyjä mutta poika kurkistaa kuitenkin ämpärin alta. Äiti ihmettelee miksi hirtettyjä ei ole viety pois, jolloin isä selittää näennäisen rauhallisena mutta huolestunein ilmein, että ihmisiä pitää pelästyttää jotta he pysyisivät rauhallisina ja tottelevaisina. Kertoja ei kommentoi tilannetta mitenkään vaan kohtaus esitetään yhtenä lapsuusmuistona muiden joukossa.

Pienen pojan näkökulmasta kerrottuna tarina on todella riipaiseva ja Sattouf onnistuu kuvillaan välittämään elävästi ja todentuntuisesti lapsen maailman. Kirjailijaa on kuitenkin kritisoitu siitä, että hän kuvaa arabeja hyvin stereotyyppisesti. Tähän kritiikkiin Sattouf on vastannut, että hän parodioi yhtälailla ranskalaista kulttuuria, mitä en tosin ainakaan tässä ensimmäisessä osassa niinkään huomannut. Toisaalta syyrialainen runoilija Adonis on todennut, että Sattouf "näyttää asiat sellaisina kuin ne ovat".

Tarina jatkuu vielä kahden osan verran vuoteen 1987, jolloin Sattouf on yhdeksänvuotias.

**
Riad Sattouf: Framtidens arab. En barndom i Mellanöstern (1978-1984)
Ruotsinkielinen käännös Björn Wahlberg
(L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient, 2014)
Cobolt 2015

Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Kirja on saanut useita palkintoja, mm. Angoulêmen  sarjakuvafestivaalin jakaman Vuoden parhaan sarjakuva-albumin palkinnon.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...