Siirry pääsisältöön

Minna Rytisalo: Lempi


Sanonpa minäkin nyt sanaseni tästä Minna Rytisalon loistavasta esikoisteoksesta vaikka kaikki ylistyssanat lienee jo käytetty. En pitänyt mitään suurempaa kiirettä hankkiakseni kirjan käsiini sillä pelkäsin, että saattaisi käydä kuten esimerkiksi Elena Ferranten hehkutetun Napoli-sarjan kanssa. Sain suurella työllä ja tuskalla luettua ensimmäisen osan tuntematta sen kummempaa Ferrante-huumaa. "Lempi" odotti minua nyt kuitenkin kutsuvan näköisenä Suomi-Instituutin kirjaston hyllyllä joten päätin ottaa riskin.

Oli oikeastaan hyvä, etten tiennyt kirjan tarinasta mitään ennen sen lukemista sillä sain näin nauttia täysillä kirjan hienosta rakenteesta. Tarina sisältää rikoksen, joka avautuu vähitellen lukijalle muun kerronnan lomassa. Mutta tämä on vain pieni osa juonta, vaikka tosin se ratkaiseva käänne. Kirjan teema on kaikessa yksinkertaisuudessaan "lempi", rakkaus ja miten se niin eri lailla tulee kunkin elämään. Rytisalo hahmottelee neljä nuorta, joiden rakkaustarinoita ja -haaveita saamme seurata ja se kaikkein epätodennäköisin niistä osoittautuukin lopussa ehkä siksi aidoimmaksi? Tarina sijoittuu Lapin sodan aikaan ja kuvaa myös vaiettua sodan ilmiötä, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten välisiä rakkaussuhteita.

En paljasta juonesta nyt tämän enempää vaan kehotan teitä, jotka ette ole vielä kirjaa lukeneet, tarttumaan siihen ja yllättymään! Upeasti rakennetun kerronnan lisäksi yllätyksen tuo myös Rytisalon kieli. Mitään näin pakottoman runollisesti kirjoitettua en ole lukenut pitkään aikaa. Luonnonkuvaukset vievät lukijan keskelle mättäitä, kuusenjuuria, järvenrantoja. Kieli on niin todellista, että voi lähes tuntea henkilöiden hengittävän omaa ihoa vasten. Tämä tarina liikuttaa pitkään.

Minulla on aikuisen miehen kädet. Isän kädet. Kämmenselissä on koholla verisuonia, kynnet ovat neliömäiset, isot, nyrkit vahvat ja nahka paksu. Näillä käsillä on ladattu ja laukaistu, satoja kertoja, eivätkä ne edes tärisseet enää kun tuli se viesti sinusta, Lempi. Kädet muistavat paremmin pehmeän ihon kuin saastan ja lian, mutta mitä minä näillä käsillä enää teen? Tämä käteni silitti hiuksiasi, Lempi, useana, useana mutta liian harvana iltana. Me saimme moniin muihin verrattuna pitkän ajan, kuitenkin, kokonaisen kesän ja loppuvuoden, ennen kuin.

**
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016

Kommentit

  1. Luin tämän kirjan joskus alkuvuonna, ja Lempi teki kyllä vaikutuksen pitkäksi aikaa. Todellakin liikuttava ja myös kammottava tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinan kammottavuus on paketoitu niin ovelasti, että lopussa sitä vain hengähtää että hetkinen, mitä tuossa nyt lukikaan.

      Poista
  2. Minä tykkäsin kirjan vahvoista naishahmoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tämä on vahvojen naisten kirja! Minua liikutti esimerkiksi kuva naisesta, joka leipoo leipää maan tasalle poltetussa talossa, jäljelle jääneen uunin ääressä. Elämä jatkuu, olosuhteista huolimatta.

      Poista
  3. Viljamin kaartelu kotitalon ympärillä, kun sinne meno on niin tuskaista, hänen rakastumisensa ja murheensa, kuulas rakkaus ja synkkä mustasukkaisuus, lopun yllätys. Tässä on kaikki täydellisen romaanin ainekset, vetävä yllättävä juoni ja kaunis kieli. Kauneimpia romaaneja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otin tuon tekstinäytteen juuri Viljamin tarinasta, se on niin sydäntäsärkevästi kuvattu se rakkaus ja epätoivo. Ja sitten kun tarina alkaa purkautua Ellin ja Siskon kautta... totta puhut, kauneimpia ja komeimpia romaaneja!

      Poista
  4. Lempi teki vaikutuksen ja jäi mieleen. ♥ /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja jää todellakin mieleen, paljon avoimeksi jääviä kysymyksiä joita lukija jää pohtimaan 🤔

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle