Siirry pääsisältöön

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (2013)




Kävin viime jouluisen Suomen loman aikana aleostoksilla kirjakaupassa ja saavuttuani kassalle kirjapinoni kanssa, myyjä tempaisi vieressään olevasta kasasta kirjan ja kehoitti ottamaan senkin - "tästä hyvä dekkari edullisesti". Ja toden totta, hyvän dekkarin tulin ostaneeksi!

Samuel Bjørkin nimen taakse kätkeytyy norjalaiskirjailija Frode Sander Øien, joka tällä kirjalla avaa suunnitellun - omien sanojensa mukaan 10-15 dekkarin - sarjan. Päähenkilöt ovat hieman Oiva Lohtanderin tyyppinen Holger Munch ja - tämä yhteys on toki mainittu monessa muussakin arviossa - hyvinkin Lisbeth Salanderin oloinen Mia Krüger. Holger ja Mia ovat olleet työpari jo aiemmin, ja hyvin menestynyt sellainen, kunnes traagiset tapahtumat pakottivat parin jäähylle. Kirjassa tapahtuva murhasarja saattaa kuitenkin työparin jälleen yhteen sillä nyt tarvitaan maan parhaat poliisit tutkimaan työn alla olevaa murhatapausta.

Mia ymmärtää nopeasti, että murhaajan kohteena ovat kuusivuotiaat, pian koulunsa aloittavat tytöt ja että kyseessä on salakielinen peli, jolla murhaaja haluaa pitää yhteyttä Holgeriin ja Miaan. Holgerilla on sattumoisin kuusivuotias tyttärentytär, joka osoittautuu myös yhdeksi kohteeksi. Holgerin äiti puolestaan on vanhusten hoivakodissa, josta jäljet johtavat epämääräiseen uskonlahkoon. Mialla puolestaan on yhteyksiä huumemaailmaan kuolleen siskonsa huumeriippuvuuden takia ja yhtäkkiä kirjassa viliseekin väkeä kuin pipoa. Sekä Holger että lukija kokevat ymmärrettävästi hengenahdistusta. Kaiken tämän lisäksi tarina etenee hurjaa tahtia, luvut ovat lyhyitä ja lukija kohtaa cliffhangerin toisensa perään.

Tarina on rakennettu taitavasti ja koukuttavasti ja erityisesti symppishahmo Holger herättää mielenkiintoni myös tulevia jatko-osia kohtaan. Pidin myös siitä, että kirjailija ei mässäile väkivallalla. Harry Holeen verrattuna tästä sai tuttuja Hercule Poirot -sävytteisiä assosiaatioita. Mitään ennennäkemätöntä tarinassa ei kuitenkaan ollut, monet hahmoista olivat jopa aika stereotyyppisiä. Mutta se lienee osa dekkarigenren viehätystä? Kirjasta huokuu tosin hiukan sellainen ajatus, että tässä olisi samalla tehty elokuvakäsikirjoitusta. Lyhyet luvut (sopivan mittaisia filmikohtauksiksi?) ja elokuvaan istuva naseva dialogi herättivät epäilykseni. Toinen ihmetystä herättävä seikka oli eräs norjalainen lentoyhtiö, joka mainitaan tarinan kuluessa epäilyttävän useasti. Harkittua tuotesijoittelua...?

Osa sivujuonteista suorastaan hankaloitti tarinan seuraamista. Eräs sivujuonista johtaa iltapäivälehden toimitukseen ja ottaa esille toimituksen moraalin saamiensa tietojen pimityksessä. Tämä osuus meni aivan harakoille ja se olisikin kannattanut säästää toiseen kirjaan, jossa sille olisi voinut jättää enemmän tilaa. Toinen sivujuoni, kirjassa esiintyvä uskonlahko ja sen hahmot olivat mukana tietysti lukijan harhauttamiseksi mutta se osa tarinasta olisi ansainnut selkeämmän yhteyden itse tapaukseen. Lukijana liikutuin lahkon vankina olleesta Rakelin kohtalosta mutta sitä ei koskaan selvitetä. Uskonlahkon osuus kirjassa oli kuitenkin sen verran merkittävä, että pistän tämän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "Uskontoa tai uskonnollisuutta käsittelevä kirja".

Loppuarvioni Samuel Bjørkin esikoisdekkarista on ehdottomasti positiivinen ja sellaista "perusdekkaria" kaipaavalle suosittelen kirjaa lämpimästi. Sarjan toinen osa Yölintu on sekin jo suomennettu ja se menee tämän ykkösosan siivittämänä suoraan lukulistalleni.

**
Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin
Norjankielinen alkuteos:  Det henger en engel alene i skogen (2013)
Suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2016

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Kommentit

  1. Kumpikin dekkari on jo luettu. Ihan säpäkkää dekkaritoimintaa.

    VastaaPoista
  2. Kelpo dekkari oli kaikin puolin, laitoin jo kakkosesta varauksen kirjastoon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…