Siirry pääsisältöön

Kahden kaupungin koukussa


Viime viikon työmatkapendelöintiin sain seuraksi kaksi mieluisaa kirjaa - molemmat kotikaupunkini olivat päässeet romaanimiljöiksi. Tiina Laitila Kälvemarkin teoksia on vilahtanut ohitseni kirjablogeja selaillessani ja olen noteerannut kaikki kehut. Varsinkin tämä uusin teos, Seitsemäs kevät, tuntuu saaneen paljon myönteisiä arvioita.

Nappasin kirjan nyt mukaani kun se sattui makoilemaan vapaana kirjaston hyllyllä ja luinkin sen nopeasti parissa päivässä. Mutta lukunopeutta ei kannata yhdistää kirjan mahdolliseen keveyteen, kirjan hahmot jäävät nimittäin pyörimään mieleen vielä pitkään lukemisen jälkeen. Ja harvoin on saatu mahtumaan niin paljon asiaa kuin tässä 180 sivuun - kirjassa sivutaan muun muassa ilmastonmuutosta, kohdunvuokrausta ja pedofiliaa. Siis muun muassa...

Jo kirjan alkulause pysäyttää, varsinkin tämän kesän anno 2017 jälkeen:

Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.
    Viime kesänä hellelukemat ylittyivät ainoastaan Tanskassa ja kaakkoisimmassa Skånessa, missä elohopea kohosi muutamana päivänä 25 asteen tuntumaan. 
     Lähes viiteenkymmeneen pohjoiseen kuntaan ei tullut ollenkaan termistä kesää. Pitkä kevät liukui suoraan pitkäksi syksyksi.

Laitila Kälvemark on kirjoittanut aikaisemmin novelleja ja hyvin novellimainen on myös tämän romaanin tyyli esitellä palapelimäisesti eri henkilöt, joiden kyytiin lukija pääsee hetkeksi seuraamaan tarinan jatkumista. Henkilöt on linkitetty toisiinsa yllättävilläkin tavoilla ja koko tarina aukeaa vasta kun kaikki on esitelty.  Olenkohan muuten koskaan aikaisemmin toivonut, että kirjailija olisikin kirjoittanut paksumman kirjan? Kirjan henkilöiden kohtalot jäävät nimittäin kutkuttavasti levälleen eikä auta muu kuin lukijan itse pohdiskella mahdollisia jatkokäänteitä tarinalle.

Romaani poikkeaa myös Intiassa ja tästä muodostuu  tarinan koskettavin osuus. Ruotsalainen Susanne on vuokrannut intialaisen Padman kohdun saadakseen vielä kovasti kaipaamansa vauvan mutta kaikki ei etene suunnitellun mukaisesti - itse asiassa mikään tässä kirjassa ei mene niin kuin sen henkilöt ovat kaavailleet.

Laitila Kälvemark on sijoittanut tarinan pääosin Tukholmaan, mutta omaa Tukholmaani en siitä niinkään tunnista tutuista kadunnimistä ja lähiöistä huolimatta. Juuri se kuvastaakin osuvasti tätä suurkaupunkia, jossa on yllättävän helppo rakentaa ympärilleen omia mieltymyksiään ja elämäntapaansa vastaava kupla. Ihmisten ei ole helppo kohdata toisiaan ja siitä ovat traagisena esimerkkinä myös romaanin henkilöhahmot.

Jukka Viikilän kirjasta Akvarelleja Engelin kaupungista avautuu puolestaan se vanha tuttu Helsinki, kaupunki jonka katuja olen tallaillut niin sateessa kuin tuulessa. Engelin suunnittelema "Nikolain kirkko" oli myös ensimmäinen kirkkoni. Vanhempani asuivat syntymäni aikoihin Kruunuhaassa ja kastetilaisuuteni pidettiin Tuomiokirkon tiloissa jonkinlaisessa joukkokastetilaisuudessa 60-luvun lopun kollektiivihengen mukaisesti.

Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Saksalainen arkkitehti Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että Suomen pesti kestäisi vain kuusi vuotta. Aviopari kaipaa takaisin Berliiniin ja molemmat surevat syvästi pienenä kuollutta poikaansa. Engelille riittää kuitenkin töitä Helsingissä ja hänelle tarjotaan lopulta myös rakennustoimen intendentin virkaa. Epäröinnin jälkeen Engel ottaa vastaan viran, saatuaan ensin kieltävän vastauksen hakemaansa arkkitehdin virkaan Preussin hallitukselta. Engel jää perheineen Helsinkiin, jossa Engel myös lopulta kuolee 24 kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen.

Viikilä on käyttänyt teoksensa pohjana Engelin kirjeenvaihtoa, tämän tosin sain selville vasta luettuani kirjan ja etsittyäni lisätietoa Engelistä. Faktat ovat siis paikoillaan mutta Viikilä on luonut faktojen ympärille Engelin fiktiivisen "yöpäiväkirjan", joka on paikoin puhdasta runoutta. Kirja vaatiikin keskittymistä ja tällainen itseni kaltainen hätäinen lukija ei varmasti kaikkia merkityksiä edes huomannut. Mutta kirjan teksti on ennen kaikkea kaunista ja ja avaa ikkunan 1800-luvun alun elämään, jossa pelataan noppaa ja käydään Kaivopuiston uudessa kylpylässä, sekin luonnollisesti Engelin piirtämä. Erityisesti kuitenkin nostan hattua Viikilän kulttuuriteolle herättää henkiin Carl Ludvig Engel - mies, joka meille helsinkiläisille on vielä tänä päivänäkin arkeamme vahvasti värittävä henkilö ja josta lopulta tiedämme hämmästyttävän vähän.
**
Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...