Siirry pääsisältöön

Kahden kaupungin koukussa


Viime viikon työmatkapendelöintiin sain seuraksi kaksi mieluisaa kirjaa - molemmat kotikaupunkini olivat päässeet romaanimiljöiksi. Tiina Laitila Kälvemarkin teoksia on vilahtanut ohitseni kirjablogeja selaillessani ja olen noteerannut kaikki kehut. Varsinkin tämä uusin teos, Seitsemäs kevättuntuu saaneen paljon myönteisiä arvioita.

Nappasin kirjan nyt mukaani kun se sattui makoilemaan vapaana kirjaston hyllyllä ja luinkin sen nopeasti parissa päivässä. Mutta lukunopeutta ei kannata yhdistää kirjan mahdolliseen keveyteen, kirjan hahmot jäävät nimittäin pyörimään mieleen vielä pitkään lukemisen jälkeen. Ja harvoin on saatu mahtumaan niin paljon asiaa kuin tässä 180 sivuun - kirjassa sivutaan muun muassa ilmastonmuutosta, kohdunvuokrausta ja pedofiliaa. Siis muun muassa...

Jo kirjan alkulause pysäyttää, varsinkin tämän kesän anno 2017 jälkeen:

Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.
    Viime kesänä hellelukemat ylittyivät ainoastaan Tanskassa ja kaakkoisimmassa Skånessa, missä elohopea kohosi muutamana päivänä 25 asteen tuntumaan. 
     Lähes viiteenkymmeneen pohjoiseen kuntaan ei tullut ollenkaan termistä kesää. Pitkä kevät liukui suoraan pitkäksi syksyksi.

Laitila Kälvemark on kirjoittanut aikaisemmin novelleja ja hyvin novellimainen on myös tämän romaanin tyyli esitellä palapelimäisesti eri henkilöt, joiden kyytiin lukija pääsee hetkeksi seuraamaan tarinan jatkumista. Henkilöt on linkitetty toisiinsa yllättävilläkin tavoilla ja koko tarina aukeaa vasta kun kaikki on esitelty.  Olenkohan muuten koskaan aikaisemmin toivonut, että kirjailija olisikin kirjoittanut paksumman kirjan? Kirjan henkilöiden kohtalot jäävät nimittäin kutkuttavasti levälleen eikä auta muu kuin lukijan itse pohdiskella mahdollisia jatkokäänteitä tarinalle.

Romaani poikkeaa myös Intiassa ja tästä muodostuu  tarinan koskettavin osuus. Ruotsalainen Susanne on vuokrannut intialaisen Padman kohdun saadakseen vielä kovasti kaipaamansa vauvan mutta kaikki ei etene suunnitellun mukaisesti - itse asiassa mikään tässä kirjassa ei mene niin kuin sen henkilöt ovat kaavailleet.

Laitila Kälvemark on sijoittanut tarinan pääosin Tukholmaan, mutta omaa Tukholmaani en siitä niinkään tunnista tutuista kadunnimistä ja lähiöistä huolimatta. Juuri se kuvastaakin osuvasti tätä suurkaupunkia, jossa on yllättävän helppo rakentaa ympärilleen omia mieltymyksiään ja elämäntapaansa vastaava kupla. Ihmisten ei ole helppo kohdata toisiaan ja siitä ovat traagisena esimerkkinä myös romaanin henkilöhahmot.

Jukka Viikilän kirjasta Akvarelleja Engelin kaupungista avautuu puolestaan se vanha tuttu Helsinki, kaupunki jonka katuja olen tallaillut niin sateessa kuin tuulessa. Engelin suunnittelema "Nikolain kirkko" oli myös ensimmäinen kirkkoni. Vanhempani asuivat syntymäni aikoihin Kruunuhaassa ja kastetilaisuuteni pidettiin Tuomiokirkon tiloissa jonkinlaisessa joukkokastetilaisuudessa 60-luvun lopun kollektiivihengen mukaisesti.

Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Saksalainen arkkitehti Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että Suomen pesti kestäisi vain kuusi vuotta. Aviopari kaipaa takaisin Berliiniin ja molemmat surevat syvästi pienenä kuollutta poikaansa. Engelille riittää kuitenkin töitä Helsingissä ja hänelle tarjotaan lopulta myös rakennustoimen intendentin virkaa. Epäröinnin jälkeen Engel ottaa vastaan viran, saatuaan ensin kieltävän vastauksen hakemaansa arkkitehdin virkaan Preussin hallitukselta. Engel jää perheineen Helsinkiin, jossa Engel myös lopulta kuolee 24 kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen.

Viikilä on käyttänyt teoksensa pohjana Engelin kirjeenvaihtoa, tämän tosin sain selville vasta luettuani kirjan ja etsittyäni lisätietoa Engelistä. Faktat ovat siis paikoillaan mutta Viikilä on luonut faktojen ympärille Engelin fiktiivisen "yöpäiväkirjan", joka on paikoin puhdasta runoutta. Kirja vaatiikin keskittymistä ja tällainen itseni kaltainen hätäinen lukija ei varmasti kaikkia merkityksiä edes huomannut. Mutta kirjan teksti on ennen kaikkea kaunista ja ja avaa ikkunan 1800-luvun alun elämään, jossa pelataan noppaa ja käydään Kaivopuiston uudessa kylpylässä, sekin luonnollisesti Engelin piirtämä. Erityisesti kuitenkin nostan hattua Viikilän kulttuuriteolle herättää henkiin Carl Ludvig Engel - mies, joka meille helsinkiläisille on vielä tänä päivänäkin arkeamme vahvasti värittävä henkilö ja josta lopulta tiedämme hämmästyttävän vähän.
**
Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…