Siirry pääsisältöön

Kahden kaupungin koukussa


Viime viikon työmatkapendelöintiin sain seuraksi kaksi mieluisaa kirjaa - molemmat kotikaupunkini olivat päässeet romaanimiljöiksi. Tiina Laitila Kälvemarkin teoksia on vilahtanut ohitseni kirjablogeja selaillessani ja olen noteerannut kaikki kehut. Varsinkin tämä uusin teos, Seitsemäs kevättuntuu saaneen paljon myönteisiä arvioita.

Nappasin kirjan nyt mukaani kun se sattui makoilemaan vapaana kirjaston hyllyllä ja luinkin sen nopeasti parissa päivässä. Mutta lukunopeutta ei kannata yhdistää kirjan mahdolliseen keveyteen, kirjan hahmot jäävät nimittäin pyörimään mieleen vielä pitkään lukemisen jälkeen. Ja harvoin on saatu mahtumaan niin paljon asiaa kuin tässä 180 sivuun - kirjassa sivutaan muun muassa ilmastonmuutosta, kohdunvuokrausta ja pedofiliaa. Siis muun muassa...

Jo kirjan alkulause pysäyttää, varsinkin tämän kesän anno 2017 jälkeen:

Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.
    Viime kesänä hellelukemat ylittyivät ainoastaan Tanskassa ja kaakkoisimmassa Skånessa, missä elohopea kohosi muutamana päivänä 25 asteen tuntumaan. 
     Lähes viiteenkymmeneen pohjoiseen kuntaan ei tullut ollenkaan termistä kesää. Pitkä kevät liukui suoraan pitkäksi syksyksi.

Laitila Kälvemark on kirjoittanut aikaisemmin novelleja ja hyvin novellimainen on myös tämän romaanin tyyli esitellä palapelimäisesti eri henkilöt, joiden kyytiin lukija pääsee hetkeksi seuraamaan tarinan jatkumista. Henkilöt on linkitetty toisiinsa yllättävilläkin tavoilla ja koko tarina aukeaa vasta kun kaikki on esitelty.  Olenkohan muuten koskaan aikaisemmin toivonut, että kirjailija olisikin kirjoittanut paksumman kirjan? Kirjan henkilöiden kohtalot jäävät nimittäin kutkuttavasti levälleen eikä auta muu kuin lukijan itse pohdiskella mahdollisia jatkokäänteitä tarinalle.

Romaani poikkeaa myös Intiassa ja tästä muodostuu  tarinan koskettavin osuus. Ruotsalainen Susanne on vuokrannut intialaisen Padman kohdun saadakseen vielä kovasti kaipaamansa vauvan mutta kaikki ei etene suunnitellun mukaisesti - itse asiassa mikään tässä kirjassa ei mene niin kuin sen henkilöt ovat kaavailleet.

Laitila Kälvemark on sijoittanut tarinan pääosin Tukholmaan, mutta omaa Tukholmaani en siitä niinkään tunnista tutuista kadunnimistä ja lähiöistä huolimatta. Juuri se kuvastaakin osuvasti tätä suurkaupunkia, jossa on yllättävän helppo rakentaa ympärilleen omia mieltymyksiään ja elämäntapaansa vastaava kupla. Ihmisten ei ole helppo kohdata toisiaan ja siitä ovat traagisena esimerkkinä myös romaanin henkilöhahmot.

Jukka Viikilän kirjasta Akvarelleja Engelin kaupungista avautuu puolestaan se vanha tuttu Helsinki, kaupunki jonka katuja olen tallaillut niin sateessa kuin tuulessa. Engelin suunnittelema "Nikolain kirkko" oli myös ensimmäinen kirkkoni. Vanhempani asuivat syntymäni aikoihin Kruunuhaassa ja kastetilaisuuteni pidettiin Tuomiokirkon tiloissa jonkinlaisessa joukkokastetilaisuudessa 60-luvun lopun kollektiivihengen mukaisesti.

Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Saksalainen arkkitehti Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että Suomen pesti kestäisi vain kuusi vuotta. Aviopari kaipaa takaisin Berliiniin ja molemmat surevat syvästi pienenä kuollutta poikaansa. Engelille riittää kuitenkin töitä Helsingissä ja hänelle tarjotaan lopulta myös rakennustoimen intendentin virkaa. Epäröinnin jälkeen Engel ottaa vastaan viran, saatuaan ensin kieltävän vastauksen hakemaansa arkkitehdin virkaan Preussin hallitukselta. Engel jää perheineen Helsinkiin, jossa Engel myös lopulta kuolee 24 kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen.

Viikilä on käyttänyt teoksensa pohjana Engelin kirjeenvaihtoa, tämän tosin sain selville vasta luettuani kirjan ja etsittyäni lisätietoa Engelistä. Faktat ovat siis paikoillaan mutta Viikilä on luonut faktojen ympärille Engelin fiktiivisen "yöpäiväkirjan", joka on paikoin puhdasta runoutta. Kirja vaatiikin keskittymistä ja tällainen itseni kaltainen hätäinen lukija ei varmasti kaikkia merkityksiä edes huomannut. Mutta kirjan teksti on ennen kaikkea kaunista ja ja avaa ikkunan 1800-luvun alun elämään, jossa pelataan noppaa ja käydään Kaivopuiston uudessa kylpylässä, sekin luonnollisesti Engelin piirtämä. Erityisesti kuitenkin nostan hattua Viikilän kulttuuriteolle herättää henkiin Carl Ludvig Engel - mies, joka meille helsinkiläisille on vielä tänä päivänäkin arkeamme vahvasti värittävä henkilö ja josta lopulta tiedämme hämmästyttävän vähän.
**
Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…