Siirry pääsisältöön

Naisen tie - Janis Winehouse: Loving Amy (2014)


Amy Winehouse ei lakkaa askarruttamasta mieltäni. Luin viime vuonna Amyn isän Mitch Winehousen kirjan tyttärestään ja Asif Kapadian loistavan Amy-filminkin olen nähnyt jo kaksi kertaa. Nyt sain käsiini Amyn äidin Janis Winehousen kertomuksen tyttärestään ja täytyykin heti tunnustaa, että omat tunteeni Amya kohtaan ovat myös varsin...no, äidilliset. Monet kerrat olen katsonut Amyn varhaisia esiintymisiä ja kyynelsilmin miettinyt mihin hävisi se nuori, kaunis ja superlahjakas tyttö. Mikä sai Amyn suistumaan niin täysin raiteiltaan?

Janis Winehousen näkökulma on myös juurikin "Mummyn": mihin hävisi äidin pieni tyttö? Janis Winehouse toteaa kirjassaan useaan otteeseen, että Amy ei ollut viimeisinä vuosina oma itsensä vaan näytteli eri rooleja. Veli Alex kysyikin välillä, että ketä mahdat tällä kertaa esittää. Äiti hämmästyi myös nähtyään Amyn ensimmäisen tv-haastattelun, jossa tytär puhuu vahvaa cockneyn murretta mikä ei ollut ollenkaan hänen normaali puhetapansa. Äidin mielestä tytär itse asiassa "kuoli" jo paljon ennen fyysistä kuolemaansa.

It happened more around Mitchell than me, but she would often sit on a knee or suck her thumb and talk in a babyish voice. The child was another of her many characters. I couldn't always work it out, but it seemed to me that childlike interactions were uncomplicated for her and they fed her deep need for love.

Jos Mitch Winehousen kirja tuntui aukkoiselta Amyn lapsuuden suhteen niin selitys löytyy Janis Winehousen kirjasta. Mitch teki paljon töitä eikä osallistunut niinkään lastensa arkielämään. Osat kääntyivät kun Amyn ensimmäinen albumi "Frank" ilmestyi. Mitch löysi itselleen luontevan roolin tyttärensä edunvalvojana ja äiti Janis jäi enemmän sisäpiirin ulkopuolelle. Suuri syy tähän oli Janisin oma terveys, hän oli nimittäin monien vuosien epätietoisuuden jälkeen saanut tietää sairastavansa MS-tautia. Janis myös mainitsee kirjassaan olleensa kiitollinen, ettei hänelle kerrottu kaikkea. Äidin sydäntä raastoi seurata tyttärensä huumeriippuvuutta.

Janis Winehousen kirja keskittyy siis luontevasti juuri Amyn lapsuuteen ja onkin todella hurjaa seurata kuinka "Hurrikaani-Amy" kulkee omaa polkuansa. On ilmiselvää, että Amy oli sekä kielellisesti että musiikillisesti superlahjakas. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia keskittyä tai asettaa itselleen järjestelmällisiä päämääriä. Upeat laulunsa hän teki "hetken huumassa", inspiraation iskiessä. Amylle olikin järkytys huomata kuinka paljon oheistyötä hänen odotettiin tekevän - haastatteluja, valokuvauksia, sopimusneuvotteluja... Hänhän halusi vain esittää omaa musiikkiansa!

Janis Winehouse kirjoittaa todella koskettavasti ja elävästi ja hän onnistuu luomaan todentuntuisen kuvan nuoren Amyn persoonasta. Kirjan loppu keskittyy kuitenkin enemmän Janisin omiin tuntemuksiin, sillä Amy oli siinä vaiheessa jo tavoittamattomissa. Apteekkarin koulutuksen saanut Janis oli varsin realistinen ja tiesi huumeriippuvuuden koukerot. Hänelle oli selvää se, että Amya ei voinut pelastaa huumeilta muut kuin Amy itse. Kirja on luonnollisesti myös puolustuspuhe sekä Janisin itsensä että ex-miehen Mitchin osalta. Vanhempien roolia ja kykenemättömyyttä auttaa tytärtään on nimittäin analysoitu moneen otteeseen.

Janis Winehouse kritisoi myös - mielestäni oikeutetusti - median toimintaa. Kaikki ne kuvat Amyn alamäestä, joita iltapäivälehdet kilvan julkaisivat - jossakin vaiheessa median pitäisi itse osata ymmärtää, että kuvilla ei ole enää minkäänlaista uutisarvoa. Janis kertoo kuinka Amy vielä uransa alkuvaiheessa tarjoili ystävällisesti teetä kotinsa ulkopuolella päivystäville valokuvaajille kunnes huomasi olevansa täysin median armoilla. Amya harmitti, ettei voinut enää matkustaa metrossa tai käydä kaupassa ilman joka puolelta kuuluvaa kameroiden ääntä.

Jos itse elättelin vielä sellaista harhaluuloa, että Amy olisi tarvinnut uransa alussa tiukempaa ohjausta niin se karisi tämän kirjan myötä. Amy ei sietänyt kenenkään paimentamista. Ja olisiko Amyn musiikkia ollut edes olemassa jos hän olisi elänyt tavallisen perhetytön elämää? Janis Winehouse toteaa, että Amy kirjoitti laulunsa aina omasta elämästään ja molemmat albumitkin perustuvat Amyn kokemiin sydänsuruihin.

She needed something to happen in her life to spark her creativity, yet it was becoming clear that such happenings were usually catastrophes rather than positive experiences.

Kalliit olivat Amyn laulujen lunnaat...

**
Janis Winehouse: Loving Amy. A mother's story.
Thomas Dunne Books. St. Martin Press. New York 2016

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne
Osallistun tällä kirjalla myös Naisen tie-lukuhaasteeseen.


Kommentit

  1. Voin samaistua tunteisiisi, sillä kun olin katsonyt Amy-dokumentin se pyöri monta päivää jatkuvasti päässäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Filmi on taitavasti leikattu ja editoitu ja tuo Amyn aivan "iholle", olin todella järkyttynyt nähtyäni sen ensimmäistä kertaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle