Siirry pääsisältöön

Naisen tie - Janis Winehouse: Loving Amy (2014)


Amy Winehouse ei lakkaa askarruttamasta mieltäni. Luin viime vuonna Amyn isän Mitch Winehousen kirjan tyttärestään ja Asif Kapadian loistavan Amy-filminkin olen nähnyt jo kaksi kertaa. Nyt sain käsiini Amyn äidin Janis Winehousen kertomuksen tyttärestään ja täytyykin heti tunnustaa, että omat tunteeni Amya kohtaan ovat myös varsin...no, äidilliset. Monet kerrat olen katsonut Amyn varhaisia esiintymisiä ja kyynelsilmin miettinyt mihin hävisi se nuori, kaunis ja superlahjakas tyttö. Mikä sai Amyn suistumaan niin täysin raiteiltaan?

Janis Winehousen näkökulma on myös juurikin "Mummyn": mihin hävisi äidin pieni tyttö? Janis Winehouse toteaa kirjassaan useaan otteeseen, että Amy ei ollut viimeisinä vuosina oma itsensä vaan näytteli eri rooleja. Veli Alex kysyikin välillä, että ketä mahdat tällä kertaa esittää. Äiti hämmästyi myös nähtyään Amyn ensimmäisen tv-haastattelun, jossa tytär puhuu vahvaa cockneyn murretta mikä ei ollut ollenkaan hänen normaali puhetapansa. Äidin mielestä tytär itse asiassa "kuoli" jo paljon ennen fyysistä kuolemaansa.

It happened more around Mitchell than me, but she would often sit on a knee or suck her thumb and talk in a babyish voice. The child was another of her many characters. I couldn't always work it out, but it seemed to me that childlike interactions were uncomplicated for her and they fed her deep need for love.

Jos Mitch Winehousen kirja tuntui aukkoiselta Amyn lapsuuden suhteen niin selitys löytyy Janis Winehousen kirjasta. Mitch teki paljon töitä eikä osallistunut niinkään lastensa arkielämään. Osat kääntyivät kun Amyn ensimmäinen albumi "Frank" ilmestyi. Mitch löysi itselleen luontevan roolin tyttärensä edunvalvojana ja äiti Janis jäi enemmän sisäpiirin ulkopuolelle. Suuri syy tähän oli Janisin oma terveys, hän oli nimittäin monien vuosien epätietoisuuden jälkeen saanut tietää sairastavansa MS-tautia. Janis myös mainitsee kirjassaan olleensa kiitollinen, ettei hänelle kerrottu kaikkea. Äidin sydäntä raastoi seurata tyttärensä huumeriippuvuutta.

Janis Winehousen kirja keskittyy siis luontevasti juuri Amyn lapsuuteen ja onkin todella hurjaa seurata kuinka "Hurrikaani-Amy" kulkee omaa polkuansa. On ilmiselvää, että Amy oli sekä kielellisesti että musiikillisesti superlahjakas. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia keskittyä tai asettaa itselleen järjestelmällisiä päämääriä. Upeat laulunsa hän teki "hetken huumassa", inspiraation iskiessä. Amylle olikin järkytys huomata kuinka paljon oheistyötä hänen odotettiin tekevän - haastatteluja, valokuvauksia, sopimusneuvotteluja... Hänhän halusi vain esittää omaa musiikkiansa!

Janis Winehouse kirjoittaa todella koskettavasti ja elävästi ja hän onnistuu luomaan todentuntuisen kuvan nuoren Amyn persoonasta. Kirjan loppu keskittyy kuitenkin enemmän Janisin omiin tuntemuksiin, sillä Amy oli siinä vaiheessa jo tavoittamattomissa. Apteekkarin koulutuksen saanut Janis oli varsin realistinen ja tiesi huumeriippuvuuden koukerot. Hänelle oli selvää se, että Amya ei voinut pelastaa huumeilta muut kuin Amy itse. Kirja on luonnollisesti myös puolustuspuhe sekä Janisin itsensä että ex-miehen Mitchin osalta. Vanhempien roolia ja kykenemättömyyttä auttaa tytärtään on nimittäin analysoitu moneen otteeseen.

Janis Winehouse kritisoi myös - mielestäni oikeutetusti - median toimintaa. Kaikki ne kuvat Amyn alamäestä, joita iltapäivälehdet kilvan julkaisivat - jossakin vaiheessa median pitäisi itse osata ymmärtää, että kuvilla ei ole enää minkäänlaista uutisarvoa. Janis kertoo kuinka Amy vielä uransa alkuvaiheessa tarjoili ystävällisesti teetä kotinsa ulkopuolella päivystäville valokuvaajille kunnes huomasi olevansa täysin median armoilla. Amya harmitti, ettei voinut enää matkustaa metrossa tai käydä kaupassa ilman joka puolelta kuuluvaa kameroiden ääntä.

Jos itse elättelin vielä sellaista harhaluuloa, että Amy olisi tarvinnut uransa alussa tiukempaa ohjausta niin se karisi tämän kirjan myötä. Amy ei sietänyt kenenkään paimentamista. Ja olisiko Amyn musiikkia ollut edes olemassa jos hän olisi elänyt tavallisen perhetytön elämää? Janis Winehouse toteaa, että Amy kirjoitti laulunsa aina omasta elämästään ja molemmat albumitkin perustuvat Amyn kokemiin sydänsuruihin.

She needed something to happen in her life to spark her creativity, yet it was becoming clear that such happenings were usually catastrophes rather than positive experiences.

Kalliit olivat Amyn laulujen lunnaat...

**
Janis Winehouse: Loving Amy. A mother's story.
Thomas Dunne Books. St. Martin Press. New York 2016

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne
Osallistun tällä kirjalla myös Naisen tie-lukuhaasteeseen.


Kommentit

  1. Voin samaistua tunteisiisi, sillä kun olin katsonyt Amy-dokumentin se pyöri monta päivää jatkuvasti päässäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Filmi on taitavasti leikattu ja editoitu ja tuo Amyn aivan "iholle", olin todella järkyttynyt nähtyäni sen ensimmäistä kertaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York