maanantai 24. heinäkuuta 2017

Naistenviikko - Dianan muisto elää!

Hyvää pian päättyvää naistenviikkoa! Tuijata emännöi perinteistä kirjabloggareiden Naistenviikkohaastetta ja olen tietysti mukana. Vaikkakin lukemieni kirjojen perusteella voisi väittää, että vietän naistenviikkoa joka viikko, sen verran ylisuuri on naiskirjailijoiden osuus listassani. Tämän kertaisen naistenviiikkoni olen viettänyt mökillä Kotkassa omasta hyllystä löytyvän kirjan parissa, kirjan jonka olen lukenut aikaisemmin jo pariinkiin otteeseen. Kirja kertoo naisesta, joka on ollut itselleni tärkeä ja jonka elämä edelleenkin kiehtoo mieltäni.


Heinäkuussa 1981 olin melkein 13-vuotias. Koko alkuvuoden olin seurannut lehdistä kuinka Diana Spencer valmistautui elämänsä suurimpaan päivään ja vihdoin 29. heinäkuuta se tapahtui. Diana meni naimisiin! Erkki Toivanen selosti ja minä istuin television ääressä. Jo silloin oli nähtävissä se mikä tuli värittämään koko liittoa - päivän toinen päähenkilö jäi täysin varjoon, kukaan ei ollut liiemmin kiinnostunut sulhasesta. Siitä päivästä on mielessäni vain kuva Dianan rusottavista poskista ja valtavasta hääpuvusta. Ja laahus, joka oli niin pitkä että olisi varmasti näkynyt avaruuteen jos sitä joku sieltä olisi osannut tiirailla.

Diana kuuluu lapsuuden loppuaikaani ja esiteini-ikääni. Minulle hän on aina oleva Diana Spencer, ujo lastenhoitaja joka ajeli pienellä autollaan pitkin Lontoon katuja ja joka kulki pää alaviistoon taivutettuna paparazzien salamavalojen tulituksessa. Diana on minulle myös se äiti, joka vie nuoren poikansa yöllä tapaamaan Lontoon kaduilla majailevia kodittomia. Ja kanssaihminen, joka kättelee aids-sairasta potilasta. Ilman käsineitä. Ja se rohkea nainen, joka kävelee suojavarustuksessa miinakentän läpi protestina maamiinoja vastaan toimittajien pidätellessä vieressä henkeään.

Kaikki nämä tuomittiin silloin tietysti halvoiksi PR-kikoiksi mutta näin 2010-luvulta katsottuna ne näyttävät aivan toiselta kuin silloin. Dianalla oli sydän paikallaan ja kaikki se muu sählinki todisti vain, että Diana oli ennen kaikkea ihminen.

Kirjahyllyssäni on pari kirjaa, joita kutsun Diana-raamatuiksini. Tina Brownin Diana-elämäkerta ilmestyi 10 vuotta Dianan kuoleman jälkeen. Se ei ollut suinkaan ainoa sinä vuonna ilmestynyt Diana-muistelma mutta Stephen Frearsin Queen-elokuvan ohella se sai eniten huomiota. Brown ei sinänsä kerro mitään uutta Dianan elämästä mutta kirja sisältää perusteellisen kartoituksen Dianan elämänkulusta sananmukaisesti "kehdosta hautaan". Brown ei tuntenut Dianaa henkilökohtaisesti muutamaa lyhyttä tapaamista lukuunottamatta eikä hän kirjassakaan kohtele Dianaa erityisen hellävaroen.

Aivan toisenlainen kirja on ruotsalaisen toimittajan Cecilia Hagenin kirja, jossa hän nitoo persoonallisella tavallaan Dianan elämänvaiheet meidän kaikkien Diana-fanien elämänkokemuksiin. Kuten Hagen itse toteaa, kirja ei niinkään kerro Dianasta kuin "minusta itsestäni ja kaikista meistä muista". Mutta toisaalta, Diana oli kuin kaikki me muut. Hagen käy läpi Dianan elämää ja kiteyttää ne usein kysymykseen "eikö kuka tahansa meistä olisi reagoinut juuri samalla tavalla?".

Jo Dianan syntymä sisältää suuren tragedian. Vanhempien suuri tehtävä oli tuottaa miespuolinen perillinen ja kaksi ensimmäistä lasta oli tyttäriä. Sitten syntyi kauan odotettu poika mutta pahasti epämuodostunut lapsi kuoli heti synnytyksen jälkeen. Niinpä tässä vaiheessa jo riitaisan parin ei auttanut muu kuin jatkaa epätoivoista yritystään tuottaa perillinen. Seuraava lapsi oli Diana. Suuri pettymys. Vihdoin viimein syntyi pikkuveli Charles joka päätti ei-toivottujen lapsien sarjan ja hyvin pian myös koko avioliiton.

Dianalla oli siis jo lapsesta asti kokemus siitä, että hän ei ollut toivottu ja ehkä ei edes niin kovin rakastettukaan. Tätä vahvisti myös Englannin yläluokan tapa lähettää lapsensa sisäoppilaitoksiin, jossa myös Diana vietti kouluvuotensa. Diana ei koskaan sopeutunut sen kummemmin omaan lapsuuden perheeseensä kuin avioliitossa saamaansa perheeseenkään. Palveluskunta vaikeroi miten toimia kun Diana livahti keittiön puolelle ja istui siellä illat pitkät höpöttelemässä. Diana viihtyi tavallisten ihmisten seurassa ja Hagen kertoo kuinka Dianalla oli suorastaan vaistomainen kyky asettaa sanansa oikein. Ei siis ihme, että kansa rakasti häntä. Dianan rinnalla Charles ja isänsä Philip kuulostivatkin lähinnä töksäytteleviltä moukilta.

Expressenin kokenut toimittaja Cecilia Hagen on seurannut vuosien varrella Dianan elämää samalla mielenkiinnolla ja empatialla kuin minäkin. Jokin Dianassa kiehtoo edelleen, ehkä se peittelemätön epätäydellisyys yhdistettynä perinteisesti täydellisenä koetun prinsessan rooliin. Hagen kirjoittaa lämpimällä huumorilla höystettynä kaikista Dianan elämän suurista elämänkäänteistä ja vertaa niitä oman elämänsä kiemuroihin, mm. omaan vaikeaan äitisuhteeseensa. Kirja vaatii ehkä hitusen kiinnostusta myös ruotsalaiseen elämänmenoon mutta kirja on ennen kaikkea kuvaus yläluokan kohtuuttomista vaatimuksista ja odotuksista, joista tuloksena ovat kaikki nämä onnettomat dianat ja charlesit.

Dianan kuolemasta tulee ensi kuussa kuluneeksi 20 vuotta ja lehdissä näkyykin jo lähes päivittäin Diana-aiheisia juttuja. Dianan muisto elää siis edelleen ja varmasti ainakin niin pitkään kuin me 80-luvun varhaisteinit olemme vielä voimissamme. Yksi hienoimmista muistomerkeistä on muuten varmaankin tämä Lontoon Kensingtonissa sijaitseva Dianan muistolle perustettu lasten leikkipuisto, lähellä Dianan viimeistä kotia. Oman 7-vuotiaamme mielestä tämä oli paras näkemänsä leikkipuisto!

Princess Diana Memorial Playground helmikuussa 2017

**
Cecilia Hagen: Mina resor med Diana
Albert Bonniers Förlag 2005

Tina Brown: Diana. Biografin
(The Diana Chronicles)
Käännös ruotsiksi: Elisabeth Olin
Prisma 2008

2 kommenttia:

  1. Todella hyvin pohjustettu bloggaus ja Diana oli varmasti sankari ja median uhri. Tässä oli paljon uutta tietoa. Itse en ole lainkaan kiinnostunut vallattomista monarkeista.

    (Mitä tulee kodittomien tapaamiseen jossain niin minusta on aivan eri asia, jos itsekin on koditon, tai jos itsellä ei ole mukana turvamiehiä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hagenin kirja on siitä hauska lukea, että kirjoittaja ei ota aihetta liian vakavasti vaan kirjoittaa koko ajan pilke silmäkulmassa.

      Se on totra, että kun kuninkaallinen menee tapaamaan kodittomia niin siitä tulee väistämättä ulkokultainen mediatapahtuma. Dianalla oli kuitenkin erityinen taito saada ne tapahtumat ainakin näyttämään aidoilta. /Mari

      Poista

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!