Siirry pääsisältöön

Naistenviikko - Dianan muisto elää!

Hyvää pian päättyvää naistenviikkoa! Tuijata emännöi perinteistä kirjabloggareiden Naistenviikkohaastetta ja olen tietysti mukana. Vaikkakin lukemieni kirjojen perusteella voisi väittää, että vietän naistenviikkoa joka viikko, sen verran ylisuuri on naiskirjailijoiden osuus listassani. Tämän kertaisen naistenviiikkoni olen viettänyt mökillä Kotkassa omasta hyllystä löytyvän kirjan parissa, kirjan jonka olen lukenut aikaisemmin jo pariinkiin otteeseen. Kirja kertoo naisesta, joka on ollut itselleni tärkeä ja jonka elämä edelleenkin kiehtoo mieltäni.


Heinäkuussa 1981 olin melkein 13-vuotias. Koko alkuvuoden olin seurannut lehdistä kuinka Diana Spencer valmistautui elämänsä suurimpaan päivään ja vihdoin 29. heinäkuuta se tapahtui. Diana meni naimisiin! Erkki Toivanen selosti ja minä istuin television ääressä. Jo silloin oli nähtävissä se mikä tuli värittämään koko liittoa - päivän toinen päähenkilö jäi täysin varjoon, kukaan ei ollut liiemmin kiinnostunut sulhasesta. Siitä päivästä on mielessäni vain kuva Dianan rusottavista poskista ja valtavasta hääpuvusta. Ja laahus, joka oli niin pitkä että olisi varmasti näkynyt avaruuteen jos sitä joku sieltä olisi osannut tiirailla.

Diana kuuluu lapsuuden loppuaikaani ja esiteini-ikääni. Minulle hän on aina oleva Diana Spencer, ujo lastenhoitaja joka ajeli pienellä autollaan pitkin Lontoon katuja ja joka kulki pää alaviistoon taivutettuna paparazzien salamavalojen tulituksessa. Diana on minulle myös se äiti, joka vie nuoren poikansa yöllä tapaamaan Lontoon kaduilla majailevia kodittomia. Ja kanssaihminen, joka kättelee aids-sairasta potilasta. Ilman käsineitä. Ja se rohkea nainen, joka kävelee suojavarustuksessa miinakentän läpi protestina maamiinoja vastaan toimittajien pidätellessä vieressä henkeään.

Kaikki nämä tuomittiin silloin tietysti halvoiksi PR-kikoiksi mutta näin 2010-luvulta katsottuna ne näyttävät aivan toiselta kuin silloin. Dianalla oli sydän paikallaan ja kaikki se muu sählinki todisti vain, että Diana oli ennen kaikkea ihminen.

Kirjahyllyssäni on pari kirjaa, joita kutsun Diana-raamatuiksini. Tina Brownin Diana-elämäkerta ilmestyi 10 vuotta Dianan kuoleman jälkeen. Se ei ollut suinkaan ainoa sinä vuonna ilmestynyt Diana-muistelma mutta Stephen Frearsin Queen-elokuvan ohella se sai eniten huomiota. Brown ei sinänsä kerro mitään uutta Dianan elämästä mutta kirja sisältää perusteellisen kartoituksen Dianan elämänkulusta sananmukaisesti "kehdosta hautaan". Brown ei tuntenut Dianaa henkilökohtaisesti muutamaa lyhyttä tapaamista lukuunottamatta eikä hän kirjassakaan kohtele Dianaa erityisen hellävaroen.

Aivan toisenlainen kirja on ruotsalaisen toimittajan Cecilia Hagenin kirja, jossa hän nitoo persoonallisella tavallaan Dianan elämänvaiheet meidän kaikkien Diana-fanien elämänkokemuksiin. Kuten Hagen itse toteaa, kirja ei niinkään kerro Dianasta kuin "minusta itsestäni ja kaikista meistä muista". Mutta toisaalta, Diana oli kuin kaikki me muut. Hagen käy läpi Dianan elämää ja kiteyttää ne usein kysymykseen "eikö kuka tahansa meistä olisi reagoinut juuri samalla tavalla?".

Jo Dianan syntymä sisältää suuren tragedian. Vanhempien suuri tehtävä oli tuottaa miespuolinen perillinen ja kaksi ensimmäistä lasta oli tyttäriä. Sitten syntyi kauan odotettu poika mutta pahasti epämuodostunut lapsi kuoli heti synnytyksen jälkeen. Niinpä tässä vaiheessa jo riitaisan parin ei auttanut muu kuin jatkaa epätoivoista yritystään tuottaa perillinen. Seuraava lapsi oli Diana. Suuri pettymys. Vihdoin viimein syntyi pikkuveli Charles joka päätti ei-toivottujen lapsien sarjan ja hyvin pian myös koko avioliiton.

Dianalla oli siis jo lapsesta asti kokemus siitä, että hän ei ollut toivottu ja ehkä ei edes niin kovin rakastettukaan. Tätä vahvisti myös Englannin yläluokan tapa lähettää lapsensa sisäoppilaitoksiin, jossa myös Diana vietti kouluvuotensa. Diana ei koskaan sopeutunut sen kummemmin omaan lapsuuden perheeseensä kuin avioliitossa saamaansa perheeseenkään. Palveluskunta vaikeroi miten toimia kun Diana livahti keittiön puolelle ja istui siellä illat pitkät höpöttelemässä. Diana viihtyi tavallisten ihmisten seurassa ja Hagen kertoo kuinka Dianalla oli suorastaan vaistomainen kyky asettaa sanansa oikein. Ei siis ihme, että kansa rakasti häntä. Dianan rinnalla Charles ja isänsä Philip kuulostivatkin lähinnä töksäytteleviltä moukilta.

Expressenin kokenut toimittaja Cecilia Hagen on seurannut vuosien varrella Dianan elämää samalla mielenkiinnolla ja empatialla kuin minäkin. Jokin Dianassa kiehtoo edelleen, ehkä se peittelemätön epätäydellisyys yhdistettynä perinteisesti täydellisenä koetun prinsessan rooliin. Hagen kirjoittaa lämpimällä huumorilla höystettynä kaikista Dianan elämän suurista elämänkäänteistä ja vertaa niitä oman elämänsä kiemuroihin, mm. omaan vaikeaan äitisuhteeseensa. Kirja vaatii ehkä hitusen kiinnostusta myös ruotsalaiseen elämänmenoon mutta kirja on ennen kaikkea kuvaus yläluokan kohtuuttomista vaatimuksista ja odotuksista, joista tuloksena ovat kaikki nämä onnettomat dianat ja charlesit.

Dianan kuolemasta tulee ensi kuussa kuluneeksi 20 vuotta ja lehdissä näkyykin jo lähes päivittäin Diana-aiheisia juttuja. Dianan muisto elää siis edelleen ja varmasti ainakin niin pitkään kuin me 80-luvun varhaisteinit olemme vielä voimissamme. Yksi hienoimmista muistomerkeistä on muuten varmaankin tämä Lontoon Kensingtonissa sijaitseva Dianan muistolle perustettu lasten leikkipuisto, lähellä Dianan viimeistä kotia. Oman 7-vuotiaamme mielestä tämä oli paras näkemänsä leikkipuisto!

Princess Diana Memorial Playground helmikuussa 2017

**
Cecilia Hagen: Mina resor med Diana
Albert Bonniers Förlag 2005

Tina Brown: Diana. Biografin
(The Diana Chronicles)
Käännös ruotsiksi: Elisabeth Olin
Prisma 2008

Kommentit

  1. Todella hyvin pohjustettu bloggaus ja Diana oli varmasti sankari ja median uhri. Tässä oli paljon uutta tietoa. Itse en ole lainkaan kiinnostunut vallattomista monarkeista.

    (Mitä tulee kodittomien tapaamiseen jossain niin minusta on aivan eri asia, jos itsekin on koditon, tai jos itsellä ei ole mukana turvamiehiä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hagenin kirja on siitä hauska lukea, että kirjoittaja ei ota aihetta liian vakavasti vaan kirjoittaa koko ajan pilke silmäkulmassa.

      Se on totra, että kun kuninkaallinen menee tapaamaan kodittomia niin siitä tulee väistämättä ulkokultainen mediatapahtuma. Dianalla oli kuitenkin erityinen taito saada ne tapahtumat ainakin näyttämään aidoilta. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...