Siirry pääsisältöön

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu (2017)


Onnistuneen loman merkki lienee se, kun luettuja kirjoja odottaa blogiin pääsyä pinossa kasapäin. Viime viikolla vietettiin täällä Ruotsissa syyslomaa ja varaamamme mökkiloma osoittautui täysosumaksi myös lukuharrastukseni kannalta. Ruotsin hallitus muuten käynnisti jo viime vuonna kampanjan, jossa syysloma nimettiin lukulomaksi, "läslov". Sopii minulle!

Ja juuri sopivasti ennen lomaa löysin kirjastosta Leena Lehtolaisen uusimman, jota olinkin jo odottanut. Mikä nautinto! Erityinen nautinto tästä tuli kun huomasin, että Lehtolainen on tällä kertaa panostanut enemmän itse rikokseen kuin Maria Kallion yksityiselämään. Perhe on toki edelleen mukana  juonikoukeroissa ja Kallion lapsetkin jo teini-ikäisiä mutta tällä kertaa Lehtolainen malttaa syventyä murhatutkimuksen eri vaiheisiin. Kirjailija tuntee aiheensa ja poliisityön kuvaus tuntuu uskottavalta.

Itse aihe on rankka, alaikäisiin kohdistuvat seksuaalirikokset, mutta Lehtolainen ei tapansa mukaan mässäile likaisilla yksityiskohdilla. Tarinan keskushenkilö, seksuaalirikoksista tuomittu hammashoitaja Tuula Lahti-Haapala saa jopa ymmärrystä osakseen koska on myös itse joutunut nuorena seksuaalirikoksen uhriksi. Nainen seksuaalirikollisena lienee sen verran kova pala, että kirjailija on valinnut tämän taustan "pehmennykseksi"? Pedofiilirenkaan miespuoliset jäsenet eivät sen sijaan saa kirjailijalta armoa.

Parasta tässä Lehtolaisen uusimmassa oli kuitenkin jälleen kerran osuva ajankuvaus. Kirjassa saavat hienovaraista kritiikkiä niin älypuhelimiinsa uppotuneet vanhemmat kuin tosi-tv-sarjojen tähtöset. Lisäksi nautin aina kun saan lukea Lehtolaisen maisemakuvausta entisestä kotikunnastani Espoosta ja Niittykummusta, jossa asuin ennen muuttoani Tukholmaan. Länsimetrokin vilahtaa luonnollisesti henkilöhahmojen puheissa ja vitsailuissa.

Metrotyömaa oli sotkenut Merituulentien liikenteen pahasti, onnistuin ajamaan väärästä risteyksestä ja jouduin pujottelemaan kapeita väyliä ennen kuin kykenin kääntymään takaisin oikeaan suuntaan. Pyöräilijät puikkelehtivat henkensä kaupalla ajoväylällä, oikealle kääntyvä kuorma-auto väisti viime hetkessä puhelimeensa uppotunutta teinityttöä, jolle myös paloi kadunylittämisvihreä. Espoo oli kaupunki, jossa vain muutos oli pysyvää, ja vaikka metro joskus valmistuisikin, tilanne tuskin korjaantuisi.

Kirjan kannessa kuvattu käärme muuten hämmensi mieltäni. Lehtolainen omistaa sille yhden kirjan mieleenpainuvimmista kohtauksista ja kirjoittaa Maria Kallion ja boakäärmeen kohtaamisesta niin elävästi, että näin käärmeestä painajaisunta lukemista seuraavana yönä. Mutta - ja nyt tulee juonipaljastus - käärmeellä ei ole mitään tekemistä itse murhan kanssa. Kekseliäs harhautus kirjailijalta, sillä ehdin kehitellä jo muutamankin teorian kuinka käärme on osallisena jutussa.

Hienoa nähdä, että Leena Lehtolainen on saanut uutta puhtia Maria Kallio -sarjaansa! Teksti on taitavan sujuvasti kirjoitettua (vaikkakin välillä turhan jaarittelevaa) ja henkilöhahmot pääosin uskottavia. Osa juonenkäänteistä ja "sattumista" tuntuivat tosin vähän epäuskottavilta mutta luotetaan nyt taas siihen vanhaan toteamukseen, että totuus on tarua ihmeellisempää.



**
Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
457 sivua
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan kannessa on eläin

Kommentit

  1. Minä kuuntelin kirjan äänikirjana, joten katseeni ei osunut kovin usein kansikuvaan. Jännä huomata, miten eri formaatit kiinnittävät huomiota niin eri asioihin. Tämä oli myös mun mielestä todella onnistunut Maria Kallio -kirja, ehkä juuri tuon työtehtävään keskittymisen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se käärme pyörii mielessä vieläkin! Symboloiko se sitten Maria Kalliolle itsensä voittamista tai jotain muuta henkistä kehittymisen paikkaa, sitä jäin miettimään... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…