Siirry pääsisältöön

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu (2017)


Onnistuneen loman merkki lienee se, kun luettuja kirjoja odottaa blogiin pääsyä pinossa kasapäin. Viime viikolla vietettiin täällä Ruotsissa syyslomaa ja varaamamme mökkiloma osoittautui täysosumaksi myös lukuharrastukseni kannalta. Ruotsin hallitus muuten käynnisti jo viime vuonna kampanjan, jossa syysloma nimettiin lukulomaksi, "läslov". Sopii minulle!

Ja juuri sopivasti ennen lomaa löysin kirjastosta Leena Lehtolaisen uusimman, jota olinkin jo odottanut. Mikä nautinto! Erityinen nautinto tästä tuli kun huomasin, että Lehtolainen on tällä kertaa panostanut enemmän itse rikokseen kuin Maria Kallion yksityiselämään. Perhe on toki edelleen mukana  juonikoukeroissa ja Kallion lapsetkin jo teini-ikäisiä mutta tällä kertaa Lehtolainen malttaa syventyä murhatutkimuksen eri vaiheisiin. Kirjailija tuntee aiheensa ja poliisityön kuvaus tuntuu uskottavalta.

Itse aihe on rankka, alaikäisiin kohdistuvat seksuaalirikokset, mutta Lehtolainen ei tapansa mukaan mässäile likaisilla yksityiskohdilla. Tarinan keskushenkilö, seksuaalirikoksista tuomittu hammashoitaja Tuula Lahti-Haapala saa jopa ymmärrystä osakseen koska on myös itse joutunut nuorena seksuaalirikoksen uhriksi. Nainen seksuaalirikollisena lienee sen verran kova pala, että kirjailija on valinnut tämän taustan "pehmennykseksi"? Pedofiilirenkaan miespuoliset jäsenet eivät sen sijaan saa kirjailijalta armoa.

Parasta tässä Lehtolaisen uusimmassa oli kuitenkin jälleen kerran osuva ajankuvaus. Kirjassa saavat hienovaraista kritiikkiä niin älypuhelimiinsa uppotuneet vanhemmat kuin tosi-tv-sarjojen tähtöset. Lisäksi nautin aina kun saan lukea Lehtolaisen maisemakuvausta entisestä kotikunnastani Espoosta ja Niittykummusta, jossa asuin ennen muuttoani Tukholmaan. Länsimetrokin vilahtaa luonnollisesti henkilöhahmojen puheissa ja vitsailuissa.

Metrotyömaa oli sotkenut Merituulentien liikenteen pahasti, onnistuin ajamaan väärästä risteyksestä ja jouduin pujottelemaan kapeita väyliä ennen kuin kykenin kääntymään takaisin oikeaan suuntaan. Pyöräilijät puikkelehtivat henkensä kaupalla ajoväylällä, oikealle kääntyvä kuorma-auto väisti viime hetkessä puhelimeensa uppotunutta teinityttöä, jolle myös paloi kadunylittämisvihreä. Espoo oli kaupunki, jossa vain muutos oli pysyvää, ja vaikka metro joskus valmistuisikin, tilanne tuskin korjaantuisi.

Kirjan kannessa kuvattu käärme muuten hämmensi mieltäni. Lehtolainen omistaa sille yhden kirjan mieleenpainuvimmista kohtauksista ja kirjoittaa Maria Kallion ja boakäärmeen kohtaamisesta niin elävästi, että näin käärmeestä painajaisunta lukemista seuraavana yönä. Mutta - ja nyt tulee juonipaljastus - käärmeellä ei ole mitään tekemistä itse murhan kanssa. Kekseliäs harhautus kirjailijalta, sillä ehdin kehitellä jo muutamankin teorian kuinka käärme on osallisena jutussa.

Hienoa nähdä, että Leena Lehtolainen on saanut uutta puhtia Maria Kallio -sarjaansa! Teksti on taitavan sujuvasti kirjoitettua (vaikkakin välillä turhan jaarittelevaa) ja henkilöhahmot pääosin uskottavia. Osa juonenkäänteistä ja "sattumista" tuntuivat tosin vähän epäuskottavilta mutta luotetaan nyt taas siihen vanhaan toteamukseen, että totuus on tarua ihmeellisempää.



**
Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
457 sivua
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan kannessa on eläin

Kommentit

  1. Minä kuuntelin kirjan äänikirjana, joten katseeni ei osunut kovin usein kansikuvaan. Jännä huomata, miten eri formaatit kiinnittävät huomiota niin eri asioihin. Tämä oli myös mun mielestä todella onnistunut Maria Kallio -kirja, ehkä juuri tuon työtehtävään keskittymisen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se käärme pyörii mielessä vieläkin! Symboloiko se sitten Maria Kalliolle itsensä voittamista tai jotain muuta henkistä kehittymisen paikkaa, sitä jäin miettimään... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen