Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

 

Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan. 

Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille! 

Mutta aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta...

Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähän tiedänkään. "Indignity" vie aikaan, jolloin kirjailijan isoäiti oli nuori. Ypi löytää sattumalta aivan vieraan ihmisen somekanavasta valokuvan isovanhemmistaan näiden häämatkalla. Alkaa löytömatka arkistoihin, sillä Ypi tajuaa ettei tiedäkään isoäitinsä tarinan kaikkia vaiheita.

Arkistoista ei löydy kuin fragmentteja, sillä kuten eräs arkiston työntekijöistä toteaa, naisista on turha etsiä arkistotietoja. Mutta Ypi ei anna periksi - ja kun arkiston tiedot loppuvat, hän kuvittelee uusiksi ("A Life Reimagined") isoäitinsä nuoruuden.

Tässä kohtaa kirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa, Ypi ei nimittäin saa kuvitteelliseen tarinaansa nostetta. Isoäidin hahmo jää vaisuksi ja itse tarina on kirjalliselta tasoltaan köykäinen. Teos on mielenkiintoinen kokeilu yhdistää dokumenttipohjainen kerronta kaunokirjalliseen tekstiin, mutta Ypi ei saa tästä samanlaista täysosumaa kuin edellisestä kirjastaan. Harmi!! 

Lea Ypi: Indignity. A Life Reimagined (Penguin 2025)

Seuraava romaani veikin sitten Israeliin. Terhi Törmälehto on itselleni uusi kirjailija, mutta häntä on sen verran usein täällä blogi- ja somemaailmassa kehuttu, että päätin tutustua uusimpaan teokseensa "He ovat suolaa ja valoa". Ja tämä kirja kannatti todellakin lukea, romaani on aiheeltaan omaperäinen ja tyyliltään tiivis porautuminen kristillisen liikkeen äärilaidan ajatusmaailmaan.

Päähenkilöt Susanna ja Anu, ammateiltaan lääkäri ja saksanope, matkustavat samalla lennolla Jerusalemiin. Kumpaakin johdattaa matkalle raamattu ja Jumalan ääni, vaikka polut vievätkin naiset omille tahoilleen.
Molemmat naiset ovat ulkoistaneet päätöksenteon ylemmälle taholle, jossa Raamattu on ehdoton auktoriteetti. Törmälehto kuvaa yksityiskohtaisesti kuinka molemmat naiset joutuvat testaamaan oman uskonsa rajoja. Todellinen elämä kun ei aina vastaakaan Raamatun sanaa. Naisten vastapareiksi Törmälehto asettaa myös ns. järjen äänen - Susannalla se on aviomies Ville, joka on pappi. Anu puolestaan tapaa sattumalta juutalaisen miehen, joka Anun pettymykseksi ei taivukaan hänen uskonsa mukaiseksi "valitun kansan" edustajaksi. 

Mielenkiintoinen kirja, joka ei onneksi sorru liikaa osoittelemaan tai taivastelemaan. Lukija saa itse rauhassa tulkita lukemaansa.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024)

Eräälle viikonlopulle sain seuralaisekseni runoilija Sirkka Turkan. Ja tämä oli todellinen onnenkantamoinen, sillä en ollut kirjasta kuullutkaan ennen kuin näin sen Suomi-Instituutin kirjaston hyllyssä esillä. Ja koska olen elämäkertojen suurkuluttuja ja koska juuri sillä hetkellä elämässäni oli hyvän elämäkerran mentävä paikka, niin tartuin kirjaan.

Itse asiassa en tiennyt Sirkka Turkastakaan muuta kuin nimen. En ole koskaan ollut mikään varsinainen runotyttö, luen runoja hyvin satunnaisesti. Mutta toisaalta se ei nyt (tässäkään) tapauksessa haitannut, sillä jännittävät elämänkohtalot kiehtovat ja Turkka kuuluu eittämättä tähän luokkaan. Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta keskittyy juurikin Turkan elämänvaiheisiin ja itse runous jää tässä teoksessa vähän jopa sivuosaan. Mutta kirjan runositaateista käy hyvin ilmi, että Turkan runot kuvastavat kaikkea runoilijan näkemää ja kokemaa. 

Suurimman vaikutuksen minuun teki se, miten vakaasti Turkka tuntui luottavan runoilijan polkuunsa. Hän eli täysin omaa elämäänsä, piittaamatta siitä mitä muut asiasta olivat mieltä. Kirja antaa myös mieleenpainuvan kuvan Turkan suhteesta äitiinsä. Lempeä ja kannustava äiti seisoi aina tyttärensä takana ja tämä oli varmasti suuri syy siihen, että Turkka pystyi suhtautumaan elämään niin luottavasti. Itse kun olen tällainen hermoilija ja katastrofien ennakoija, toivoisin itsellenikin vähän enemmän turkkamaista otetta. 

Niin, ja nuoren Sirkan platoninen rakkaus Helsingin kaupunginorkesterin käyräsoittajaan Holger Fransmaniin on suorastaan myyttinen tarina! Jo sen takia kannattaa lukea tämä kirja.

Ulla Janhonen: Sirkka Turkka. Tähti kuuttomassa yössä. (Tammi 2024)

Mutta nyt sitten pinon kirjahelmeen! Suvi Ratinen on tehnyt hienon matkan Aino Kallaksen mielenmaisemiin. Liikutuin monesti, erityisesti kun Ratinen kuvaa Kallaksen suhdetta lapsiinsa. Hän ei tainnut olla mikään varsinainen äitihahmo, toisaalta lapset tulivat tiuhaan tahtiin ja elämä oli muutenkin arvaamaton. Ja sitten oli vielä ne rakkaussuhteet. Kallaksesta voisi totisesti kirjoittaa useammankin romaanin.

Ratinen on kirjassaan keskittynyt Kallaksen elämään maanpakolaisena, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Tarinallaan Ratinen nimittäin taustoittaa virolaisten kohtaloa tavalla, josta aiemmin ns. suomettumisen aikana ei voitu puhua. Eikä kai oikein vieläkään.

Nyt pitääkin sitten heti pikimmiten lukea Aino Kallaksen päiväkirjat ja lähteä Viroon! Onneksi olen jo täällä Tukholmassa niin voin käydä katsastamassa vaikkapa Stora Sköndalin maisemat. Ratinen kirjoittaa todella upeasti sekä sisäisistä että ulkoisista maisemista ja olen todella myyty. Lisää Ratista tähän torppaan! Ai niin, vasta sitten huhtikuun jälkeen...

Suvi Ratinen: Pakolainen (Otava 2025)