Siirry pääsisältöön

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

 


Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin.

Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi.

Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’.

Etsin oman aamulehteni Dagens Nyheterin arkistoista, milloin Antti Jalava ensimmäisen kerran mainitaan lehden sivuilla. Ensimmäinen maineteko ei suinkaan ollut kirjailijana, vaan urheilijana! Helmikuussa 1963 silloin 14-vuotias Antti Jalava on osallistunut koulumestaruuskilpailuissa luistelun 500 metrin kilpailuun ja tullut sarjassaan kolmanneksi. Lisää urheilumeriittejä tulee tipoitellen pitkin 60-lukua.

Ensimmäinen maininta kirjailijana löytyy vuodelta 1973, jolloin "Västeråsissa asuva Antti Jalava" on voittanut toisen palkinnon sekä 5000 kruunua ”Läsa-lätt”-kirjoituskilpailussa kirjallaan ’Matti’. Lehti julkaisee kirjasta myöhemmin jutun, jossa on myös haastateltu itse kirjailijaa. Siinä Jalava kertoo, kuinka hän harrasti paljon kilpaurheilua, kunnes hän eräänä päivänä vain totesi sen olevan merkityksetöntä.

Sen sijaan Jalava alkaa lukea kirjoja ja opiskella. Hän lukee paljon poliittista kirjallisuutta ja kertoo kirjojen avulla ymmärtäneensä, miksi ”isällä oli aina päänsärkyä, miksi hänellä oli keuhkosairaus, syyt olivat pohjimmiltaan poliittisia”. Kirja oli kirjoitettu helpolla ruotsinkielellä, sillä ei pelkästään lapset ole niitä, joiden on vaikea lukea, kuten lehti mainitsee ja lisää, että Jalavan äiti ei koskaan oppinut ruotsia.

Jo tässä esikoiskirjassaan Jalava tuo esille vahvasti kieli-identiteetin ja mitä oman kielen unohtaminen tekee ihmiselle. Tämän ongelman hän sittemmin nostaa kantavaksi teemaksi romaanissaan ’Asfaltblomman’, joka on vahvasti autofiktiivinen. Romaanin päähenkilö on Erkki Kataja, erilaisia hanttitöitä tekevä suomalaissiirtolaisten lapsi, joka yrittää elvyttää suomenkieltään lukemalla klassista suomalaista kirjallisuutta. Mutta kieli ei riitä: oma äidinkieli on unohtunut samalla kun uusi kieli tuntuu vain kuorelta, ei aidolta. Mutta Erkki alkaa kirjoittaa siitä huolimatta romaania – ruotsiksi – siirtolaispojasta Hannusta, joka etsii omaa identiteettiään ja kieltään, ja joka Erkin (ja Jalavan) tavoin myös kirjoittaa.

Toinen päähenkilö on Sirkka, joka on kadottanut itsensä täysin. Hän ei osaa suomea samalla kun hänen ruotsinkielensä on köyhää ja alatyylistä. Sirkka häpeää äitiänsä, joka puhuu ruotsia vahvalla suomalaisaksentilla. Hän lyöttäytyy yhteen Erkin kanssa ja pari viettää muutaman viinanhuuruisen ja väkivaltaisen kuukauden yhdessä. Rakkaudesta tai intohimosta ei ole kyse, Erkkiä masentaa nähdä Sirkan alennustila ja hän yrittää päästä tytöstä eroon.

Mutta jokin yhteenkuuluvaisuuden tunne saa Erkin jatkamaan yhdessä elämistä, ehkä toive siitä, että Sirkkakin löytäisi vihdoin omat juurensa. Yhdessä romaanin avainkohtauksista Erkki esimerkiksi ilahtuu, kun näkee Sirkan tavailevan Kiven ”Seitsemää veljestä”, mutta Sirkan kielitaito ei riitä tekstin ymmärtämiseen.

Uskon Jalavan kirjoittaneen Sirkan henkilöhahmon näyttääkseen mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole kieltä eikä juuria. Sirkka kärsii pahoista mielenterveysongelmista eikä näe minkäänlaista tulevaisuutta itselleen. Hän ei näe mitään mieltä hakea jotain "yhdentekevää" työtä vaan ansaitsee elantonsa prostituoituna. Sisällä yhä kasvava aggressio purkautuu säännöllisin väliajoin, kunnes Sirkka yrittää itsemurhaa ja pääsee kirjan lopussa sairaalahoitoon. Samalla Erkkikin ”vapautuu” ja hän lähtee veljensä luokse, pois Tukholmasta.

”Asfalttikukka” on rankka, lähes inhorealistinen kertomus, mutta jos pystyy katsomaan kovan pinnan alle, näkee sen todellisen surun ja murheen, josta Jalava kirjoittaa. Itseäni kosketti erityisesti kohta, jossa Jalava kertoo suomalaislapsista, jotka tahtomattaan repäistiin juuriltaan ja istutettiin vieraaseen kieliympäristöön. ”Mitä varten me tultiin tänne! Miksi me ei voida mennä takaisin kotiin!” Mitä tunteita kokee lapsi, kun opettaja ottaa kynän kädestä, jos lapsi kirjoittaa suomea. Kun omasta kielestä on tullut yhtäkkiä rumaa ja häpeällistä.

Näitä lapsia olen tavannut täällä nyt 20 vuotta elettyäni. He ovat jo eläkeläisiä ja monet heistä ovat edelleen kahden kielen välissä. He ilahtuvat, kun aloitan keskustelun suomeksi, mutta aika usein keskustelun kieli täytyy vaihtaa ruotsiksi. Omien lastenlastensa kanssa he puhuvat yleensä ruotsia.

Luin ”Asfalttikukan” Saarikosken suomennoksena, sillä kirjastosta ei löytynyt kirjan alkuperäistä ruotsinkielistä versiota. Saarikoskea suomentajana on suomittu useasti, kielen mestari kun ei aina malttanut pitää huolta alkuperäisen ajatuksen välittymisestä. Tässäkin suomennoksessa se aiheutti minulle päänvaivaa: Erkki ja Sirkka muuttavat erään leskirouvan talon yläkertaan alueelle, jonne kuljetaan ”pendelijunalla, parikymmentä kilometriä stadista etelään". Mutta asunnon ikkunoista näkyy Saarikosken mukaan meri, enkä saa millään päähäni, miten se voisi olla kyseisellä alueella mahdollista. Mutta eräs Goodreadsin lukijoista on huomannut saman ja arvaa kyseessä olleen käännösvirheen, ruotsin ”sjö” kun voi tarkoittaa sekä merta että järveä.

Toivottavasti saan vielä käsiini Jalavan alkuperäisen romaanin, jonka hän siis surukseen joutui kirjoittamaan muulla kuin äidinkielellään. Tai kuten Jalava itse toteaa: "Onnettomien olosuhteiden vuoksi kirjoitan kirjani ruotsiksi".


”Silloin en sitä tiennyt mutta nyt tiedän, ihminen voi mennä meren yli ja vuorten, juuri siksi elämä on niin kummaa ja suurta. Ja ehkä joskus käy niin että minäkin voin siitä suuresta löytää paikan missä voin nauraa ja tuntea itseni aidoksi, missä todella voin olla.”


Antti Jalava: Asfaltblomman (1980)

Suomennettu 1981: Asfalttikukka (Pentti Saarikoski)


Kirjoitukseni on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta, joka järjestetään nyt 14. kerran. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija-blogin Elegia.




Kommentit

  1. Oi että. Tämä on minulle entuudestaan vieras teos mutta kuulostaa hyvin kiinnostavalta. Minusta juuri tuo kielen merkitys ja siihen suhtautuminen on mielenkiintoista. Historia ei siinä suhteessa ole useinkaan kaunis.
    Kiitos kirjavinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kielipuolisuus on suuri tragedia ruotsinsuomalaisten historiassa ja se värittää yhä elämää. Minulla on ollut useampikin työtoveri, jotka eivät ole saaneet oppia vanhempiensa suomen kieltä ja joilta on jäänyt näin juuret rikkinäisiksi.

      Poista
  2. Olen lukenut Alakosken ja Hetekivi Olssonin teokset. Jalavalta en ole lukenut mitään. Kiitos lukuvinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vielä tuo Hetekivi Olssonin tuotanto lukematta, Alakoskea olen lukenut. Mutta masentaa se, miten rankkoja nämä kirjat ovat. Eihän se voinut pelkkää kurjuutta olla...?

      Poista
  3. Antti Jalavasta en muista kuulleeni, mutta kiinnostus heräsi nyt oitis. Kieli ja identiteetti kiinnostavat. Suomalaistaustailla ei tainnut olla helppo sopeutua Ruotsiin. Tietysti sekin vaikuttaa, miksi on lähdetty. Olen tuon mainitsemasi Alakosken Sikalat lukenut ja se oli melko raadollista luettavaa.

    Harmi, ettei minulta enää taivu ruotsiksi lukeminen. Tämä Asfalttikukka voisi periaatteessa olla kivempi lukea ruotsiksi erityisesti siksi, että Saarikosken käännös ei innosta. Olkoon millainen sanataituri, niin hänen kielitaitonsa (ainakaan englannin-, ruotsin kielestä en tiedä) ei käsittääkseni kummoinen ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raadollista luettavaa oli tämäkin :( Ja ikävä kyllä, juuri tällaiset raadolliset kirjat suomalaisista kiinnostavat myös ruotsalaisia, saavatko he sitten näin ennakkoluuloihinsa vahvistusta?

      Heh, aion ehdottomasti hankkia käsiini myös Jalavan alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin, tässä versiossa oli liikaa Saarikoskea mukana :)

      Poista
  4. Tämä onkin minulle ihan uusi tuttavuus! Alkoi kyllä vähäsen kiinnostaa myös tuon mielenterveysteeman takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on vähän sellainen unohdettu klassikko siellä Suomen puolella, mutta ruotsinsuomalaisille tärkeä kirja edelleen!

      Poista
  5. Ruotsalaisille ei ehkä yleisesti kolahtanut Anna Takasen isänsä lapsuudesta ja varttumisesta kirjoittama kirja Sinä olit suruni (Sorgen som blev)? Takasen isä jäi sotalapsena Ruotsiin ollessaan 3-vuotias ja unohti suomen kielen. Hän palasi Suomeen katsomaan Suomen-perhettään ollessaan 17-vuotias.... Anna Takanen tottui matkustamaan Suomeen katsomaan perhettä jonka kanssa yhteistä kieltä ei ollut... Isä vastusti aluksi kirjan kirjoittamista, mutta monelle sotalapselle kirja ja senteatteriversio olivat katarttisia kokemuksia. Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin taisi käydä, luulen että kirjan suurin yleisö löytyy ruotsinsuomalaisista. Kävin itsekin kuuntelemassa Takasta, kun hän kävi puhumassa kirjastaan täällä meidän lähikirjastossa. Pienestä yleisöstä ainakin puolet oli suomalaisia :) Takanen on tehnyt kirjasta myös teatteriversion, jonka kanssa on nyt kiertänyt pitkin Ruotsia, siitäkään en ole tainnut nähdä yhden yhtä lehtijuttua.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka