Siirry pääsisältöön

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

 


Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin.

Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi.

Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’.

Etsin oman aamulehteni Dagens Nyheterin arkistoista, milloin Antti Jalava ensimmäisen kerran mainitaan lehden sivuilla. Ensimmäinen maineteko ei suinkaan ollut kirjailijana, vaan urheilijana! Helmikuussa 1963 silloin 14-vuotias Antti Jalava on osallistunut koulumestaruuskilpailuissa luistelun 500 metrin kilpailuun ja tullut sarjassaan kolmanneksi. Lisää urheilumeriittejä tulee tipoitellen pitkin 60-lukua.

Ensimmäinen maininta kirjailijana löytyy vuodelta 1973, jolloin "Västeråsissa asuva Antti Jalava" on voittanut toisen palkinnon sekä 5000 kruunua ”Läsa-lätt”-kirjoituskilpailussa kirjallaan ’Matti’. Lehti julkaisee kirjasta myöhemmin jutun, jossa on myös haastateltu itse kirjailijaa. Siinä Jalava kertoo, kuinka hän harrasti paljon kilpaurheilua, kunnes hän eräänä päivänä vain totesi sen olevan merkityksetöntä.

Sen sijaan Jalava alkaa lukea kirjoja ja opiskella. Hän lukee paljon poliittista kirjallisuutta ja kertoo kirjojen avulla ymmärtäneensä, miksi ”isällä oli aina päänsärkyä, miksi hänellä oli keuhkosairaus, syyt olivat pohjimmiltaan poliittisia”. Kirja oli kirjoitettu helpolla ruotsinkielellä, sillä ei pelkästään lapset ole niitä, joiden on vaikea lukea, kuten lehti mainitsee ja lisää, että Jalavan äiti ei koskaan oppinut ruotsia.

Jo tässä esikoiskirjassaan Jalava tuo esille vahvasti kieli-identiteetin ja mitä oman kielen unohtaminen tekee ihmiselle. Tämän ongelman hän sittemmin nostaa kantavaksi teemaksi romaanissaan ’Asfaltblomman’, joka on vahvasti autofiktiivinen. Romaanin päähenkilö on Erkki Kataja, erilaisia hanttitöitä tekevä suomalaissiirtolaisten lapsi, joka yrittää elvyttää suomenkieltään lukemalla klassista suomalaista kirjallisuutta. Mutta kieli ei riitä: oma äidinkieli on unohtunut samalla kun uusi kieli tuntuu vain kuorelta, ei aidolta. Mutta Erkki alkaa kirjoittaa siitä huolimatta romaania – ruotsiksi – siirtolaispojasta Hannusta, joka etsii omaa identiteettiään ja kieltään, ja joka Erkin (ja Jalavan) tavoin myös kirjoittaa.

Toinen päähenkilö on Sirkka, joka on kadottanut itsensä täysin. Hän ei osaa suomea samalla kun hänen ruotsinkielensä on köyhää ja alatyylistä. Sirkka häpeää äitiänsä, joka puhuu ruotsia vahvalla suomalaisaksentilla. Hän lyöttäytyy yhteen Erkin kanssa ja pari viettää muutaman viinanhuuruisen ja väkivaltaisen kuukauden yhdessä. Rakkaudesta tai intohimosta ei ole kyse, Erkkiä masentaa nähdä Sirkan alennustila ja hän yrittää päästä tytöstä eroon.

Mutta jokin yhteenkuuluvaisuuden tunne saa Erkin jatkamaan yhdessä elämistä, ehkä toive siitä, että Sirkkakin löytäisi vihdoin omat juurensa. Yhdessä romaanin avainkohtauksista Erkki esimerkiksi ilahtuu, kun näkee Sirkan tavailevan Kiven ”Seitsemää veljestä”, mutta Sirkan kielitaito ei riitä tekstin ymmärtämiseen.

Uskon Jalavan kirjoittaneen Sirkan henkilöhahmon näyttääkseen mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole kieltä eikä juuria. Sirkka kärsii pahoista mielenterveysongelmista eikä näe minkäänlaista tulevaisuutta itselleen. Hän ei näe mitään mieltä hakea jotain "yhdentekevää" työtä vaan ansaitsee elantonsa prostituoituna. Sisällä yhä kasvava aggressio purkautuu säännöllisin väliajoin, kunnes Sirkka yrittää itsemurhaa ja pääsee kirjan lopussa sairaalahoitoon. Samalla Erkkikin ”vapautuu” ja hän lähtee veljensä luokse, pois Tukholmasta.

”Asfalttikukka” on rankka, lähes inhorealistinen kertomus, mutta jos pystyy katsomaan kovan pinnan alle, näkee sen todellisen surun ja murheen, josta Jalava kirjoittaa. Itseäni kosketti erityisesti kohta, jossa Jalava kertoo suomalaislapsista, jotka tahtomattaan repäistiin juuriltaan ja istutettiin vieraaseen kieliympäristöön. ”Mitä varten me tultiin tänne! Miksi me ei voida mennä takaisin kotiin!” Mitä tunteita kokee lapsi, kun opettaja ottaa kynän kädestä, jos lapsi kirjoittaa suomea. Kun omasta kielestä on tullut yhtäkkiä rumaa ja häpeällistä.

Näitä lapsia olen tavannut täällä nyt 20 vuotta elettyäni. He ovat jo eläkeläisiä ja monet heistä ovat edelleen kahden kielen välissä. He ilahtuvat, kun aloitan keskustelun suomeksi, mutta aika usein keskustelun kieli täytyy vaihtaa ruotsiksi. Omien lastenlastensa kanssa he puhuvat yleensä ruotsia.

Luin ”Asfalttikukan” Saarikosken suomennoksena, sillä kirjastosta ei löytynyt kirjan alkuperäistä ruotsinkielistä versiota. Saarikoskea suomentajana on suomittu useasti, kielen mestari kun ei aina malttanut pitää huolta alkuperäisen ajatuksen välittymisestä. Tässäkin suomennoksessa se aiheutti minulle päänvaivaa: Erkki ja Sirkka muuttavat erään leskirouvan talon yläkertaan alueelle, jonne kuljetaan ”pendelijunalla, parikymmentä kilometriä stadista etelään". Mutta asunnon ikkunoista näkyy Saarikosken mukaan meri, enkä saa millään päähäni, miten se voisi olla kyseisellä alueella mahdollista. Mutta eräs Goodreadsin lukijoista on huomannut saman ja arvaa kyseessä olleen käännösvirheen, ruotsin ”sjö” kun voi tarkoittaa sekä merta että järveä.

Toivottavasti saan vielä käsiini Jalavan alkuperäisen romaanin, jonka hän siis surukseen joutui kirjoittamaan muulla kuin äidinkielellään. Tai kuten Jalava itse toteaa: "Onnettomien olosuhteiden vuoksi kirjoitan kirjani ruotsiksi".


”Silloin en sitä tiennyt mutta nyt tiedän, ihminen voi mennä meren yli ja vuorten, juuri siksi elämä on niin kummaa ja suurta. Ja ehkä joskus käy niin että minäkin voin siitä suuresta löytää paikan missä voin nauraa ja tuntea itseni aidoksi, missä todella voin olla.”


Antti Jalava: Asfaltblomman (1980)

Suomennettu 1981: Asfalttikukka (Pentti Saarikoski)


Kirjoitukseni on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta, joka järjestetään nyt 14. kerran. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija-blogin Elegia.




Kommentit

  1. Oi että. Tämä on minulle entuudestaan vieras teos mutta kuulostaa hyvin kiinnostavalta. Minusta juuri tuo kielen merkitys ja siihen suhtautuminen on mielenkiintoista. Historia ei siinä suhteessa ole useinkaan kaunis.
    Kiitos kirjavinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kielipuolisuus on suuri tragedia ruotsinsuomalaisten historiassa ja se värittää yhä elämää. Minulla on ollut useampikin työtoveri, jotka eivät ole saaneet oppia vanhempiensa suomen kieltä ja joilta on jäänyt näin juuret rikkinäisiksi.

      Poista
  2. Olen lukenut Alakosken ja Hetekivi Olssonin teokset. Jalavalta en ole lukenut mitään. Kiitos lukuvinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vielä tuo Hetekivi Olssonin tuotanto lukematta, Alakoskea olen lukenut. Mutta masentaa se, miten rankkoja nämä kirjat ovat. Eihän se voinut pelkkää kurjuutta olla...?

      Poista
  3. Antti Jalavasta en muista kuulleeni, mutta kiinnostus heräsi nyt oitis. Kieli ja identiteetti kiinnostavat. Suomalaistaustailla ei tainnut olla helppo sopeutua Ruotsiin. Tietysti sekin vaikuttaa, miksi on lähdetty. Olen tuon mainitsemasi Alakosken Sikalat lukenut ja se oli melko raadollista luettavaa.

    Harmi, ettei minulta enää taivu ruotsiksi lukeminen. Tämä Asfalttikukka voisi periaatteessa olla kivempi lukea ruotsiksi erityisesti siksi, että Saarikosken käännös ei innosta. Olkoon millainen sanataituri, niin hänen kielitaitonsa (ainakaan englannin-, ruotsin kielestä en tiedä) ei käsittääkseni kummoinen ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raadollista luettavaa oli tämäkin :( Ja ikävä kyllä, juuri tällaiset raadolliset kirjat suomalaisista kiinnostavat myös ruotsalaisia, saavatko he sitten näin ennakkoluuloihinsa vahvistusta?

      Heh, aion ehdottomasti hankkia käsiini myös Jalavan alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin, tässä versiossa oli liikaa Saarikoskea mukana :)

      Poista
  4. Tämä onkin minulle ihan uusi tuttavuus! Alkoi kyllä vähäsen kiinnostaa myös tuon mielenterveysteeman takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on vähän sellainen unohdettu klassikko siellä Suomen puolella, mutta ruotsinsuomalaisille tärkeä kirja edelleen!

      Poista
  5. Ruotsalaisille ei ehkä yleisesti kolahtanut Anna Takasen isänsä lapsuudesta ja varttumisesta kirjoittama kirja Sinä olit suruni (Sorgen som blev)? Takasen isä jäi sotalapsena Ruotsiin ollessaan 3-vuotias ja unohti suomen kielen. Hän palasi Suomeen katsomaan Suomen-perhettään ollessaan 17-vuotias.... Anna Takanen tottui matkustamaan Suomeen katsomaan perhettä jonka kanssa yhteistä kieltä ei ollut... Isä vastusti aluksi kirjan kirjoittamista, mutta monelle sotalapselle kirja ja senteatteriversio olivat katarttisia kokemuksia. Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin taisi käydä, luulen että kirjan suurin yleisö löytyy ruotsinsuomalaisista. Kävin itsekin kuuntelemassa Takasta, kun hän kävi puhumassa kirjastaan täällä meidän lähikirjastossa. Pienestä yleisöstä ainakin puolet oli suomalaisia :) Takanen on tehnyt kirjasta myös teatteriversion, jonka kanssa on nyt kiertänyt pitkin Ruotsia, siitäkään en ole tainnut nähdä yhden yhtä lehtijuttua.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle