Luin pari vuotta sitten Claes Andersson ensimmäiset kaksi Otto-kirjaa ja tämä sarjan kolmas osa pääsi listalleni heti kun kuulin kirjan ilmestymisestä. Kirja sai kuitenkin surunauhan kirjamerkikseen, sillä Andersson kuoli heinäkuun lopulla, vain pari viikkoa ennen kirjan ilmestymistä.
Andersson oli kirjaa kirjoittaessaan jo yli 80-vuotias ja omaelämäkerrallinen teksti suuntaa katseen vahvasti menneisyyteen. Mutta kun kirjaa lukee nyt, tietoisena siitä että tämä jäi Anderssonin viimeiseksi teokseksi, kirjaan leimautuu selvä testamentin sävy. Suorastaan imen kaikki Anderssonin ajatukset ja peilaan niitä omiini. Ja Andersson toimii edelleenkin moraalisena kompassinani, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.
Vaikka Anderssonin alter egon Oton fyysinen liikkumapiiri on supistunut Helsingin Jätkäsaaren ja Kampin välisiin ratikka-ajeluihin, henkisesti hän on aktiivinen ja seuraa uutisia ja maailmantilaa. Ilmastonmuutoskriisi huolestuttaa Ottoa kuten myös maailmanpoliittinen tilanne.
Ansiktet som stirrar på honom i badrumsspegeln gör att han rycker till och vill ropa på mamma.
Oma fyysinen rapistuminen on kuitenkin tosiasia ja Otolle vaikea asia. Andersson puhuu asioista niiden oikeilla nimillä eikä hymistele kauhistellessaan silmäpussejaan tai roikkuvaa kaulanahkaansa. Myös erektiokyvyn hiipuminen on suuri surun aihe.
Mutta Andersson onnistuu jälleen kerran yhdistämään pienen ihmisen näkökulman suuriin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Liikutun Oton selvittäessään päivän aikatauluaan, kuinka hän kuuntelee herättyään radion aamuhartauden ja Muistojen bulevardin ja kuinka hän ajaa raitiovaunulla Kamppiin ruokaostoksille ja pakolliselle peliautomaattikierrokselleen. Samalla hän kuitenkin pohtii suuria ihmiskuntaa koskevia filosofisia kysymyksiä kuten ilmastonmuutosta, syrjäytymistä, pahuutta, rakkautta, vanhenemista... Istun Oton vieressä ratikassa ja kuuntelen, kuuntelen...
Förvandlingen från yngling till åldring gick så snabbt att Otto inte hann märka någonting. Han gick till sängs som yngling och vaknade upp som gubbe.
Onneksi minulla on edessäni vielä iso lukematon pino Anderssonin teoksia ja esimerkiksi runoja olen lukenut häneltä vielä tuskin lainkaan. Yhteinen matkamme jatkuu siis vielä!
**
Claes Andersson: Busholmen nästa
(Suomennettuna 'Seuraavaksi Jätkäsaari')
Förlaget 2019
221 sivua
2019 Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
Kauniin kuvan olet ottanut kirjasta. Sopii hyvin sekä teemaan että väreihin tuo marraskuinen jäkälämätäs. Andersson on noita kulttuuripersoonia, joita jää paljon kaipaamaan. Nyt alkaa poistua yhä enemmän tuota itseäni hieman vanhempia tai samanikäisiä tyyppejä, joiden nimet ovat Suomen kulttuuri- tai poliittisesta elämästä tuttuja nuoruudestani saakka. Viimeisimpänä Leif Salmén.
VastaaPoistaKiitos, Leena!
PoistaTämä maailma kaipaa kipeästi Claes Anderssonin kaltaisia humanisteja, ja nimenomaan päättäviiin asemiin. Mutta ajanhenki on nyt ihan toinen... Lämmitti lukea kirjasta, että Helsingin uusi kirjasto oli aikoinaan Anderssonin ideoima. Ei yllättänyt ollenkaan tämä tieto! /Mari
Täällä kolmas Anderssonia ikävöivä. Kunpa osaisi tarkastella hänen tavallaan lämpimästi ja vaatimattomasti omaa minäänsä ja terävästi maailmaa.
VastaaPoistaAnderssonin kuolinilmoituksessa Hesarissa oli hänen oma runonsa:
En morgon vid havet med sol, vind,
fåglars rop och vingslag
förstår jag hur vacker världen är
För ett ögonblick upplever jag
en så häftig lycka att jag inte
vet om jag vågar leva längre
I själva verket har jag redan lämnat allt
och väntar bara
på att jag själv skalla komma efter
Det dröjer en stund
och jag har all tid i världen.
Olen joskus lainannut juuri tätä samaa runoa suomennettuna. Se on kokoelmasta 'Aamu meren rannalla, Sisäänhegitys, uloshengitys'.
Kiitos tästä runosta, Marjatta! Anderssonin runous on minulle ihan tutkimaton alue, paljon hienoa vielä odotettavissa!
PoistaMinulle tutumpi alue oli musiikki, kävin 90-luvulla usein Storyvillessä, jossa Andersson soitti säännöllisesti. Ja sitten olen niin iloinen, että voin sanoa äänestäneeni häntä eduskuntavaaleissa! Muistan miettineeni silloin, että jos ihminen on pianisti, psykiatri ja runoilija niin ei voi olla huono ihminen... /Mari