Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

 

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan jonkinlaisia outoja sekoituksia fiktiosta ja faktasta. 

Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller. Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä...

W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leikinkö olevani mukana. Peli on raakaa. Jotkut selviävät alkoholin voimalla, joillekin itsemurha on ainoa keino päästä ulos.

Kirjan päähenkilöt ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Tarina etenee vetävästi ja luen sitä kuin dokumenttiä Pabstin elämästä. Kunnes... googlaan jostakin, että osa henkilöistä onkin keksittyjä, esim. keskeisessä roolissa oleva Pabstin poika, josta Kehlmannin kirjassa tulee vannoutunut hitlerjugendilainen. Sellaista poikaa Pabstilla ei todellisessa elämässä ollut.

Tieto vie kieltämättä tarinalta sen terävimmän kärjen. Joudun koko ajan olemaan varuillani ja tarkistamaan netistä henkilöiden todenperäisyyttä. Leni Riefenstahlin sentään tunnistan oikeaksi ja hänestä Kehlmann piirtääkin herkullisen ilkeän kuvan. Tai kuinka tosi se kuva nyt onkaan, se jää kysymysmerkiksi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Käsiini osuu sitten amerikkalaisen Curtis Sittenfeldin kirja Rodham, jossa kirjailija spekuloi ajatuksella, että Hillary Clinton olisikin antanut aikoinaan rukkaset Bill Clintonille. Sittenfeld luo kirjassaan vaihtoehtoisen version USA:n poliittiselle historialle ja siinä Hillary saa kieltämättä makean revanssin. 

Sittenfeldin romaani on poliittista viihdekirjallisuutta - se on muuten kirjallisuudenlaji, josta en edes tiennyt pitäväni ennen kuin luin Raija Orasen romaanin Kekkosesta. Ja kuten viihdekirjallisuuden lajiin kuuluu, tarinassa pitää olla rakkautta ja erotiikkaa. Sittenfeld antaakin Billin heittäytyä täysillä viettiensä valtaan. Hillary puolestaan elää pidättyväisempää elämää ja keskittyy uraansa, mutta ei voi unohtaa Billiä, joka oli hänen elämänsä rakkaus. Jos mies vain olisi pystynyt pitämään housunsepaluksensa kiinni... 

Ja nyt sitten tähän eettiseen kysymykseeni: saako näin oikeasti kirjoittaa? Saanko kirjailijana pistää oikeasti olemassa olevan ja vieläpä yhä elossa olevan ihmisen fiktiiviseen elämäntilanteeseen? Bill ja Hillary eivät saakaan ainokaistaan Chelsea Clintonia, sen sijaan Billillä on tässä tarinassa aivan eri lapset fiktiivisen vaimonsa kanssa. Hillary on puolestaan lapseton.

Kehlmanin kirja sai G.W. Pabstin jälkeläiset reagoimaan ja heidän vaatimuksestaan kirjan myöhempiin painoksiin tuli merkintä siitä, että tarina on fiktiota. Clintonit puolestaan eivät ole tiettävästi reagoineet Sittenfeldin romaaniin. 

Puolustuksekseen Sittenfeld kertoo halunneensa tehdä taiteellisen kokeilun. Hän nimittäin huomasi vuoden 2016 vaalien aikana, että koululaiset tiesivät kyllä Hillary Clintonin mutta Bill Clinton oli heille täysin tuntematon hahmo.

And it was sort of fascinating to me, especially after the election, to think about how the outcome might have been different if adults saw Bill and Hillary as seperate the way that childen do.

Olen edelleen kahden vaiheilla mitä mieltä olen tällaisesta ihmisillä leikittelystä. Mielestäni ainakin Kehlmannin olisi kannattanut keksiä aivan uusi, kuvitteellinen päähenkilö ja jättää Pabstin elämänvaiheista noukitut rippeet sikseen. Hillary taas on sen verran tuttu hahmo, että luin itse asiassa oikein mielelläni tällaisen kuvitteellisen revittelyn. Pystyin myös helpommin erottamaan fiktion ja faktan. 

Tosin Curtis Sittenfeldille haluan antaa saman ohjeen kuin Raija Oraselle - vähemmän jaaritusta ja enemmän henkilökuvausta niin kirjasta olisi tullut täysosuma!

Curtis Sittenfeld: Rodham (Random House, 2020)

Daniel Kehlmann: Lichtspiel, suom. Ohjaaja (Rowohlt, 2023)