Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

 

Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen!

Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista. 

Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin keskellä äänekästä ja vilkasta sukukokousta. Ihan kaikkea Oksanen ei halua paljastaa, mutta yllättävän paljon kuitenkin. 

Itseäni liikutti ehkä eniten se kuinka paljon mahtuikaan Oksasen ja puolison Alpo Halosen pitkään avioliittoon, jopa niin paljon että jossain vaiheessa puhuttiin avoimesti jo avioerostakin. Mutta tilanne tasaantui ja Oksanen kertoo olevansa nyt onnellinen pitkästä liitostaan. Alpo Halonen kuoli ennen kuin kirja ehti valmistua, mutta hänen äänensä kuuluu vahvana koko kirjan ajan.

Kirjaa lukiessani kuuntelin Oksasen teksteihin tehtyjä lauluja. Niitähän on aivan käsittämätön määrä! Olin luullut laulujen sijoittuvan pääosin sinne poliittiselle 70-luvulle, mutta Oksaselle laulutekstien kirjoittaminen on ollut koko hänen kirjailijauransa selkäranka. Löysin monta uutta suosikkilaulua, kuten esimerkiksi Emma Salokosken "Kaksi mannerta" vuodelta 2006. Tämän runon taustatarina on todella salaperäinen ja vaikuttava. (En paljasta enempää, Ruuska kertoo enemmän, vaikka ei kuitenkaan ihan kaikkea...)

Niinkuin kaksi mannerta / joita meri erottaa / katselemme toisiamme / horisontin taa 

Ruuskan kirjan luettuani syttyi into tutustua myös Oksasen proosateksteihin. Omasta hyllystä löytyikin yllättäen jo yksi kirja, jonka olin ostanut jollakin Suomi-lomien kirpparireissuilla. 

Näin syntyy kyyneleet vuodelta 1970 on aikalaiskuvaus Suomesta, joka luojan kiitos on mennyttä elämää. Kirja kuvaa ihmisiä, jotka etsivät paikkaansa 70-luvun alun yhteiskunnallisessa murroksessa. Maaseutu kuihtuu, työttömyysluvut ovat korkeat ja monet lähtevät Ruotsiin töihin. Sota on vielä kaikin tavoin läsnä. Miehet ovat väkivaltaisia ja keskittyvät alkoholin juomiseen. Naiset raatavat - toki miehetkin - mutta naisten harteilla on myös se tulevaisuus. Lapset ja koti ennenkaikkea. 

Kirjan henkilöistä eniten tilaa saavat yksinhuoltajaäiti Irene ja hänen poikansa Misku. Irenen ainoa tulevaisuuden suunnitelma on löytää mies ja päästä naimisiin. Mitä varakkaampi, sen parempi. Irene tapailee "filmimies" Taunoa, joka pitää yllä menestyvän miehen imagoa. Irene yrittää epätoivoisesti miellyttää miestä ja pelkää suhteen kariutuvan koska hänellä on jo lapsi.

Misku-poika on nuoresta iästään huolimatta valveutunut ja tiedonhaluinen. Kirjan alussa Irene ottaa Miskun mukaansa katsomaan Helsingissä vierailevaa shaahiparia. Misku kysyy äidiltään mitä kylttejä kantavat ja kovaan ääneen huutavat ihmiset ovat. Irene kertoo heidän olevan mielenosoittajia, mutta ei osaa selittää sen tarkemmin miksi shaahiparin vierailu herättää vastustusta. Irene haluaa nähdä vain shaahiparin ja hän hermostuu pojalleen tämän jatkuvista kyselyistä.

Irenen vastahahmoksi Oksanen on asettanut työläisnaisen Eilan, joka yrittää puhua Irenelle järkeä. "Jos se on semmonen mies että menee menojaan, niin anna mennä. Mitä sitä suremaan, sanot vaan että hasta la vista". Eila on jo uuden ajan nainen, työläistaustastaan huolimatta (tai ehkä juuri sen takia, jos haluaa lukea tämän Oksasen teoksen poliittiseksi manifestiksi).

Kauan se oli kestänyt ennenkuin hänkin oli itsensä ihmiseksi tuntenut, ennenkuin oli oppinut että ei saanut alistua eikä pelätä, luulla itseään huonommaksi ja tyytyä hiljaisesti kärsimyksiin; onni ei tipahtanut taivaasta, eikä mikään muuttunut paremmaksi pelkällä toivomisella.

Oksanen kuljettaa meitä autenttisilla paikoilla rakennustyömailta striptease-yökerhoihin. Sain jälkishokin kun mietin millaiseen Suomeen synnyinkään ja kuinka huonosti asiat oikeasti olivat. Vanhukset elivät murjuissa, lääkärissä käynti maksoi niin paljon että aina ei ollut varaa mennä vaan kärsittiin hiljaa. Tämä ei ole todellakaan mikään feel good -kirja, mutta kirja kannattaa lukea jos alkaa unohtua se, kuinka paljon yhteiskunta on mennyt eteenpäin noista ajoista. Sillä takaisinpäin emme halua. Emmehän?

20 vuotta myöhemmin ilmestyi Henkivartija, joka on hämmentävä sekoitus realismia ja kuolemanjälkeistä mytologiaa. Työmies Ossi Lemponen on avioeron ja firman konkurssin läpikäynyt mies, jonka rakkain harrastus on kaljanjuonti ja naiset. Matkalla isänsä kuolinvuoteelle hän sattuu löytämään lompakon ja raha-arvan, jolla hän voittaa satatuhatta markkaa. Rahat menevät tietysti sen siliän tien. 

Samaan aikaan toisaalla: eräs Ossi Lemposen naisystävistä, Milja Höök, on tehnyt itsemurhan. Mutta matkallaan helvettiin hän näkee pirun ja enkelin seksuaaliaktin. Piru on rakastunut Cyprianus-nimiseen enkeliin, joka on kuitenkin määrätty suojelusenkeliksi eräälle miehelle. Piru ehdottaa Miljalle, että tämä ottaisi variksen hahmon ja tarkkailisi tilannetta niin, ettei Kuolema pääsisi iskemään mieheen. Jos hän onnistuisi estämään Kuoleman kolme kertaa, Cyprianus vapautuisi tehtävästään ja Milja saisi nähdä vielä kerran poikansa. Suojelusta kaipaava mies on tietenkin Ossi Lemponen.

Seuraa tarina, joka on paikoin koskettava, mutta eniten ehkä kuitenkin absurdi. Kirja sai ilmestyessään paljon kiitosta ja palkittiin myös Runeberg-palkinnolla. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola luonnehti "hämmentynyttä" Ossi Lemposta loistavaksi suomalaiseksi mieshahmoksi, "joka kollektiivisena virnistelee vastaan kulttuurielämänkin eri tasoilta". Muistan tuon ajan toki itsekin, olin silloin 22-vuotias ja Suomessa elettiin nousukasmaisten juppivuosien jälkiaaltoja. En kuitenkaan saa enää kiinni tästä ajanhengestä ja näin 2020-luvun lukijana olen lähinnä hämmentynyt minäkin. 

Sen sijaan 2000-luvun alussa ilmestynyt Tryffelikoirat saa minut innostumaan! Kirjan päähenkilö, keski-ikäinen Inari 'Inni' Pikanen on oman tiensä kulkija, elämän kaltoin kohtelema, mutta siitäkin huolimatta omilla jaloillaan tukevasti seisova. Eletään lamavuosia ja Inni asuu Helsingin Kalliossa. Työkseen hän myy ja lajittelee kirpparilla vaatteita ja lisäksi auttelee ystävänsä vanhan tavaran liikkeessä.

Me ollaan tryffelikoiria, Krista sanoi. - Tajuut sä: Tryffelikoiria.  Nuuskitaan ja kaivetaan herkkuja niille, jotka maksaa.

Oksasen esiin piirtämä Inni on ehkäpä liikuttavin ja todellisin tänä vuonna kohtaamistani romaanihenkilöistä! Innin elämään on mahtunut rakkautta, mutta myös tragediaa siinä määrin ettei hän enää jaksaisi kohdata uusia ihmisiä. Mutta kun eteen sattuu joku itsepäinen tapaus, hän alun vastustelusta huolimatta avaa sekä ovensa että elämänsä. Aina ei mene nappiin, mutta joskus kuitenkin. 

Olen lapseton. Syntymäpäivääni ei muista kukaan muu kuin Yves Rocher.

Tryffelikoirat on myös lukemistani Oksasen kirjoista hauskin. Dialogi muistuttaa paikoin Anna-Leena Härkösen parhaimpia tekstejä (Härkönen onkin maininnut Oksasen olevan yksi hänen lempikirjailijoistaan). 

Kesäni Aulikki Oksasen seurassa alkaa olla lopuillaan, mutta aion jatkaa hänen laulutuotantoonsa tutustumista. Ja runoihin astihan en ole vielä edes ehtinyt, joten materiaalia riittää. Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

***

Aulikki Oksanen: Näin syntyy kyyneleet (Kirjayhtymä 1970)

Aulikki Oksanen: Henkivartija (WSOY 1990)

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat (WSOY 2001)