Siirry pääsisältöön

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa


"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili."

Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel.

Tekstin sävy on käsin kosketeltavan apea - elämä on loppuvaiheessaan ja on tilinpäätöksen aika. Kirjojen välillä on kuitenkin suuri ero sillä ensimmäisessä kirjassa Otto on enemmän kiinni nykyajassa ja haaveilee romanssista Tuulan kanssa kun taas toisessa kirjassa Otto on syvällä menneisyydessä ja tarinan kulku on välillä täysin pysähdyksissä. Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää, Otto käy nukutettuna ollessaan kuoleman portilla katsomassa miltä toisella puolella näyttää ja kokee sanoinkuvaamattoman rauhan. Herättyään nukutuksesta hän tuntee elämän ilon palaavan ja tarina päättyy työhuoneeseen, jossa Otto suunnittelee uuden työtuolin hankkimista.

Claes Andersson on minulle tuttu henkilö ja arvostan suuresti hänen humaania ihmiskäsitystään jota hän toi voimakkaasti esille toimiessaan poliitikkona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin hänen tekstejään. Olen samalla kertaa sekä liikuttunut että hämmentynyt. Vanhuus ei ole suinkaan niin auvoista ja herttaista kuin eläkevakuutusten mainoksissa annetaan ymmärtää ja Andersson ei sievistele kuvatessaan Oton fyysisia vaivoja. Juuri fyysisen kunnon rapautuminen tuntuu olevan se eniten Anderssonia järkyttänyt vanhuuden "sivuoire".

Kirjojen ilmestymisen välillä on muutama vuosi ja selvästikikin idea toisesta osasta on syntynyt vasta myöhemmin. Niinpä kirjaparia on vaikea arvioida kokonaisuutena sillä teksteissä on paljon epätasaisuutta ja päällekkäisyyttäkin. Ja varsinkin toisesta osasta löytyy myös paljon tyhjäkäyntiä mikä hidastaa lukemista. Mutta jos malttaa olla ärsyyntymättä sekavasta rakenteesta saa ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Tällaiselle keski-ikäiselle kirjat toimivat kurkistusaukkona edessä häämöttävään vanhuuteen. Näkymä ei ole aivan lohduton mutta ehkä kuitenkin hyvä varautua pahimpaan?

"Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"

**
Claes Andersson: Oton elämä. Aikalaisromaani
Suomennos: Liisa Ryömä
WSOY 2011

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans
Förlaget 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...