Siirry pääsisältöön

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa


"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili."

Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel.

Tekstin sävy on käsin kosketeltavan apea - elämä on loppuvaiheessaan ja on tilinpäätöksen aika. Kirjojen välillä on kuitenkin suuri ero sillä ensimmäisessä kirjassa Otto on enemmän kiinni nykyajassa ja haaveilee romanssista Tuulan kanssa kun taas toisessa kirjassa Otto on syvällä menneisyydessä ja tarinan kulku on välillä täysin pysähdyksissä. Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää, Otto käy nukutettuna ollessaan kuoleman portilla katsomassa miltä toisella puolella näyttää ja kokee sanoinkuvaamattoman rauhan. Herättyään nukutuksesta hän tuntee elämän ilon palaavan ja tarina päättyy työhuoneeseen, jossa Otto suunnittelee uuden työtuolin hankkimista.

Claes Andersson on minulle tuttu henkilö ja arvostan suuresti hänen humaania ihmiskäsitystään jota hän toi voimakkaasti esille toimiessaan poliitikkona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin hänen tekstejään. Olen samalla kertaa sekä liikuttunut että hämmentynyt. Vanhuus ei ole suinkaan niin auvoista ja herttaista kuin eläkevakuutusten mainoksissa annetaan ymmärtää ja Andersson ei sievistele kuvatessaan Oton fyysisia vaivoja. Juuri fyysisen kunnon rapautuminen tuntuu olevan se eniten Anderssonia järkyttänyt vanhuuden "sivuoire".

Kirjojen ilmestymisen välillä on muutama vuosi ja selvästikikin idea toisesta osasta on syntynyt vasta myöhemmin. Niinpä kirjaparia on vaikea arvioida kokonaisuutena sillä teksteissä on paljon epätasaisuutta ja päällekkäisyyttäkin. Ja varsinkin toisesta osasta löytyy myös paljon tyhjäkäyntiä mikä hidastaa lukemista. Mutta jos malttaa olla ärsyyntymättä sekavasta rakenteesta saa ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Tällaiselle keski-ikäiselle kirjat toimivat kurkistusaukkona edessä häämöttävään vanhuuteen. Näkymä ei ole aivan lohduton mutta ehkä kuitenkin hyvä varautua pahimpaan?

"Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"

**
Claes Andersson: Oton elämä. Aikalaisromaani
Suomennos: Liisa Ryömä
WSOY 2011

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans
Förlaget 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…