Siirry pääsisältöön

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa


"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili."

Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel.

Tekstin sävy on käsin kosketeltavan apea - elämä on loppuvaiheessaan ja on tilinpäätöksen aika. Kirjojen välillä on kuitenkin suuri ero sillä ensimmäisessä kirjassa Otto on enemmän kiinni nykyajassa ja haaveilee romanssista Tuulan kanssa kun taas toisessa kirjassa Otto on syvällä menneisyydessä ja tarinan kulku on välillä täysin pysähdyksissä. Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää, Otto käy nukutettuna ollessaan kuoleman portilla katsomassa miltä toisella puolella näyttää ja kokee sanoinkuvaamattoman rauhan. Herättyään nukutuksesta hän tuntee elämän ilon palaavan ja tarina päättyy työhuoneeseen, jossa Otto suunnittelee uuden työtuolin hankkimista.

Claes Andersson on minulle tuttu henkilö ja arvostan suuresti hänen humaania ihmiskäsitystään jota hän toi voimakkaasti esille toimiessaan poliitikkona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin hänen tekstejään. Olen samalla kertaa sekä liikuttunut että hämmentynyt. Vanhuus ei ole suinkaan niin auvoista ja herttaista kuin eläkevakuutusten mainoksissa annetaan ymmärtää ja Andersson ei sievistele kuvatessaan Oton fyysisia vaivoja. Juuri fyysisen kunnon rapautuminen tuntuu olevan se eniten Anderssonia järkyttänyt vanhuuden "sivuoire".

Kirjojen ilmestymisen välillä on muutama vuosi ja selvästikikin idea toisesta osasta on syntynyt vasta myöhemmin. Niinpä kirjaparia on vaikea arvioida kokonaisuutena sillä teksteissä on paljon epätasaisuutta ja päällekkäisyyttäkin. Ja varsinkin toisesta osasta löytyy myös paljon tyhjäkäyntiä mikä hidastaa lukemista. Mutta jos malttaa olla ärsyyntymättä sekavasta rakenteesta saa ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Tällaiselle keski-ikäiselle kirjat toimivat kurkistusaukkona edessä häämöttävään vanhuuteen. Näkymä ei ole aivan lohduton mutta ehkä kuitenkin hyvä varautua pahimpaan?

"Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"

**
Claes Andersson: Oton elämä. Aikalaisromaani
Suomennos: Liisa Ryömä
WSOY 2011

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans
Förlaget 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle