Siirry pääsisältöön

Kiitos ajatuksistasi, Claes Andersson!


Luin pari vuotta sitten Claes Andersson ensimmäiset kaksi Otto-kirjaa ja tämä sarjan kolmas osa pääsi listalleni heti kun kuulin kirjan ilmestymisestä. Kirja sai kuitenkin surunauhan kirjamerkikseen, sillä Andersson kuoli heinäkuun lopulla, vain pari viikkoa ennen kirjan ilmestymistä.

Andersson oli kirjaa kirjoittaessaan jo yli 80-vuotias ja omaelämäkerrallinen teksti suuntaa katseen vahvasti menneisyyteen. Mutta kun kirjaa lukee nyt, tietoisena siitä että tämä jäi Anderssonin viimeiseksi teokseksi, kirjaan leimautuu selvä testamentin sävy. Suorastaan imen kaikki Anderssonin ajatukset ja peilaan niitä omiini. Ja Andersson toimii edelleenkin moraalisena kompassinani, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.

Vaikka Anderssonin alter egon Oton fyysinen liikkumapiiri on supistunut Helsingin Jätkäsaaren ja Kampin välisiin ratikka-ajeluihin, henkisesti hän on aktiivinen ja seuraa uutisia ja maailmantilaa. Ilmastonmuutoskriisi huolestuttaa Ottoa kuten myös maailmanpoliittinen tilanne.

Ansiktet som stirrar på honom i badrumsspegeln gör att han rycker till och vill ropa på mamma.

Oma fyysinen rapistuminen on kuitenkin tosiasia ja Otolle vaikea asia. Andersson puhuu asioista niiden oikeilla nimillä eikä hymistele kauhistellessaan silmäpussejaan tai  roikkuvaa kaulanahkaansa. Myös erektiokyvyn hiipuminen on suuri surun aihe.

Mutta Andersson onnistuu jälleen kerran yhdistämään pienen ihmisen näkökulman suuriin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Liikutun Oton selvittäessään päivän aikatauluaan, kuinka hän kuuntelee herättyään radion aamuhartauden ja Muistojen bulevardin ja kuinka hän ajaa raitiovaunulla Kamppiin ruokaostoksille ja pakolliselle peliautomaattikierrokselleen. Samalla hän kuitenkin pohtii suuria ihmiskuntaa koskevia filosofisia kysymyksiä kuten ilmastonmuutosta, syrjäytymistä, pahuutta, rakkautta, vanhenemista... Istun Oton vieressä ratikassa ja kuuntelen, kuuntelen...

Förvandlingen från yngling till åldring gick så snabbt att Otto inte hann märka någonting. Han gick till sängs som yngling och vaknade upp som gubbe.

Onneksi minulla on edessäni vielä iso lukematon pino Anderssonin teoksia ja esimerkiksi runoja olen lukenut häneltä vielä tuskin lainkaan. Yhteinen matkamme jatkuu siis vielä!

**
Claes Andersson: Busholmen nästa
(Suomennettuna 'Seuraavaksi Jätkäsaari')
Förlaget 2019
221 sivua

2019 Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Kommentit

  1. Kauniin kuvan olet ottanut kirjasta. Sopii hyvin sekä teemaan että väreihin tuo marraskuinen jäkälämätäs. Andersson on noita kulttuuripersoonia, joita jää paljon kaipaamaan. Nyt alkaa poistua yhä enemmän tuota itseäni hieman vanhempia tai samanikäisiä tyyppejä, joiden nimet ovat Suomen kulttuuri- tai poliittisesta elämästä tuttuja nuoruudestani saakka. Viimeisimpänä Leif Salmén.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena!

      Tämä maailma kaipaa kipeästi Claes Anderssonin kaltaisia humanisteja, ja nimenomaan päättäviiin asemiin. Mutta ajanhenki on nyt ihan toinen... Lämmitti lukea kirjasta, että Helsingin uusi kirjasto oli aikoinaan Anderssonin ideoima. Ei yllättänyt ollenkaan tämä tieto! /Mari

      Poista
  2. Täällä kolmas Anderssonia ikävöivä. Kunpa osaisi tarkastella hänen tavallaan lämpimästi ja vaatimattomasti omaa minäänsä ja terävästi maailmaa.

    Anderssonin kuolinilmoituksessa Hesarissa oli hänen oma runonsa:

    En morgon vid havet med sol, vind,
    fåglars rop och vingslag
    förstår jag hur vacker världen är
    För ett ögonblick upplever jag
    en så häftig lycka att jag inte
    vet om jag vågar leva längre
    I själva verket har jag redan lämnat allt
    och väntar bara
    på att jag själv skalla komma efter
    Det dröjer en stund
    och jag har all tid i världen.

    Olen joskus lainannut juuri tätä samaa runoa suomennettuna. Se on kokoelmasta 'Aamu meren rannalla, Sisäänhegitys, uloshengitys'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä runosta, Marjatta! Anderssonin runous on minulle ihan tutkimaton alue, paljon hienoa vielä odotettavissa!

      Minulle tutumpi alue oli musiikki, kävin 90-luvulla usein Storyvillessä, jossa Andersson soitti säännöllisesti. Ja sitten olen niin iloinen, että voin sanoa äänestäneeni häntä eduskuntavaaleissa! Muistan miettineeni silloin, että jos ihminen on pianisti, psykiatri ja runoilija niin ei voi olla huono ihminen... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...