Siirry pääsisältöön

Hampuri menopaluu (matkapäivä 2/6)


Kööpenhaminassa heräsimme pilviseen aamuun. Vetelehdimme huoneessa niin kauan kuin mahdollista ja lähdimme sitten kaupungille tappamaan aikaa ennen Hampurin-junan lähtöä.

Vastuuntuntoisena äitinä minulla oli hiukan huono omatunto, että olin ottanut lapselle kolme ylimääräistä lomapäivää koulusta. Niinpä ehdotin, että menemme paikalliseen kansallismuseoon, jonka Viikinki-näyttelyn olin bongannut jostakin brosyyrista. Nationalmuseet oli kiva paikka, sinne voisin mennä uudestaankin. Ja hauska juttu muuten, että jos olisin mennyt yksin niin olisin maksanut 95 kruunua mutta lapsen kanssa maksoimme yhteensä vain 80 kruunua!

Tämä oli muuten jo toinen kerta kun yövyimme Steel House Hostellissa ja sitä suosittelemme edelleen. Hostelli sijaitsee noin 10 minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemalta. Tykästyimme jo viimeksi sen rentoon tunnelmaan ja siihen, että hostellin übercool henkilökunta saa minutkin tuntemaan olevani osa tätä übercoolia yhteisöä. Pieniä miinuksia tulee liian tehokkaasta ilmanvaihtosysteemistä, maksullisesta laukkusäilytyksestä ja ettei hostellissa ole tarjolla kunnon aamiaista.

Mitä luin?
Yritän lukea loppuun ruotsalaisen Steve Sem-Sandbergin romaania W. mutta se on niin kuivaa kerrontaa, etten jaksa kuin muutaman sivun kerrallaan. Samalla ärsyttää tämä pakkomielteeni, että haluan lukea kirjan loppuun. Mutta onhan se eittämättä vuoden parhaita ruotsalaisromaaneja ja vahva ennakkosuosikki August-palkinnon voittajaksi (vaikka voittoa ei sitten napsahtanutkaan).

Vanhoja Der Spiegeleitä selatessa sen sijaan löysin mielenkiintoisia tarinoita! Kuten esimerkiksi tarinan Herr Wendtistä (Der Spiegel 45/2014), joka muuttaa vaimonsa kanssa Saksojen yhdistymisen, die Wende, jälkeen itäsaksalaiseen pikkukaupunkiin, jossa he perustavat postin asioimisliikkeen. Mutta usean vuoden jälkeenkin he ovat paikalliasukkaille aina vain länsisaksalaisia, die Wessis. Aluksi heillä on erillinen liiketila mutta vuokran, die Miete, kohoamisen jälkeen he päättävät siirtää asiamiespostinsa kotitaloonsa, autotallin vieressä olevaan vapaaseen tilaan. Mutta tästäpä eivät naapurit tykkää ollenkaan! Alkaa monenlainen kiusanteko, joka huipentuu siihen, että joku pistää Herr Wandtista paikallislehteen valheellisen kuolinilmoituksen, eine Todesanzeige!  Tästäkään huolimatta Herr Wandt ei aio antaa periksi, posti on ja pysyy, 'Die Post ist da!'. 

Pidin erityisesti Der Spiegelin tekemästä luonnekuvauksesta, jonka mukaan Herr Wendt kuuntelee Beethovenia ja Mendelssohnia ja lukee "Bölliä, Grassia tai tietokirjoja Puolan historiasta". Ei voi olla siis huono ihminen! Pikkukaupunki on lehden mukaan oikea tuppukylä, eine biedere Gegend, jossa Herr Wendt on kuin cowboy preerialla ilman hevosta, "wie ein Cowboy in einer Prärie ohne Pferde". Mitä tuo vertaus sitten tarkoittaakaan...

Lapsen mietteitä
Lapsella oli aamulla käynnistysongelmia, sain patistaa useaan kertaan aamupesulle ja pukeutumaan, ja lopulta luovutimme huoneen vain pari minuuttia ennen säädettyä aikaa. Onneksi viikinkinäyttely näytti kiinnostavan lasta. Heillä onkin koulussa juuri tämä aikakausi menossa hissan tunneilla. Lasta piristi myös kun sai käydä ostamassa Irma-ruokakaupasta ekologisia nallekarkkeja. Nämä karkit olivat nimittäin jääneet mieleen edelliseltä Köpiksen-reissulta! Junamatka Hampuriin sujui hienosti ja pieni lauttamatka kesken kaiken oli jännittävä kokemus. Mutta sitten tuli pettymys! Lapsi huomasi heti tähän Hampurin hostelliin tullessamme, että nyt on taso heikompi verrattuna edelliseen yöhön. Onneksi kuitenkin wifi pelittää ja sovimme, että tästäkin takaiskusta selviämme.

Päivän ahaa-hetki
Lapsi kysyi osaanko tanskaa ja oli pakko tunnustaa, etten ymmärrä hölkäsen pöläystä kun puhuvat mutta että tekstiä ymmärrän melko sujuvasti. Kehoitinkin lasta kokeilemaan miten häneltä onnistuu tekstin luku (olimme juuri silloin McDonaldsissa) ja kyllä, onnistuihan se vahvan ruotsin ansiosta!

Äidin huonoa omaatuntoa lepyttämässä...

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö vaan lapsi aidosti rakastaa näitä Irman ekologisia nallekarkkeja!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...