Siirry pääsisältöön

Hampuri menopaluu (matkapäivä 2/6)


Kööpenhaminassa heräsimme pilviseen aamuun. Vetelehdimme huoneessa niin kauan kuin mahdollista ja lähdimme sitten kaupungille tappamaan aikaa ennen Hampurin-junan lähtöä.

Vastuuntuntoisena äitinä minulla oli hiukan huono omatunto, että olin ottanut lapselle kolme ylimääräistä lomapäivää koulusta. Niinpä ehdotin, että menemme paikalliseen kansallismuseoon, jonka Viikinki-näyttelyn olin bongannut jostakin brosyyrista. Nationalmuseet oli kiva paikka, sinne voisin mennä uudestaankin. Ja hauska juttu muuten, että jos olisin mennyt yksin niin olisin maksanut 95 kruunua mutta lapsen kanssa maksoimme yhteensä vain 80 kruunua!

Tämä oli muuten jo toinen kerta kun yövyimme Steel House Hostellissa ja sitä suosittelemme edelleen. Hostelli sijaitsee noin 10 minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemalta. Tykästyimme jo viimeksi sen rentoon tunnelmaan ja siihen, että hostellin übercool henkilökunta saa minutkin tuntemaan olevani osa tätä übercoolia yhteisöä. Pieniä miinuksia tulee liian tehokkaasta ilmanvaihtosysteemistä, maksullisesta laukkusäilytyksestä ja ettei hostellissa ole tarjolla kunnon aamiaista.

Mitä luin?
Yritän lukea loppuun ruotsalaisen Steve Sem-Sandbergin romaania W. mutta se on niin kuivaa kerrontaa, etten jaksa kuin muutaman sivun kerrallaan. Samalla ärsyttää tämä pakkomielteeni, että haluan lukea kirjan loppuun. Mutta onhan se eittämättä vuoden parhaita ruotsalaisromaaneja ja vahva ennakkosuosikki August-palkinnon voittajaksi (vaikka voittoa ei sitten napsahtanutkaan).

Vanhoja Der Spiegeleitä selatessa sen sijaan löysin mielenkiintoisia tarinoita! Kuten esimerkiksi tarinan Herr Wendtistä (Der Spiegel 45/2014), joka muuttaa vaimonsa kanssa Saksojen yhdistymisen, die Wende, jälkeen itäsaksalaiseen pikkukaupunkiin, jossa he perustavat postin asioimisliikkeen. Mutta usean vuoden jälkeenkin he ovat paikalliasukkaille aina vain länsisaksalaisia, die Wessis. Aluksi heillä on erillinen liiketila mutta vuokran, die Miete, kohoamisen jälkeen he päättävät siirtää asiamiespostinsa kotitaloonsa, autotallin vieressä olevaan vapaaseen tilaan. Mutta tästäpä eivät naapurit tykkää ollenkaan! Alkaa monenlainen kiusanteko, joka huipentuu siihen, että joku pistää Herr Wandtista paikallislehteen valheellisen kuolinilmoituksen, eine Todesanzeige!  Tästäkään huolimatta Herr Wandt ei aio antaa periksi, posti on ja pysyy, 'Die Post ist da!'. 

Pidin erityisesti Der Spiegelin tekemästä luonnekuvauksesta, jonka mukaan Herr Wendt kuuntelee Beethovenia ja Mendelssohnia ja lukee "Bölliä, Grassia tai tietokirjoja Puolan historiasta". Ei voi olla siis huono ihminen! Pikkukaupunki on lehden mukaan oikea tuppukylä, eine biedere Gegend, jossa Herr Wendt on kuin cowboy preerialla ilman hevosta, "wie ein Cowboy in einer Prärie ohne Pferde". Mitä tuo vertaus sitten tarkoittaakaan...

Lapsen mietteitä
Lapsella oli aamulla käynnistysongelmia, sain patistaa useaan kertaan aamupesulle ja pukeutumaan, ja lopulta luovutimme huoneen vain pari minuuttia ennen säädettyä aikaa. Onneksi viikinkinäyttely näytti kiinnostavan lasta. Heillä onkin koulussa juuri tämä aikakausi menossa hissan tunneilla. Lasta piristi myös kun sai käydä ostamassa Irma-ruokakaupasta ekologisia nallekarkkeja. Nämä karkit olivat nimittäin jääneet mieleen edelliseltä Köpiksen-reissulta! Junamatka Hampuriin sujui hienosti ja pieni lauttamatka kesken kaiken oli jännittävä kokemus. Mutta sitten tuli pettymys! Lapsi huomasi heti tähän Hampurin hostelliin tullessamme, että nyt on taso heikompi verrattuna edelliseen yöhön. Onneksi kuitenkin wifi pelittää ja sovimme, että tästäkin takaiskusta selviämme.

Päivän ahaa-hetki
Lapsi kysyi osaanko tanskaa ja oli pakko tunnustaa, etten ymmärrä hölkäsen pöläystä kun puhuvat mutta että tekstiä ymmärrän melko sujuvasti. Kehoitinkin lasta kokeilemaan miten häneltä onnistuu tekstin luku (olimme juuri silloin McDonaldsissa) ja kyllä, onnistuihan se vahvan ruotsin ansiosta!

Äidin huonoa omaatuntoa lepyttämässä...

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö vaan lapsi aidosti rakastaa näitä Irman ekologisia nallekarkkeja!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...